Minulla oli ikävä sinua

”Nyt, Elektra. Sano kuinka vanha olet.”
”Kahdeksantoista, ruumiillisesti noin viisitoista”, Elektran ääni värisi vahvasti.
”Ikäisesi pitäisi jo tajuta, kuinka kaikille tapahtuu asioita, joista ei pääse ikinä yli. Olen varma, että Kim, Luc, Sāng, Ohan ja minä olemme kokeneet jotain sellaista, me kaikki. Isäsi varmasti ymmärtää, tuskallisen hyvin, mitä sinä tunnet – mieti kuinka monta vuotta hänellä on ollut aikaa tuntea ja kokea kaikkea! Siksi hän ei myöskään voi yrittää lohduttaa sinua, koska tietää ettet sitä hyväksyisi. Joten nyt sinä ryhdistäydyt, lopetat syyttelyn ja itket sen kaiken pahan olon pois – saat valita olkapään vapaasti.”
Tyttö kohotti katseensa Bijoun suuntaan. Hän tunsi jotain outoa kiitollisuutta tuota miestä kohtaan. Hetken harkittuaan hän avasi suunsa.
”Onko sinulla lapsia?” kiharahiuksinen kysyi ja Luc näytti järkyttyneeltä.
”Elektra! Meinaatko kertoa sen kaiken nyt? Et edes tunne näitä ihmisiä!” mies parkaisi, mutta tyttö mulkaisi isäänsä pahasti käskien tätä sanattomasti vaikenemaan.
”Minulle ei ole väliä tunnenko heitä vai en. He näyttävät olevan Kimille hyvin läheisiä. Minä toivon, että he kertovat tästä hänelle. Toivon, että hän tajuaa mitä teki, kun hylkäsi minut vuosi sitten”, Elektra sanoi ja nojautui tiukemmin seinää vasten.
”Ja oikeastaan ainut mitä heidän tarvitsee tietää on se, että kaksi vuotta sitten tapoin ensimmäisen kerran ihmisen ja hieman sen jälkeen minä synnytin kauniin tyttären, joka on nyt kuollut”, tytön ääni oli muuttunut kylmäksi, kun hän yritti pidätellä suuria tunteita näkymästä.
”Alexia haudataan huomenna. Hänestä olisi kasvanut hieno nainen”, Elektra sanoi ja käänsi selkänsä kaikille, jotta kukaan ei voisi nähdä hänen ilmeitään. Luc huokaisi syvään.
”Minä niin olisin toivonut ettei kukaan olisi koskaan saanut tietää hänestä. Taas yksi sukumme epäonnistuminen”, mies sanoi surullisesti, mutta hänen ilmeensä oli lähes uhmakas. Se lähes haastoi nauramaan heidän epäonnelleen.

Missä tahansa muussa tilanteessa Bijou olisi naurahtanut Elektran kysymykselle. Nyt hän huoahti, onnellisena siitä että oli saanut tytön – ei, naisen – rauhoitettua hysteriastaan.
”Valitettavasti ei.”

Lucin parkaisu sai hänet hätkähtämään, mutta hän ei kääntynyt poispäin Elektrasta. Puolivampyyri kuunteli tämän sanottavan, ja sanomatta jääneet asiat – kuten kuinka vaikeaa tämän oli puhua aiheesta – vakavan hiljaisena, rauhoittuen huomattavasti sana sanalta.
Se oli tavallaan aika hassua. Hän sai puolivahingossa vaikka kenet puhumaan pahoista muistoistaan, avautumaan ja sitten tuntemaan olonsa ehkä himpun verran paremmaksi, mutta ei sitten pystynyt hoitamaan omia kipupisteitään. Harmillista, että tuollaiset asiat tulivat aina silloin mieleen, kun niistä mainitseminen oli epäsoveliasta…

”Ihmeellistä, jaksan yhä hämmästellä Kimin kaikkiruokaisuutta”, hän vitsaili väsyneellä äänellä, ja harppoi Elektran luo, kietaisten kätensä välittävään halaukseen tämän ympärille. Se yleensä paransi muiden mielialaa.
”Pakko myöntää, olet aivan liian nuori lapsensa menettäneeksi äidiksi.”

Hän käänsi katseensa nyt Luciin, hymyillen lempeästi.
”Olen melkein sitä mieltä, että sinäkin kaipaisit halausta, mutta en aio riskeerata itseäni. Olen varma että Alexia oli täydellinen, mutta kohtalo ja sattuma eivät suostuneet olemaan suopeita.”

”Ihmeellistä, jaksan yhä hämmästellä Kimin kaikkiruokaisuutta. Pakko myöntää, olet aivan liian nuori lapsensa menettäneeksi äidiksi.”
Elektra vastasi halaukseen jokseenkin varovaisesti. Hän ei muistanut milloin viimeksi joku olisi halannut häntä. Ainakaan kunnolla.
”Olen melkein sitä mieltä, että sinäkin kaipaisit halausta, mutta en aio riskeerata itseäni. Olen varma että Alexia oli täydellinen, mutta kohtalo ja sattuma eivät suostuneet olemaan suopeita.”
Luc hymähti ja katsoi hymyilevää Elektraa.
”Minulle riittää, että sait hänet taas hymyilemään. Minä olen sanonut hänelle monta kertaa, että hän näyttää paremmalta, kun hymyilee”, mies sanoi hymyillen ja vilkaisi sitten seisomaan noussutta Sāngia.
”Oletko jo lähdössä?” hän kysyi naiselta.
”Jos Mikhaililla ei ole minulle enää asiaa niin lähden. Vai onko sinulla vielä jotain? Jos on niin puhuisin mielelläni jossain muualla kuin tuon”, Sāng osoitti Lucia, ”kodissa.”
”Anteeksi, mutta olisin kiitollinen jos voisimme mennä minun kotiini. Voisin siivota siinä samalla, kun Dalya on Rakeshilla”, lähes koko vierailun ajan vaiti ollut Ohan avasi suunsa ja asteli Bijoun vierelle asettaen kätensä tämän olkapäälle.

Bijou irrotti kohtuullisen nopeasti Elektrasta, huomaten tämän pienoisen epävarmuuden. Hän hymyili Lucille, laskeskellen mielessään uusiksi käsitystään vampyyrista. Tämä saattaisi olla hyvin mukava, jos ei olisi koko ajan flirttailemassa – tai jopa senkin kanssa.

Sāngin ja Ohanin puhuessa hän nyökkäsi, ja väläytti kummallekin hymyn.
”Ymmärrän kyllä. Toivoisin, että jatkaisimme keskustelua meillä – haluan jutella ja tutustua sinuun, jos vain sallit.” Hän kertoi naiselle, ja taputti sinitukan olalleen laskettamaa kättä.
”Itse asiassa minunkin pitää siivota. Kun ajattelee, että lapsia kulkee huoneessani…” Virnistys levisi ovaaleille kasvoille, ja nauru pysyi hädin tuskin kurissa. Olihan viimeyö täysin naurettava, epätodellinen ja –todennäköinen ajatuksenakin, hän ei vain pystynyt olemaan vitsailematta sillä! Hän oli vain aivan liian onnellinen, ja jäi vahingossa virnistelemään tyhjälle ilmalle edessään uppoutuen haaveilemaan Rakeshista.

Lopulta hamemies kokosi itsensä ja hymähti, ennen kuin katsahti Luciin ja Elektraan.
”Minun pitää tulla joskus käymään pidemmäksi aikaa. Anteeksi tämä poukkoilu, näin hautajaisten alla.”

”Itse asiassa minunkin pitää siivota. Kun ajattelee, että lapsia kulkee huoneessani…”
Ohan virnisti ja Luc kohotti kulmiaan, kun ei tajunnut juttua.
”Minun pitää tulla joskus käymään pidemmäksi aikaa. Anteeksi tämä poukkoilu, näin hautajaisten alla.”
”Olet tervetullut. Ja eipä tuo mitään. Hautajaiset ovat meille jo rutiinia. Niitä on aivan tarpeeksi usein”, Luc sanoi ja Ohan lähti ohjaamaan Bijouta ulos Sāngin seuratessa perässä.

Kolmikko saapui kartanon pihalle ja heidän takaansa kuului naukaisu.
”Bai? Mitä asiaa sinulla on? Ja Keara myös”, Ohan sanoi vilkaistuaan taakseen. Kaksi kissaa kävelivät heitä kohti ja istuivat heidän eteensä.
”Minä säälin heitä”, haltia sanoi kyykistyen silittämään kissoja.
”Heidän kohtalonsa olisi aivan kamala, kuinka kauan siitä onkaan, kaksisataa vuotta?” mies huokaisi ja Keara naukaisi terävästi.
”No, eipä ole Lucin suvunkaan kohtalo hääppöinen. Tule Bijou, haluan näyttää sinulle jotain”, Ohan sanoi ja tarttui naisellisemman käteen lähtien kuljettamaan tätä kohti hautausmaata. Hän avasi portin ja kuljetti puolivampyyrin keskelle hautakiviä.
”Katso vuosilukuja. Laske niistä minkä ikäisinä he ovat kuolleet”, mies sanoi ja katsoi haikeana erästä hautaa, jossa makaava oli kiven mukaan kuollut neljävuotiaana. Kiviin oli kirjoitettu erilaisia muistolauseita ja joidenkin edessä oli kukkia tai kynttilöitä.
”Poissa on tuska, ohi on arki ja työ, purjehdus on päättynyt, vain lempeät mainingit rantaan lyö, kotiin matkaaja palaa. Angeline Dione 3.5.2052-10.7.2056. Hän on viimeksi kuollut lapsi. Tuossa vieressä on hänen äitinsä hauta”, Ohan sanoi ja huokaisi.
”Näet varmaan monia muitakin”, hän sanoi ja pudisti päätään surullisena.

// Pelissä tapahtui vielä vähän, mutta jostain syystä loppu katosi. \\