Kirjekyyhkyjä

”Oh, minä osaan monia asioita joita et arvaisi sitten millään”, Keon vastasi tanssihuomautukseen, naurahtaen rennosti. Ei hän voinut tuntea oloaan mitenkään vaivautuneeksi, ei paidattoman Ravanan lähellä. Vaikka napakoru oli viimeinen asia, jonka kuvittelisi tuolta vampyyrilta löytävän, se sopi tälle erittäin hyvin, ja siinä sohvalla tämän kylkeen käpertyminen tuntui uskomatonta kyllä paljon paremmalta kuin se hullu tanssiminen. Olihan se ollut hauskaa, mutta näin… hän pystyi tiedostamaan toisen välittämisen paremmin.

Mustatukan kapeita kasvoja tuijottamaan jäänyt havahtui vasta, kun siistit kulmat rypistyivät ja hänen pieni näköesteensä työnnettiin pois siistin tasaisen arpirivin päältä. Hopeasilmät laajenivat, ja puolimerenneito aukoi suutaan hetkisen, katseen hyppiessä oman kyljen ja punaisten silmien välillä, tippuen sitten lattiaan.
”Ei… ei se ole mitään”, hän ilmoitti hieman häpeävästi, ja nykäisi kätensä itselleen, kääntyen vielä niin, että toisella ei olisi enää näköyhteyttä arpiin.
”Minä… vain menetin silloin hillinnän, ja sitten en voinut olla tekemättä sitä, ja sitten oli vain sellainen olo etten… etten voinut sille mitään.”

Lettipää räpytteli hetkisen silmiään. Hetkonen, mitäs tuli sanottua oli ensimmäinen ajatus, mutta heti sen perään räpsähti Minun pitäisi voida luottaa Ravanaan. Niinpä hopeasilmät kapusivat ylöspäin, mieli pakotettuna – alkoholin avustamana – tyhjenemään mietteistä siitä, pitäisikö tuo hänestä enää, saadessaan asioita selville.

”Minä… vain menetin silloin hillinnän, ja sitten en voinut olla tekemättä sitä, ja sitten oli vain sellainen olo etten… etten voinut sille mitään.”
”Hei, nyt minä tipahdin kärryiltä… Siis minkä hillinnän sinä menetit ja mitä et voinut olla tekemättä ja mille et voinut mitään? Kyllä sinä voit minulle kertoa. Minä haluaisin tietää sinusta mahdollisimman paljon ja auttaa jos vain millään voin”, Ravana sanoi koskettaen varovaisesti toisen pitkiä hiuksia. Hän oli todellakin huolissaan, hän ei halunnut, että hänen rakkaansa satuttaisi itseään tai, että kukaan satuttaisi tätä. Hän ei vain halunnut toiselle mitään pahaa.
”Kerro vain, yritä edes”, hän sanoi pehmeällä äänellä.

Keon ei tuntenut oloaan niinkään vaivaantuneeksi, kuin ujoksi. Mutta nyt, kun Ravana kysyi niin huolehtivana, hän ei vain voinut olla vastaamatta, vaikka takeltelikin sanoissaan eikä pystynyt myöntämään kaikkea suoraan.
”Silloin, kun säikähdin, silloin ravintolaillan päätteeksi, kotona sitten vain.. Niin kuin… siinä oli se kakku, ja jokin torttu ja… kai siinä oli keksejäkin…? Olisin lihonut, joten oli pakko hankkiutua siitä eroon. Mutta eihän kukaan täysjärkinen tee sellaista… joten…” hän katsahti punaisiin silmiin kuin apua, ohjausta hakien. Sen lettipää taisikin jo saada pelkästä mustatukan läsnäolosta, ja huokaisten hän painautui kultansa kainaloon.
”Etkö ole koskaan tuntenut oloasi niin… arvottomaksi, että kipu olisi ainoa järkevä vaihtoehto?”

”Silloin, kun säikähdin, silloin ravintolaillan päätteeksi, kotona sitten vain.. Niin kuin… siinä oli se kakku, ja jokin torttu ja… kai siinä oli keksejäkin…? Olisin lihonut, joten oli pakko hankkiutua siitä eroon. Mutta eihän kukaan täysjärkinen tee sellaista… joten… Etkö ole koskaan tuntenut oloasi niin… arvottomaksi, että kipu olisi ainoa järkevä vaihtoehto?”
”Ymmärsinkö oikein jos luulen, että söit ne ja oksensit sitten pois?” Ravana kysyi huokaisten hieman. Kyllä hän oli kuullut syömishäiriöistä ja oli muutaman kerran nähnytkin jonkun riutuvan sen vuoksi. Silloin kyllä taisi olla kyse syömisen lopettamisesta eikä ahmimisesta ja oksentamisesta.
”Voi kultapieni”, hän kuiskasi ja kietoi kätensä toisen ympärille painaen tämän tiukasti rintaansa vasten haluten suojella tätä koko maailmalta.
”Ja minä en satuta itseäni, koska en käsitä kipua samalla tavalla kuin valtaosa väestöstä. Minulla on jokseenkin erikoislaatuinen suhde kipuun. Mutta kyllähän sinä olet nähnyt mitä minulle tapahtuu, kun tunnen itseni todella arvottomaksi ja epäkelvoksi”, vampyyri hymähti muistaessaan tuon kolmipäiväisen itsensä laiminlyönnin sen ravintolakerran jälkeen.
”Voinko minä auttaa sinua tuon asian kanssa jotenkin? Voinko minä millään tehdä oloasi paremmaksi?” mies kysyi rutistaen kultaansa tiukemmin.

”Ymmärsinkö oikein jos luulen, että söit ne ja oksensit sitten pois?”
Keon vetäisi henkeä, kuin aikoen väittää vastaan, mutta päästi ilman väräjävänä huokaisuna ulos keuhkoistaan, nostaen katseensa punaisiin silmiin, ja hymyillen pienesti nyökkäsi. Melkein samassa hän tunsi Ravanan kädet ympärillään, puristaen häntä lujasti mutta lempeästi miestä vasten. Käpertyen tuon syliin kuin turvaan lettipää tunsi olonsa heti paremmaksi – ei hänellä mitenkään erityisen kipeä olo ollut, mutta myöntäminen oli vaikeaa, jopa niinkin luotettavalle kuin mikä mustatukka oli hänelle.

Puolimerenneito naurahti vaimeasti muistutukselle siitä, millaiseen kuntoon vampyyri oli joutunut sen ravintolaillan jälkeen. Hän ei juuri sillä hetkellä jaksanut ajatella suuremmin toisen suhtautumista kipuun, hän vain nautti läheisyydestä. Hassua, jopa Ravanan oma hajuvedetön tuoksu muistutti etäisesti ruusua.
”Ei sinun tarvitse huolehtia siitä… Sitä tapahtuu enää harvoin, vuosia takaperin kaikki oli paljon pahempaa – ja jo se, ettet tuomitse minua on enemmän kuin kylliksi”, hopeasilmä kuiskasi, suukottaen Ravanan olkapäätä. Tosiaan, hänellä ei ollut lainkaan paha mieli sillä hetkellä; oikeastaan lievä humala vaikutti vielä lettipään avoimuuteen. Hetken mielijohteesta hän päätyi laskettamaan suukkovanan vampyyrin kaulalle asti, alkaen sitten hyväillä sen kalpeaa ihoa kaikessa rauhassa huulillaan, näykkäisten aina silloin tällöin.
”Mutta voithan aina suukottaa sen paremmaksi”, Keon hymisi Ravanan korvaan, upottaen kätensä silkkisiin, vielä kastelun jäljeltä kosteisiin hiuksiin, ja painoi lujan suudelman tuon huulille.

”Ei sinun tarvitse huolehtia siitä… Sitä tapahtuu enää harvoin, vuosia takaperin kaikki oli paljon pahempaa – ja jo se, ettet tuomitse minua on enemmän kuin kylliksi”
”Tietenkään minä en tuomitse sinua”, Ravana sanoi hellällä äänellä ja suukotti violettien hiusten peittämää päälakea. Toisen huulien kulkiessa pitkin hänen kaulaansa maalatuilta huulilta karkasi pieni henkäys, jota vampyyri ei ollut tarkoittanut toisen korville lainkaan. Hänellä oli vielä jokin kynnys sen näyttämisessä kuinka hyvältä hänestä tuntui. Hän ei ollut tottunut näyttämään tunteitaan oikeastaan kenellekään.
”Mutta voithan aina suukottaa sen paremmaksi”
”Kernaasti”, mies vastasi lujaan suudelmaan ja veti toisen tiukemmin itseään vasten, jos mahdollista. Toinen käsi nousi Keonin poskelle toisen hyväillessä paljasta selkää. Kalpea iho meni kananlihalle toisen paljaan rintakehän koskettaessa hänen omaansa ja mies nuolaisi leikkisästi toisen huulia siirtyen sitten suukottamaan tämän poskea, jatkaen sitten korvalehteä näykkäisten kaulalle ja siitä olkapäälle.
”Onko jo parempi olo?” hän kysyi naurua äänessään ja painoi hellän suudelman toisen otsalle.

”On”, Keon ilmoitti saamansa hellimisen jälkeen, kaatuen makaamaan pää Ravanan sylissä leväten.

Hän jäi vampyyrin luokse siksi yöksi, nukkumaan humalansa pois. Seuraavana päivänä hän hiipi takaisin palatsille – saaden silti muilta neuvonantajilta aimo kasan kysymyksiä ja ihmetteleviä katseita osakseen. Lettipää kierteli ja kaarteli, jättäen kysyjät tietämään vielä vähemmän kuin ennen kysymistä. Valitettavasti hänellä oli melko tiiviisti töitä kolmen päivän ajan Kimin mafiaan tutustumisen jälkeen, hän joutui taistelemaan, ettei kuningatar ottaisi uhrirahoista varoja Furorea varten.

Mutta tämän jälkeen hän ilmoitti käyttävänsä kaksi rästiin jäänyttä lomapäivää, ja marssi illan hämärryttyä ulos palatsista, päättäen sillä kertaa kävellä kaupungin läpi ennen kuin hyppäisi Ravanan kartanolle – mies halusi katsoa muutaman kaupan läpi, siltä varalta että löytäisikin jotain punasilmäiselle mieleistä pieneksi lahjaksi. Sillä kertaa hiuksensa vain yhdelle, monimutkaiselle letille laittanut päätyi erääseen korukauppaan, katselemaan keskittyneesti läpi monia upeita kaulaketjuja joita siellä myytiin. Ne kaikki olivat oikein kauniita, mutta hopeasilmäisen oli mahdotonta kuvitella valkokultaista, hentoa ja tyttömäistä leinikkiketjua Ravanan kaulaan. Tuo tarvitsi jotain näyttävämpää, tummempaa, jotain sellaista kuin koru, jonka hän oli nähnyt kuukausi takaperin, ennen kuin oli edes tavannut koko miestä.

Kyyryssä alimpia hyllyjä tarkkaillen lettipää kulki kohti nurkkaa, kunnes tunsi törmäävänsä johonkuhun. Puolimerenneito katsahti tätä anteeksipyyntö huulillaan, joille se kuoli – siniset, piikkisuorat ja kasvoille laskeutuvat hiukset omistava nainen taivutti niskaansa ja yläselkäänsä, kumarsi kevyesti heti kun huomasi lettipään, ja asteli sitten reippain askelin kahden ystävänsä luo – jotka myös kumarsivat pienesti kun hopeiset silmät osuivat heihin. Järkyttyneenä violettihiuksinen otti hieman tukea hyllystä, käännähtäen sitten katsomaan minkä päälle kätensä oli laskenut.
Iloinen hihkaus karkasi ilmaan, kun hoikkien sormien alta paljastui melko suuri, aavistuksen muita koruja kalliimpi yksilö. Isorenkaisessa ketjussa roikkui huolella tehty, pikkutarkka ja syvän tummanpunaisena hehkuva ruusu, jonka hopeiset kärhet kiemursivat tyylikkäästi vähän joka suuntaan, pikkuruisilla piikeillä varustettuina. Se näyttäisi uskomattoman hyvältä vampyyrin kalpeaa ihoa vasten, tuon kauniilla kaulalla…

Myyjäpoika katsoi vähän kummissaan puolimerenneidon haaveilevaa katsetta, mutta hän ei siitä välittänyt vaan lähes leijaili kadulle. Se, mikä toi vielä yhden suurikukkaisen, syvän verenpunaisen ruusun ostaneen takaisin maan pinnalle oli yksinkertainen mutta tavallisesta suuresti poikkeava asia; vähän väliä joku kumarsi kevyesti hänelle. Jopa eräs kuuden henkilön ryhmä kääntyi ohi kävelevää kohti ja kumarsi kevyesti, luoden nauruunsa vain parin sekunnin pituisen katkon. Viimein, kun aivan selkeästi vampyyreihin kuuluva mies kumarsi, hänelle Keonillä välähti – kumartelijat olivat kaikki olleet vampyyreita.

Kaartaen sivukujalle lyhyen, punakuvioisen takin alta tulevat kimononhelmat liehuen lettipää vetäisi pari kertaa syvään henkeä. Hän ei ollut ennen tajunnut, kuinka paljon vampyyreita Melekin kaduilla liikkui yöaikaan! Rauhoitellen itsensä hän siirsi ruumiinsa Ravanan verannalle, varmistaen vain pikaisesti, että ruusun sisälle kätkemänsä kevyt kaulakoru oli kunnossa, ja asteli sisään. Hän tiesi ettei mustatukka lukinnut oveaan, ja että hän oli aina tervetullut. Hetkisen etsiskelyn jälkeen hän löysikin vampyyrinsa, ja hiipi hiirenhiljaa aivan tämän taakse, kiepauttaen kätensä sitten miehen ympäri, niin että ruusu jäi punaisten silmien alle.
”Yllätys~” Hän hihkaisi kultansa korvaan, ja suukotti tuon poskea.

Ravana pyöritteli turhautuneena tekstin täyttämiä papereita edessään. Hän ei olisi jaksanut töitä tällä hetkellä. Valkoinen paperi loisti tummalla pöydällä turhankin kirkkaasti ja sai miehen pään jomottamaan ikävästi. Hän huokaisi raskaasti tehden muutaman merkinnän erään laumalaisensa tuomaan raporttiin, jotta muistaisi kysyä joistain asioista. Hän haroi hiuksiaan käsillään lukiessaan tuskastuttavan tylsää tekstiä eteenpäin. Vampyyri olisi keksinyt tuhat kertaa parempaa tekemistä kuin tämän lukeminen. Hän olisi esimerkiksi voinut mennä katsomaan Keonia tai jotain. Pöytä lainehti papereista, joista osa oli valahtanut lattiallekin. Kirjeitä lauman jäsenille ja jäseniltä, kirjeitä mafialaisille ja mafialaisilta, muutamia laskuja, eläinlääkärin selvitys erään hevosen flunssasta, kutsukortti jonkun demonin järjestämiin naamiaistanssiaisiin, muutaman lauman jäsenen etsintäkuulutus, karttoja ja niin edelleen. Mustahiuksinen oli varma, että hukkuisi jonain vähemmän kauniina päivänä tuohon paperimäärään. Muutama kynttilä loisti seinillä ja loi lepattavaa valoaan ympäristöön miehen alentuessa ottamaan lukulasinsa ja kuminauhan pöytälaatikosta. Huokaisten erittäin raskaasti mies sitaisi hiuksensa korkealle poninhännälle etteivät ne valuisi jatkuvasti paperille ja laittoi suorakaiteen malliset lasit päähänsä. Hänen näössään ei muuten ollut mitään vikaa, mutta jos hän joutui lukemaan kauan ja pientä tekstiä alkoi silmiä rasittaa niin paljon ettei ollut muuta vaihtoehtoa kuin laittaa lasit päähän. Ravana ei pitänyt tästä tosiseikasta lainkaan, koska näytti mielestään hiukset kiinni ja lasit päässä aivan sihteeriltä.

Vampyyri ei kuullut oven avautumista eikä lähestyviä askelia, joten kädet ympärillä ja yllättävä hihkaisu saivat hänet hätkähtämään. Punaiset silmät laajenivat hänen tuijottaessaan ruusua ja hetken kuluttua mies sai käännettyä katseensa takanaan seisovaan.
”Ihana yllätys olikin. Minulla oli ikävä sinua”, hän sanoi pehmeästi suukottaen toisen huulia.
”Olin juuri kuolemassa näiden papereiden alle”, mustahiuksinen virnisti unohtaen ettei toinen ollut koskaan nähnyt häntä lasit päässä.

Keon päästi pienen, tukahtuneen äännähdyksen nähdessään Ravanan epätyypillisen kampauksen edestäpäin, tuon ilahtuneen virnistyksen ja aivan syötävän suloiset lasit vampyyrin komealla nenällä. Ilme miehen kasvoilla oli samaan aikaan kuin sydänkohtauksen saanut ja uskomattoman innostunut.
”Oh, tietysti pelastan sinut paperivuoren kynsistä, armas sihteerikköni”, hän hymisi, kiehnäten poskeaan toisen omaa vasten. ”Kuinka pystyit arvaamaan, että jos minulla nyt on jotain omituisia mielleyhtymiä, ne liittyvät sihteereihin?” hän kysäisi leikillisesti, suukottaen kultaansa huomattavasti pidempään kuin mitä tämä oli häntä hetki aikaisemmin.

”Mutta minullakin oli kamala ikävä~”
Lettipää suoristautui, ja huomasi yhä pitelevänsä lahjaruusua kädessään. Hän vilkaisi nopeasti paperikasoja, mutta päätti, ettei välittäisi niistä vaikka tiesikin paperitöiden tärkeyden. Sen sijaan hän hymyili salaperäisesti, silitellen verenpunaisen ruusun sametinpehmeitä terälehtiä. Kukka oli niin iso, että oli lähellä, että se olisi jo naurettava – mutta vain lähellä, ja hän ei ollut keksinyt parempaa piiloa – se siitä tuli kun ei omistanut taskuja. Tällä kertaa puolimerenneidolta oli jäänyt kaikki yleensä mukana kannettu krääsä kotiin; hän oli oppinut, ettei kaikkea tärkeää kannattanut kuljettaa mukana, jos saattoi tehdä jotain sen kaltaista kuin villi tanssihetki Ereboksessa.
”Tämä on ilmiselvästi sinulle, mutta sulkisitko hetkeksi silmäsi?”

Kunhan toinen oli totellut pyyntöä, Keon veti tämän hiukset hellästi auki, mutta jätti lasit päähän. Kampaus ei sopinut, mutta ne sopisivat tarpeeksi hyvin... Hoikat sormet hipaisivat paidan kaula-aukosta näkyvää rintakehää, ja hetken arvioituaan hopeasilmä totesi, että koru ei uppoaisi sen sisään. Nopealla liikkeellä hän sitten kietaisi sen vampyyrin kauniiseen kaulaan, pöyhäisi hiukset pikaisesti laskeutumaan kuten hän oli mielessään kuvitellut niiden tekevän, ja nappasi lähimmän peilin punasilmäisen kasvojen eteen.
”Saa avata~”

”Oh, tietysti pelastan sinut paperivuoren kynsistä, armas sihteerikköni”
Ravana lehahti tulipunaiseksi ja näytti kieltään toiselle.
”Kuinka pystyit arvaamaan, että jos minulla nyt on jotain omituisia mielleyhtymiä, ne liittyvät sihteereihin?”
”Ja jos vaikka jätettäisiin ne sihteerikuvitelmat toiseen kertaan”, hän tokaisi punan hellittäessä hiljalleen.

”Tämä on ilmiselvästi sinulle, mutta sulkisitko hetkeksi silmäsi?”
Ravana kohotti kulmiaan ja virnisti sitten.
”Mitä sinä oikein suunnittelet?” hän kysyi sulkiessaan silmänsä virneen säilyessä kasvoilla.
Mies tunsi, kun vaalealle iholle laskettiin jotain kylmää ja mieli yhdisti sen joko koruun tai veitseen. Keon möyhi hänen hiuksiaan ja otti äänestä päätellen jotain pöydältä.
”Saa avata~”
Ravana nuolaisi huuliaan ja avasi silmänsä, jotka kokivat yhtäkkisen laajenemisen. Koru oli uskomattoman kaunis, toinen oli ollut täysin oikeassa arvellessaan hänen pitävän siitä.
Pitkäsorminen käsi kohosi koskettamaan korua ja vampyyri kohotti silmänsä Keoniin.
”Se on ihana, kiitos”, hän sanoi lumoutuneella äänellä ja nousi seisomaan. Kädet kietoutuivat toisen ympärille ja hän halasi tätä tiukasti painaen huulensa tämän kaulalle.
”Kiitoskiitoskiitoskiitoskiitos”, hän höpisi kaulaa vasten ja rutisti toista tiukemmin.
”Kuinka sinä keksit tulla pelastamaan minut tästä jamasta?” hän kysyi viitaten papereihin lopetettuaan halauksen.

Keonin teki mieli kiusata Ravanaa tämän punastumisen takia jatkamalla sihteerivitsailua, mutta jättikin sen sikseen. Hän pysyi mystisen hiljaisena, hymisten itsekseen toisen kysellessä hänen aikeistaan.

Mutta kun vampyyrin punaiset silmät laajenivat ihastuksesta tämän nähdessä kaulakorun, lettipää tunsi että aamulla oli kannattanut herätä.
”Se vain huusi päästä kaulallesi, minun oli pakko ostaa se sinulle”, hän totesi tullessaan halatuksi, ja silitteli mustatukan selkää samalla kun tuo yritti ilmeisesti puristaa hänet hengiltä. Se sai hänet vain nauramaan, ja lopulta hymisemään tyytyväisenä kun huulet painuivat hänen kaulaansa vasten – vaikkakin höpinä tuntui kutittavalta ja mies kihersi pikkuisen.

”Noh, minulla nyt on kykyjä tällaisen suhteen”, hän ilmoitti veikeästi hymyillen, ja suukotti kalpean nenänpäätä. Huulet hyppäsivät siitä luonnollisesti toisen suulle – jotenkin Keonista oli tullut paljon rohkeampi fyysisten hellyydenosoituksien suhteen sen jälkeen, kun Ravana oli saanut tietää hänen bulimiastaan. Hassua.
”Ja eikä siinä vielä kaikki. Olen käytettävissäsi koo~ko illan, huomisen ja ylihuomisenkin. Revin vapaapäiviä taikahatustani”, hän hymisi lähestulkoon vasten kultansa huulia, ja silitteli tämän poskia, uppoutuen tahallaan syvälle punaisiin silmiin. Että tuntui hyvältä olla huuman vallassa ihan vain toisen olennon takia.
”Suunnittelin tämän jo aikaa sitten… tänne tulee muutamia tavaroitani hieman myöhemmin, ja ajattelin jättää ne luoksesi, kaiken varalta?” Hän lisäsi kysymyksen, varmistaakseen että järjestely kävisi Ravanalle.
”Mutta haluan viedä sinut pois tuon tunkkaisen paperikasan luota. Tänä yönä ei pitäisi sataa, voisimme vaikka mennä ratsastamaan – sinun vain täytyy opettaa minua.”

”Noh, minulla nyt on kykyjä tällaisen suhteen”
”No tuntuu olevan”, Ravana hymähti vastaten suudelmaan.
”Ja eikä siinä vielä kaikki. Olen käytettävissäsi koo~ko illan, huomisen ja ylihuomisenkin. Revin vapaapäiviä taikahatustani”
”Ooooooo~ Minä rakastan sinua!” vampyyri parkaisi ja pyöräytti Keonin muutamaan kertaan ilmassa ympäri.
”Suunnittelin tämän jo aikaa sitten… tänne tulee muutamia tavaroitani hieman myöhemmin, ja ajattelin jättää ne luoksesi, kaiken varalta?”
”Se käy paremmin kuin hyvin. Saanen udella mitä tavaroita?” mustahiuksinen virnuili ja haaveili jo useamman päivän yhteiselosta Keonin kanssa.
”Mutta haluan viedä sinut pois tuon tunkkaisen paperikasan luota. Tänä yönä ei pitäisi sataa, voisimme vaikka mennä ratsastamaan – sinun vain täytyy opettaa minua.”
”HAA!!” Ravanan huudahduksesta ei voinut erehtyä, hän oli innoissaan. Mies loikkasi toisen kaulaan ja oli kaataa tämän lattialle innostuksissaan.
”Ratsastamaan sinun kanssasi! Ihanaa”, haaveileva katse nousi punaisiin silmiin ja mies hypisteli violetteja hiuksia käsissään.
”Minä selvittelen nämä paperit siistimpiin kasoihin ja sitten olen käytettävissäsi”, hän sanoi kääntyen paperipinon puoleen viskaten silmälasinsa pöytälaatikkoon.

Nopeasti vaaleat kädet järjestelivät paperit pinoihin niiden aiheen mukaan ja kohta pöytä näytti jo hieman siistimmältä. Naamiaistanssiaisten kutsu sattui Ravanan käteen hänen siirrellessään viimeisiä papereita.
”Hetkinen! Sinähän olit käytettävissäni ylihuomennakin?” vampyyri kysäisi ja virnisti.
”Onko sinulla naamiaisasua?”

”Ooooooo~ Minä rakastan sinua!”
Keon punastui helakasti, hymyillen poskensa halki, ja piteli tiukasti kiinni nauraen tullessaan pyöritetyksi ilmassa. Pitkä letti vain viuhui ilmassa, mutta onneksi mikään ei hajonnut.
”Minäkin sinua”, hän sitten vastasi hetkisen itseään koottuaan. Olihan se hetken mielijohteesta tullut huudahdus, mutta sanoilla oli silti painoarvoa. Ja tuo oli hänen ymmärryksensä mukaan ensimmäinen kerta, kun mustatukka sanoi noin suoraan hänelle.

”Vain vaihtovaatteita… ”
Lettipää mietti hieman, millaisia tavaroita punasilmäinen oikein kuvitteli hartaan kirkonmiehen omistavan, ja virnisti iloisena tämän lapselliselle innostukselle. Oli ihanaa saada esille miehen toinen puoli tuon viileän, ilkeän kuoren alta – vaikka olihan sekin suuri osa Ravanaa, kuten ylimielisyys ja muiden polkeminen oli Keonia.

Hän auttoi parhaansa mukaan papereiden kanssa, ja kurtisti kulmiaan kysymykselle naamiaisasusta.
”Ei valitettavasti ole… Kuinka niin? Onko jossain juhlat?”
Puolimerenneito näytti hieman vähemmän innostuneelta. Juhlissa oli aina hirveästi hyvää ruokaa, joten jos mikään meni pieleen, riski ahmia oli normaalia tilannetta suurempi. Mutta eihän mikään voinut mennä pieleen, ei Ravanan seurassa.
Siitä Keon muistikin omituisen kumartelun aiemmin.
”Muuten, kaduilla hirmuinen läjä vampyyreja kumarteli minulle. Mitä ihmettä olet käskenyt laumalaistesi tehdä?”

”Ei valitettavasti ole… Kuinka niin? Onko jossain juhlat?”
”On hyvinkin. Eräällä alamaailmassa mainetta keränneellä demonilla on syntymäpäivät ja hän pitää sen kunniaksi naamiaistanssiaiset. Minut on kutsuttu ja saan ottaa seuralaisen mukaani, joten miten olisi, lähtisitkö kanssani tanssiaisiin?” Ravana kysyi ollen silminnähden innoissaan. Hän rakasti naamiaisia, koska hänestä oli mukavaa pukeutua mitä erilaisimpiin asuihin.
”Muuten, kaduilla hirmuinen läjä vampyyreja kumarteli minulle. Mitä ihmettä olet käskenyt laumalaistesi tehdä?”
Vampyyri kohotti kulmiaan ja repesi sitten nauruun. Hän istahti työtuoliinsa hekotellen ja katsoi sitten Keonia.
”Minä en ole käskenyt heidän tehdä yhtään mitään. Minä vain kerroin heille, että seurustelen sinun kanssasi ja he näemmä olettivat, että sinuakin pitää kumartaa, kuten se etiketin mukaan meneekin. He kumartavat minuakin aina, kun he näkevät minut jossain. Kuinka syvään he kumarsivat?” mustahiuksista huvitti suuresti laumalaisten käytös. He olivat ottaneet etiketin todella tiukasti omakseen ja pitivät siitä näemmä hyvin kiinni.
”Mutta kumartelut sikseen. Mites ne tanssiaiset ja se ratsastus?”

Keon mietti hetkisen ajan kaikessa hiljaisuudessa, ennen kuin vastasi juhlakutsuun. Ainoat kaksi syytä kieltäytymiseen olisivat olleet se, että hän ei halunnut tulla tunnistetuksi moisessa seurassa ulkopuolisten toimesta, ja se ettei hänellä olisi aikaa. Naamiaiset tappoivat ensimmäisen, vapaapäivät toisen.
”Erittäin mielelläni… minulla vain ei ole oikein pukua. Ja olisi mukavaa pukeutua samaa sarjaa oleviin vaatteisiin.”

Lettipääkin nauroi kumartelujupakalle, vaikka silloin sen tapahtuessa oli ollut erittäin häiriintynyt asiasta.
”Taivuttivat niskansa ja juuri ja juuri yläselän, sellainen melko kevyt kumarrus...” Hän ei sanonut sitä, mutta hymähteli mielessään ajatellessaan, kuinka jokin markiisi voisi loukkaantua sydänjuuriaan myöten sellaisesta. Mies itse ei kuitenkaan vaatinut mitään syvää pokkurointia – hänelle kelpasi mikä tahansa kumarrus, kunhan palatsilla alempiarvoiset tajusivat sellaisen tehdä.

”Olemme sitten ilmeisesti ylihuomenna menossa juhliin. Ja ratsastuksesta, sinun täytyy antaa minulle kaikista rauhallisin hevosesi”, hopeasilmä ilmoitti, hieman epävarmana siitä olisiko ratsastus nyt niin hyvä idea. No, se oli tärkeä asia Ravanalle, ja hevoset eivät olleet erityisen pörröisiä tai pieniä, joten kaipa hän sietäisi niitä hyvin.

”Erittäin mielelläni… minulla vain ei ole oikein pukua. Ja olisi mukavaa pukeutua samaa sarjaa oleviin vaatteisiin.”
Pirullinen virnistys levisi Ravanan kasvoille.
”Me voimme ratsastaa erääseen kauppaan, joka on erittäin asiantunteva ja etsiä sieltä sinulle vaatteet. Mitäs tykkäisit pukeutua oikein hienoksi ja rikkaaksi herrasmieheksi, jonka jalkoihin kaatuvat sekä miehet että naiset?” vampyyri virnuili valmis suunnitelma mielessään. Nyt toisen täytyisi vain suostua omaan osaansa tulevassa näytelmässä.

”Taivuttivat niskansa ja juuri ja juuri yläselän, sellainen melko kevyt kumarrus...”
Mustahiuksinen nauroi taas.
”Eli täysin etiketin mukaan. Minulle he kumartavat niin, että selkä taipuu lähes kokonaan”, hän kertoi ja hymyili iloisesti.
”Olemme sitten ilmeisesti ylihuomenna menossa juhliin. Ja ratsastuksesta, sinun täytyy antaa minulle kaikista rauhallisin hevosesi”
”Kyllä, ylihuomenna juhliin. Ja minun mielestäni sinun kannattaisi tulla minun kanssani Haideksella. Hän tottelee takuuvarmasti ja sinun kannattaa ensin totutella ratsastamiseen niin, että minä olen selässä myös”, Ravana sanoi. Hän ei halunnut, että Keonille tapahtuisi jotain kamalaa. Eihän sitä ikinä tiennyt mitä kokemattomalle voisi tapahtua hevosen selässä.
"Voitko sinä ratsastaa noissa vaatteissa?" Ravana kysäisi silmäillen toisen vaatetusta.
"Vai pitääkö minun katsoa olisiko minulla lainata jotain vaatteita?"

Keonin silmät laajenivat hieman, ja mies hapuili kädellään jotain letinpätkää hypisteltäväksi hyvän tovin, ennen kuin tajusi kaikkien hiusten olevan kiinni yhdellä paksulla letillä. Hän hymähteli itsekseen, kuin järkyttyneenä kampauksensa epänäpelöitävyydestä, ja hymyili huvittuneesti.
”Tuo kuulostaa hyvältä.”

Lettipää nyökkäsi ehdotukselle ratsastaa yhdessä Haideksella. Hopeiset silmät tippuivat omaan vaatetukseen – sitä hän ei ollut ajatellutkaan. Kieltämättä mekkomainen puku oli hieman epäkäytännöllinen mitä tuli ratsastamiseen.
”Jos voin olla naistensatulassa, niin ei… Mutta kyllä tämä kietaisumekko tästä avautuu sen verran, että jos saan housut homma toimii.”

”Jos voin olla naistensatulassa, niin ei… Mutta kyllä tämä kietaisumekko tästä avautuu sen verran, että jos saan housut homma toimii.”
”Katsotaas…” Ravana jupisi itsekseen ja nykäisi vaatekaappinsa auki. Nopean vaatteiden selauksen jälkeen käteen tarttuivat Cornelian hänelle lahjaksi antamat ratsastushousut, jotka olivat valitettavasti hänelle aavistuksen liian pienet, eli olivat luultavasti juuri Keonin kokoa. Housut olivat mustat ja niiden sisäsivuissa oli vahvistukset, jotta jalat eivät hankautuisi hevosen kylkiin ikävästi.
”Kokeiles noita”, vampyyri sanoi ja viskasi housut rakkaalleen jatkaen kaapin kaivamista. Kohta sieltä löytyivät myös pitkävartiset ratsastussaappaat, jotka vampyyri viskasi lattialle toisen miehen eteen.
”No pitäisikös minun etsiä sinulle nyt vielä tuohon kokonaisuuteen sopiva paitakin?” hän kysyi virnistellen. Mies itse ei pitänyt koskaan nimenomaan ratsastukseen tarkoitettuja vaatteita noilla huviretkillä, joita teki ratsain. Hän oli välillä erittäinkin epäsopivissa vaatteissa, mutta hänestä tuntui, että mahdollisimman venyvät ja helpot vaatteet olisivat ensikertalaiselle hyvät. Ja ei hänellä ollut mitään sitäkään vastaan, että katselisi toisen riisuuntumista.
Kaappia hetken kaiveltuaan mustahiuksinen löysi paidankin. Paita oli myöskin musta ja aivan tavallinen pitkähihainen, jossa oli paikat, joista voi laittaa peukalonsa. Paidassa oli V-kaula-aukko, mutta se ei ollut kovin syvä.
”Kiskaise nuo päällesi niin katsotaan miltä näyttää.”

//Ja vaatteet siis näyttävät tältä:
Housut ja Kengät Ja housut pitää sitten kuvitella mustiksi

Keon nappasi housut kiinni, ja hetkisen räpellettyään pääsi vilkaisemaan niitä kunnolla. Ne vaikuttivat oikean kokoisilta... Saappaat taas saivat hänet katsomaan hieman pitkään, pitkät varret yltäisivät arviolta polven alle. Sellaisia kenkiä hän ei ollutkaan käyttänyt lähes koskaan. Paita taas sai miehen naurahtamaan.
”Eikö sinulla ole yhtään paitaa ilman v-kaula-aukkoa?”

Hymähdellen itsekseen lettipää pyörähti selkä Ravanaan päin tietämättä itsekään syytä, ja tuo napitti sutjakasti kevyen takkinsa auki, vetäisten sitten yhdellä liikkeellä alla olevaa kimonoa kiinni pitäneen vyön auki – punasilmäinen pääsi todistamaan löysän vaatekappaleen kevyttä liukua maahan. Ehkäpä mustatukka muuttaisi mielipiteensä puolimerenneidon vaatteiden siveellisyydestä sen jälkeen.

Hetken ajan violettihiuksinen tiedosti erittäin selvästi, että hänen mukavat mutteivät mitenkään löysät, valkoiset alushousunsa olivat jonkun toisen nähtävillä, mutta se korjaantui nopeasti kun hän veti ratsastushousut jalkaansa. Ne olivat järkyttävän tiukat, ja oikein nuolivat hoikkia reisiä ja pientä takamusta. Keon räpytteli silmiään katsellessaan itselleen sopivien housujen vaikutusta itseensä – paljas ylävartalo kääntyili kun hän yritti nähdä takapuolensakin – harvemmin sitä näki hänet tuollaisissa vetimissä. Tuhahtaen hiljaa hän veti saappaat jalkaansa – taas järkyttyen miltä sellaiset näyttivät hänen säärissään, tavallaan liiankin hyvältä ratsastusvaatteiksi – ja veti sitten nopsaan paidan ylleen. Hieman lettipäätä ihmetytti, eikö Ravanalla ollut muuta kuin tiukkoja, vartaloa myöten venyviä vaatteita, ja niin hän katsahti mustatukkaan häiriintynyt ilme kasvoillaan.
”Tämä tuntuu erittäin oudolta. Mutta, lähdetäänkö?”

”Eikö sinulla ole yhtään paitaa ilman v-kaula-aukkoa?”
”On, mutta luuletko, että antaisin sinun kuljeskella yhtään tuota peittävämmissä vaatteissa?” vampyyri kysäisi virnistellen.

Ravana nuolaisi hitaasti huuliaan nähdessään toisen mekkomaisen vaatteen valuvan lattialle.
”Mmmm~ Näyttää hyvältä”, hän kehräsi vastustaen vaivoin himoa kiskaista tuo viimeinenkin vaatekappale pois miehen päältä.
Valitettavan pian Keon kiskaisi housut jalkaansa, mutta ei siinäkään pahempaa valittamista ollut. Housut olivat tiukat, kuten ratsastushousut yleensäkin ja näyttivät puolimerenneidon päällä oikein hyviltä.
”Oh, taidankin vaihtaa kaikki vaatteesi ratsastushousuihin. Näytät vallan lumoavalta”, vampyyri jatkoi kommentointiaan nuoleskellen huuliaan. Saappaatkin näyttivät tuon miehen päällä uskomattoman hyviltä ja paita täydensi kokonaisuuden.
”Tämä tuntuu erittäin oudolta. Mutta, lähdetäänkö?”
”Tuo näyttää erittäin hyvältä. Ja lähdetään vain”, Ravana sanoi hipaisten kädellään toisen alaselkää ja astellen sitten ovelle.

Ei aikaakaan, kun he saapuivat talleille ja saivat ovien auetessa vastaansa iloista hirnuntaa.
”Minullakin oli teitä ikävä”, Ravana sanoi hevosilleen säteillen ja marssi sitten Haideksen luo.
”Tulehan kultaseni. Pääset vähän ulkoilemaan”, vampyyri sanoi silittäen suuren eläimen turpaa hellästi. Hevonen hörähti kuin olisi ymmärtänyt kaiken mitä mies sille sanoi.

Mustahiuksinen avasi pilttuun oven ja päästi Haideksen käytävälle. Musta häntä heilui hiljalleen vampyyrin asettaessa suitsia paikoilleen.
”Ratsastetaan ilman satulaa”, hän huikkasi Keonille ja taputti mustaa turpaa.
”Hyvä poika”, hän sanoi hevoselle hymyillen tälle kauniisti ja talutti orin ulos.
”Eli, Keon oletko sinä siis koskaan ratsastanut?”

Keon päästi tuhahduksen ja naurahduksen välisen äännähdyksen Ravanan jokaiselle kommentille. Kun he olivat lähdössä, ja hän tunsi kosketuksen alaselällään, lettipää lasketti kätensä rohkeasti hipaisemaan vampyyrin takapuolta, kuin ilmoittaakseen että hän kyllä huomasi toisen hillitsevän himojaan – ja siksi hänen oli pakko kiusata vähän lisää.

Tallilla Keon pysytteli hieman taaempana, antaen Ravanan höpistä hevoselleen mitä halusi. Niin, Haides ei ollut mitenkään inhottava eläin. Ainoa vain, että sen tullessa lähelle lettipää joutui kohtamaan hevosen koon oikeassa mittakaavassa.
”En ole ratsastanut varmaan ikinä… ellei kertaa lapsena ponin selässä lasketa?”

”En ole ratsastanut varmaan ikinä… ellei kertaa lapsena ponin selässä lasketa?”
Ravana ei voinut mitään kasvoilleen kohoavalle virneelle hänen silmiensä eteen noustessa kuva pienestä Keonista ratsastamassa lihavalla ponilla.
”Selvä. Eli aloitamme siis ihan alusta”, hän sanoi hymyillen ja loikkasi uskomattoman kevyesti suuren hevosen selkään.
”Sinä siis tulet minun taakseni istumaan”, mustahiuksinen selosti siirtyen hiukan eteenpäin, jotta puolimerenneidolla olisi hyvin tilaa.
”Haides, olehan nyt kiltti poika ja pysy paikallasi”, ratsailla istuva sanoi hevoselle taputtaen sen harjaa.
”Voit tutustua häneen hetken ja tulla sitten selkään, kun se tuntuu hyvältä. Silittele ja taputtele häntä aivan vapaasti, Haides on erittäin kiltti eikä koskaan pure ketään”, mies hymyili rohkaisevasti jatkaen mustan harjan kampaamista sormillaan.

Keon kuunteli kaikessa rauhassa Ravanan ohjeet, jääden katselemaan kaunista hevosta pitkäksi toviksi. Rauhallinen ja tottelevainen eläin ei vaikuttanut liian pahalta haasteelta, ja pian hän silittelikin sen karvaa, rapsutellen ylvästä päätä pienen hymyn kohotessa nopeasti sieville huulille. Kohta hän uskoi pystyvänsä luottamaan hevoseen, ja kapusi muutaman epäonnistuneen yrityksen jälkeen hevosen selkään, vampyyrin taakse, ja kietaisi kätensä tiukasti tämän vyötärön ympäri. Mies ei voinut vastustaa kiusausta, vaan näykkäisi toisen niskaa ja naurahti.
”Ei tämä olekaan niin kamalaa, tämähän on melko hyvä paikka istua.”

”Ei tämä olekaan niin kamalaa, tämähän on melko hyvä paikka istua.”
”Voisiko nojaaminen minun selkääni muka olla epämukavaa?” Ravana kysyi pidellen hevosta yhä paikallaan.
”Minä lähden nyt liikkeelle. Menen käyntiä ensin ja sitten otan ravin”, hän valisti ja napautti kantapäänsä hevosen kylkiin. Suuri eläin pärskähti hieman ja lähti askeltamaan rauhalliseen tahtiin eteenpäin. Vampyyri laittoi hevosen tekemään muutaman kahdeksikon pihalla käynnissä, jotta Keon ehtisi tottua kyytiin.
”Nostan nyt ravin ja sitten menemme tielle. Kun pääsemme pois täältä korvesta niin menemme taas käyntiä. Kerro vain aina miltä tuntuu”, mustahiuksinen sanoi vilkaisten takanaan istuvaa nopeasti ja napautti kantapäänsä uudestaan ratsunsa kylkiin. Hevonen lähti juoksemaan ja Ravana ohjasi sen ulos pihalta ja tielle. Hiekka rahisi kavioiden alla Haideksen hölkätessä eteenpäin.
”No miltä tuntuu?” punasilmäinen kysyi jonkin ajan kuluttua ja hidasti käyntiin. He olivat saapuneet hieman isommalle tielle ja metsä jäi jo taakse.

Noin puolen tunnin ratsastuksen jälkeen he saapuivat syrjäkujalle, jonne Ravana jätti hevosen ja auttoi Keonin alas.
”Tuolla on kauppa, jonne olemme menossa”, mies sanoi osoittaen erittäin hämäräperäisen näköistä liikettä, joka piilotteli erään puun takana. Hän tarttui rakkaansa käteen ja kuljetti tämän kaupan ovesta sisään.
”Ravana! Hei!” huikkasi mustahiuksinen ihmismies hyllyjen välistä ja Ravana heilautti kättään tervehdykseksi.

Kauppa oli ääriään myöten täynnä tyylikkäitä vaatteita, joiden tyylisiä Ravana piti usein päällään. Päällepäin mikään ei näyttänyt siltä, että paikan olisi pitänyt piilotella. Kuitenkin, kun katsoi tarkemmin ympärilleen seinillä roikkui erilaisia aseita ja eräs juliste mainosti kidutusvälineitä myyvää kauppaa. Eräs seinä oli pyhitetty erilaisille ruoskille ja yhdellä hyllyllä komeili jos minkälaisia käsirautoja ja kahleita.
”No, mitä pidät?”

”Ei voisi, ei missään nimessä.”
Keon naurahti hiljaa, nojaten oikein mukavasti Ravanan selkään – mutta nyökkäyksistään huolimatta hänen otteensa tiukkeni hevosen lähtiessä liikkeelle, ja ravissa puolimerenneidon kasvot kalpenivat huomattavasti; hän oli lähes varma että putoaisi. Kohta kyytiin tottui, ja kysymyksen kuullessaan hopeasilmä naurahti iloisesti.
”Tämä on yllättävän hauskaa~”

Aika kului kuin siivilä, mutta kohta kaksikko olikin pienen kaupan edessä, ja lettipää seurasi kultaansa sisälle. Aluksi hän ihasteli häpeämättä kaikkia niitä ihania vaatteita – romanttisen vanhoillisia, juuri sellaisia joista Ravana piti – mutta miehen silmät levähtivät yllättyneinä auki, kun hänelle paljastui tarkemman katselun jälkeen kaupan todellinen luonne. Se oli… mielenkiintoista, ja aseet olivat selvästi hyvän laatuisia.
Mutta ruoskat nähdessään puolimerenneito päästi tukahtuneen pärskähdyksen, läimäisten molemmat kätensä nenänsä päälle. Hän ei ollut ihan varma, oliko se alkanut vuotaa sittenkin verta, sillä kaikesta huolimatta hänellä oli erilaisia, juuri ruoskiin ja kahleisiin liittyviä kuvitelmia.
”Aivan ihania vaatteita, eivät aivan minun tyylisiäni mutta silti. On helppo uskoa tämä suosimaksesi kaupaksi”, hän vastasi virnistäen pienesti rauhoiteltuaan itseään hetken.
”Olisi mielenkiintoista tietää, omistatko kuinkakin monelta eri hyllyltä peräisin olevaa tavaraa…”