Kirjekyyhkyjä

Keon pudisti päätään saaden pitkät letit heilumaan villisti, ja joutui puremaan huultaan, ettei pillahtaisi itkuun tai jotain vastaavaa Ravanan noustessa, haparoiden mutta kuitenkin, seisomaan ja saadessaan itsensä suihkuun. Hetkisen ajan purppuratukka jäi kylpyhuoneen oven taakse kuuntelemaan veden solinaa, painaen kätensä sydämensä päälle uskomattoman huojentuneena. Oli ihmeellistä kuinka jo yksi lasillinen verta sai vampyyrin näyttämään ruumiin sijasta huomattavasti elävämmältä, sai tämän piristymään niin paljon. Mielessä kävi, että piristyminen saattoi johtua hänestäkin, mutta siihen hopeasilmä ei vielä uskaltanut luottaa.

Epämääräinen uteliaisuuspuuska sai puolimerenneidon kumartumaan painamaan toisen silmänsä kiinni avaimenreikään, vilkaistakseen nopeasti miten toinen pärjäsi. Violetilla rajatut silmät eivät nähneet paljoa mitään, mutta aivan tarpeeksi jotta mustatakkinen ryntäsi mahdollisimman hiljaa astellen olohuoneeseen posket kirkuvan punaisina, uskomatta mitä oli juuri mennyt tekemään.

Hän istuutui sohvalle, ja alkoi hipelöidä hiuksiaan, letitellen ja suoristellen harvoja vapaita suortuvia. Nyt ei voinut muuta kuin odottaa, mutta se sai olon hermostuneeksi.
Sitten Ravana saapui paikalle, kasvot puhtaina kaikista meikeistä ja hiukset hieman kosteina paljasta ylävartaloa pitkin valuen. Hopeaiset silmät liimautuivat kiinni pieneen napakoruun – hän ei ollut odottanut vampyyrilla olevan sellaista.

Halaus, ja pieni kiitos saivat puolimerenneidon hieman pois tolaltaan – ei sitä joka päivä puolialaston mies halaillut, ja vielä harvemmin pääsi näkemään mustatukan kasvot täysin luonnollisina – sitä Keon ei kuitenkaan ymmärtänyt, ne näyttivät ilman raskaita rajauksia niin raikkailta ja paljon pehmeämmiltä. Suurin osa kärsimyksen jäljistä oli poissa, ja hän ei mahtanut omalle pienelle hymylleen mitään.

”Tietysti tulin. Tiesin sanoneeni jotain harkitsematonta, etkä vastannut kirjeisiini… ja lisäksi olet tuollainen herkkä pieni pallura, ettei sinua voi jättää omiin oloihisi hetkeksikään. Menet vain ja saatat itsesi kamalaan kuntoon.”
Puolimerenneito vastasi kepeällä sävyllä, koskettaen hellästi nyt sileää, pehmeää poskea, ihan vain varmistaakseen, että punasilmäinen oli oikeasti jälleen kerran kunnossa. Enää oli jäljellä hiuksissa itsepäisesti säilyneet pahimmat takut. Lettipää hymähti, ja tarttui lempeällä otteella paljaista hartioista, vetäen Ravanan syliinsä makaamaan, pää leväten siron miehen reisillä. Hoikat sormet alkoivat kammata silkkisiä, mustia hiuksia, liukuen niiden lomassa, silitellen miehen päätä siinä sivussa.

”Et saa enää ikinä lyödä itseäsi laimin tuolla tavalla. Et varmasti ole nukkunutkaan yhtään, senkin… senkin tyhmyri.” Keon antoi huolensa ja välittämisensä paistaa hymyn lieventämästä, kiukkuisesta puheestaan. Toisaalta hän oli äärimmäisen helpottunut siitä, ettei mitään pahempaa ollut tapahtunut, ja että Ravana oli jo nyt päässyt irti itkemisestä, tullut paremmalle mielelle pelkästään hänen näkemisestään. Ja turha sitä oli käydä kieltämäänkään, hän halusi toiselle pelkkää hyvää, pisti mustatukan itsensä edelle… Sitä se ihastuminen teettää.

”Todellakin, olin niin huolissani… Luulin jo, että olet tehnyt itsellesi jotain kamalaa.” Pehmeäpiirteinen kumartui huomaamattaan lähemmäs ja lähemmäs punasilmäisen kasvoja, kädet valuivat hiuksista tuon poskille ja otsa painui vasten otsaa. Verho violetteja lettejä ja vapaita suortuvia heitti varjoja toisen kalpealle iholle, ja hopeaiset silmät sulkeutuivat hetkeksi miehen hengittäessä toisen tuoksua.
”Luulin sekoavani…”
Hiljaa Keon painoi huulensa Ravanan täyteläisille. Se oli hento suudelma, kuin pieni henkäys vasten rakkaan huulia… Ja puolihaltia oli se, joka yllättyi kaikista eniten siitä, miten helppoa se oli hänelle, joka yleensä kammosi muiden päästämistä lähelleen, ainakin niin, ettei itse voinut sitä hallita. Mutta tuon hänen typeryyksiinsä niin voimakkaasti reagoineen suuteleminen tuntui poikkeavan kaikesta, se oli vain oikein; eikä mustatukka ikinä haluaisi hänelle mitään pahaa, joten se oli myös turvallista. Pehmeä kosketus sai hänet hymyilemään, ja kohta lettipää kohottautui rikkoen suudelman, ja huomaamattaan kosketti omia huuliaan.
”Minä… en tarkoittanut sitä mitä sanoin. Vain säikähdin silloin… Todellisuudessa haluan sinut lähelleni.”

”Tietysti tulin. Tiesin sanoneeni jotain harkitsematonta, etkä vastannut kirjeisiini… ja lisäksi olet tuollainen herkkä pieni pallura, ettei sinua voi jättää omiin oloihisi hetkeksikään. Menet vain ja saatat itsesi kamalaan kuntoon.”
Ravana tyrskähti naurusta.
”Herkkä pieni pallura?” hoikka vartalo tärisi naurusta miehen koettaessa rauhoittaa itseään. Ei hänestä ennen ollutkaan tuollaista nimitystä käytetty. Hämmästynyt älähdys karkasi huulilta käsien painaessa hänet toisen syliin makaamaan, pehmeät silitykset saivat miehen silmät sulkeutumaan ja vieno hymy kohosi huulille.
”Et saa enää ikinä lyödä itseäsi laimin tuolla tavalla. Et varmasti ole nukkunutkaan yhtään, senkin… senkin tyhmyri.”
”Anteeksi, äiti”, mustahiuksinen virnisti ja näytti kieltään puolimerenneidolle raottaen silmiään hieman ja sulkien ne sitten uudestaan.
”Todellakin, olin niin huolissani… Luulin jo, että olet tehnyt itsellesi jotain kamalaa.”
Liikutuksen kyynelet nousivat Ravanan silmiin, mutta hän ei antanut niiden valua poskilleen. Silmät rävähtivät hämmentyneinä auki toisen otsan osuessa hänen otsaansa.
”Luulin sekoavani…”
Huulet painuivat vampyyrin hymyileville huulille ja tämä henkäisi hämmentyneenä. Pian – liian pian vampyyrin mielestä – huulet olivat poissa ja hän tuijotti toista ihmeissään.
”Minä… en tarkoittanut sitä mitä sanoin. Vain säikähdin silloin… Todellisuudessa haluan sinut lähelleni.”

Ravana räpytteli silmiään muutaman kerran erittäin hämillään. Kohta hitaasti, mutta varmasti miehen huulille kohosi kaunis hymy ja hän nousi istumaan. Täysin parantuneet kädet kohosivat ilmaan ja painuivat Keonin poskille peukaloiden silitellessä pehmeää ihoa. Vampyyrin hengitys värisi hieman ja onnenkyynelet valuivat hänen kasvoilleen. Hitaasti hän vei kätensä toisen niskan taakse ja painoi huulensa tämän huulille pidempään, rakastavaan suudelmaan.
”Kiitos”, mustahiuksinen kuiskasi väräjävästi vasten toisen huulia.

Ravanan ilmeen muutoksia oli hassua seurata – levollisesta, melkein unisesta hämmästyneen kautta niin suloisen ilahtuneeseen, että Keon ei mahtanut omalle leveälle hymylleen mitään. Tuntui kuin hänen aloitteensa olisi rikkonut jonkin rajan, saanut ohuen seinämän hajoamaan – seinämän joka määritti ystävyyden ja enemmän rajan.

Lievä punastus valloitti tilaa hänen poskiltaan vampyyrin kohotessa istumaan, paljaan ylävartalon painuessa lähemmäs – se yksityiskohta tunki häiritsevän selvästi esille. Uusi suudelma, nyt Ravanan aloitteesta, sai vatsassa kipristelemään hyvällä tavalla, ja lettipää vastasi siihen rauhallisena.
”Ole hyvä”, hän naurahti hiljaa, silitellen silkkisiä hiuksia huomaten, ettei siihen kyllästynyt helpolla.

Sen jälkeen he eivät puhuneet paljoa, vain olivat lähekkäin, suudellen vielä muutaman kerran. Lopulta Keon vaati mustatukkaa nukkumaan – ja päätyi tyynyksi lyhyille, sohvalla nautituille nokkaunille. Kun toinen oli nukkunut pahimmat univelat pois, he päätyivät juttelemaan kaiken sen joka oli kolme päivää sitten jäänyt sanomatta, ja Keon lähti kotiin hieman vastahakoisena venähtäneen tovin jälkeen.

Kaksikon kirjeistä tuli vielä pidempiä kuin yleensä, ja viikon ajan kaikki hovissa pyörivät pääsivät kummastelemaan yleensä ilmeettömän hopeasilmän kasvoilla väikkyvää hymyä – kuningattaren palvelija Juan, joka oli epävirallisessa sodassa puolihaltian kanssa, oli saada sydänkohtauksen joka kerta kun näki purppuratukkaisen käyttäytymässä ystävällisesti jopa palvelijoille, jotka eivät yleensä saaneet minkäänlaista kunnioitusta ylimielisenoloiselta mieheltä.

Eräänä iltapäivänä, jolloin Khalidin lähes ikuinen sade oli vaipunut tihkuksi, kaikki hänen jumalaisen majesteettinsa läheisimmät olivat kokoontuneet avaraan takkahuoneeseen. Majesteetti itse istui ryhti yhtä virheettömänä kuten aina pienellä jakkaralla, selaillen muutamia papereita. Yllään tällä oli vaalea, monikerroksellisen ja laahuksellisen helman omistava, siro leninki, ja mustat hiukset olivat kuten aina taidokkaalla nutturalla, josta ryöppysi kiharoiden lisäksi tällä kertaa köynnös hentoja, valkoisia kukkia. Hänen henkilökohtainen palvelijansa, puolivampyyrinainen jolla on pinkit, rusetin koristamat ja villisti pystyssä sojottavat hiukset parsi laahukseen tullutta palkeenkieltä harmistunut ilme kasvoillaan, yllään siisti, tumma palvelijanpuku. Hän vilkuili vähän väliä Keonia, joka itse asiassa oli lähestulkoon saman näköinen kuin viikko sitten Ravanan luona käydessään – mitä nyt rituaaliveitsi roikkui mukana punaisessa kangasvyössä. Hän seisoi hyvän matkan päästä Juanista, ja yritti saada Chuan kiinnostumaan hänen hiuksiensa sijaan höyhenlelusta. Pitsiliinalla silmänsä suojannut sarvipää osasi olla raivostuttava heittäytyessään kissanpentumaiseen käytökseen, ja nytkin tuo makasi lattialla ja jaksoi aina vain huitoa pientä lelua. Enemmän kuin hieman tukeva huuhkajademoninainen, Sroy Ratana, kävi kiivasta keskustelua muhkeapartaisen, vaaleatukkaisen kentaurimiehen kanssa – joka kyllä näytti enemmän kääpiön ja kentaurin risteytykseltä pulleine shetlanninponivartaloineen. Siisti, sininen puvuntakki ja monokkeli saivat miehen näyttämään jopa hupaisalta, jollei sattunut tietämään herran olevan lordikansleri ja ylin kuningattaren neuvonantajista. He kinastelivat jälleen kerran jonkin pykälän tulkinnasta, mutta riita loppui kun oikeuskansleri, Alessandro Bendetto – tai Andro, kuten kaikki huoneessaolijat tuota ihmislakimiestä kutsuivat – ilmoitti asiallisella äänellä miten asia todellisuudessa oli. Nuo kolme neuvonantajaa olivat ainoat äänessä, koska asia ei liittynyt uskontoon – mikä oli Keonin osa-aluetta – tai Furoreen, joka taas oli poikamaiselta näyttävän, itseään peilailevan ja ohuita viiksiään sukivan keijumiehen vastuualuetta. Sitä ei pakosti ensi silmäyksellä uskonut, mutta Niran Channarong oli Furoren marsalkkana ylin komentaja heti kuningattaren jälkeen.

Neuvonantajien lisäksi paikalla oli Vincent-niminen lyhyt mies, joka mulkoili muita puolikuulasiensa ylitse istuessaan röyhkeästi pöydällä. Aedan tutki hänen antamiaan raportteja silläkin hetkellä, ja tummaa juurikasvua pukkaavan vaaleat hiukset omistava oli ärsyyntynyt muiden hälisemiseen. Hieman sivummalla partansa ja hiuksensa kahdelle pötköletille laittanut mies, Aodred eli ystävien parissa Dem, silitteli hartiallaan istuvaa lemmikkioravaa ja naureskeli partaansa.

”Mort, olen varma että tämä sujuisi nopeammin jos sinä ja Sroy vain kuuntelisitte Androa kunnolla.” Kuningatar ilmoitti yhtäkkiä, saaden kävelykeppiin nojaavan, ”kreikkalaisen” näköisen miehen hykertelemään. Keon vain pyöräytti hopeasilmiään, ja hyppyytti höyhenlelua vähän lisää, saaden Chuan valpastumaan ja kujertamaan hassu hymy huulillaan. Jos puolilohikäärmeellä olisi yhä ollut häntä tallella, tuo olisi varmasti heilutellut sitä innoissaan. Mutta lettipään ajatukset eivät pysyneet valkeassa, tai edes huoneessa käytävässä keskustelussa jostain verotukseen liittyvästä ja tutkimusosaston rahoittamisesta – hän mietti Ravanaa, kuvitteli tuon kauniin hymyn ja valloittavat silmät eteensä, hymyillen pienesti itsekin. Ja Juan näytti jälleen kerran pöyristyneeltä, pystymättä aavistamaan mitä hänen veriviholliselleen oli voinut tapahtua.

Mutta sitten pinkkihiuksinen nainen valpastui, ja vilkaisi vaivihkaa ovelle. Hän huomasi, että joku toinen vampyyri, huomattavasti voimakkaampi, vanhempi ja ilmeisesti laumanjohtaja, oli ilmaantunut palatsin alueelle, ja kulki nopeasti lähemmäs. Hän kumartui kertomaan tästä Aedanille, mutta kuningatar ei antanut minkäänlaisen mielipiteen tästä näkyä kasvoillaan – antoi tulla, jos tuolla oli pahat mielessä täällä oli jopa vampyyrille pärjääviä yksilöitä lähettyvillä ja valmiina puolustamaan hallitsijaa.

Ravana keräsi paljon katseita kulkiessaan pitkin katuja valtavan mustan päivänvarjon kanssa yllään musta hupullinen viitta, musta pitkähihainen, jonka hihoissa oli reiät peukaloita varten ja löysät mustat housut, joita oli kiristetty lahkeista. Asu olisi näyttänyt tavalliselta jos siihen ei olisi liitetty koristeellisia sormuksia ja syvään uurrettua kaula-aukkoa, joka paljasti viettelevästi kalpeaa ihoa. Paljasta ihoa vasten lepäsi hopeinen medaljonki. Meikki oli sama mikä miehen kasvoja koristi yleensä muulloinkin, silmät oli rajattu vahvasti mustalla, kalpean ihon vaaleutta oli korostettu valkoisella puuterilla ja huulet olivat mustapunaiset. Eikä vähäisin tekijä huomiota herättävyydessä todellakaan ollut hoikan jäntevä vartalo ja komeankauniit kasvot, joista loisti arvovalta. Vakaat askelet veivät tätä ilmestystä kohti palatsin ovea miehen saavuttaessakin ne pian.

”Hyvää päivää arvon herrat”, hän sanoi vartijoille kasvoillaan jäätäkin kylmempi naamio. ”Tulin tapaamaan Keonia.”
”Tarkoitatko ylipappia?” toinen vartijoista kysyi kaiveltuaan muistiaan hetken ja räpyteltyään typerästi silmiään. Ravana päästi suustaan ylidramaattisen huokaisun ja nyökkäsi sitten.
”Hän on viimeisimmän tiedon mukaan läntisessä takkahuoneessa”, vartija ilmoitti ja vampyyri jatkoi matkaansa nyökättyään miehelle.

Sisätiloihin päästyään mies sulki päivänvarjon, laski huppunsa ja lähti etsimään tätä läntistä takkahuonetta.
Muutaman kyselyn ja suunnannäyttämisen jälkeen mies havaitsi seisovansa takkahuoneen oven edessä. Hän henkäisi muutaman kerran rauhoittuakseen ja koputti oveen vetäisten sen auki odottamatta vastausta.
”Keon! Minulla oli ikävä sinua!” hän huudahti onnesta säteillen ja loikkasi puolimerenneidon kaulaan painaen nopean suukon tämän otsalle.

Koko vaalein sävyin mutta ylellisesti sisustettu huone hiljeni, kun ovella kuului terävä koputus. Kaikki kymmenen silmäparia kääntyivät ovelle, joka aukesi ja paljasti hyytävällä tavalla kauniin punasilmäisen miehen. Sroy vislasi vaimeasti, Juanin suu taas repsahti auki vampyyrin nähdessään ja Aedan katseli tulokasta tulkitsematon hymy huulillaan. Miesväki näytti enimmäkseen kummastuneelta, ja Mort oli juuri kysymässä miksi tuo tuntematon herra tuli häiritsemään heidän ”kokoustaan” kun mustatukka ryntäsi sisälle ja kapsahti Keonin kaulaan, painaen suukon puolimerenneidon otsalle ja julisti ikävöineensä tätä. Lettipää punastui kevyesti, alkaen hymyillä itsekin ja suukotti punamustia huulia kevyesti, pyyhkäisten otsaansa kädellään. Ties vaikka siihen olisi tarttunut huulipunaa.
”Minullakin sinua… Mutta jollet huomannut, olen töissä.” hän supisi hiljaa.

Kahden miehen sananvaihdolla oli dramaattiset seuraukset muissa läsnäolijoissa. No, Chua kyllästyi kun Keon ei enää jatkanut höyhenlelulla leikittämistä vaan siirtyi huitomaan Mortin häntää, joka heilui kiihtyneenä kun kentauri yritti olla katsomatta Keoniin ja Ravanaan päin, selvästi vaivautuneena. Samalla kuului hirveä rysähdys, kun Andron vähämaagin voimat herpaantuivat järkytyksen takia ja tuon tekojalka päätti hajota, ja polvinivelen lonksahtaminen sai lainetukan kaatumaan lattialle. Niran vain räpytteli silmiään hetken ennen kuin syöksyi auttamaan kaatunutta pystyyn, ja Vinceltä kuivui aimo kasa sarkastisia kommentteja huulille häkellyksestä ja koska hänen piti mennä auttamaan tekojalan korjaamisessa. Sroy puolestaan löi käden otsalleen, mutisten jotain sensuuntaista kuin ”olisi pitänyt arvata”, ja Juan parahti hiljaa, järkyttyneenä.

”Oh, mutta Keon… mikset ole kertonut päässeesi vampyyrikammostasi yli?” kuningatar kysäisi erittäin asiallisella äänensävyllä, ja hymyili kiusoittelevasti. Hän säilyi tyynenä, mitä ei voinut sanoa muista. Juan repesi nyt kammottavaan nauruun, kikattaen kuin olisi revetä sen takia.
”Juan-neiti, olkaa hyvä ja rauhoittukaa. Tuo on erittäin epäkohteliasta tätä …vierasta kohtaan.” Mort totesi hitaasti rauhoittuen, kieltäytyen yhä katsomasta kaksikkoon päin, joista ainakin lettipää hehkui kirkkaan punaisena, hieman typertynyt ilme kasvoillaan.
”Hyvänen aika… en osannut odottaa tätä. Luulin että ennemmin joku tulee ryntäämään Vincen kimppuun kuin sinun…” Andro pudisteli päätään epäuskoisena lattianrajassa, tuo keski-ikäinen mies oli muiden tavoin saanut hyvin selvästi kuulla miten hopeasilmä ei ikinä edes halunnut harkita olevansa jonkun kanssa, ja miten tuo inhosi vampyyreja. Sehän oli ollut miehen ja Juanin välisen riidan suurin syy – mutta nyt pinkkitukka joutui miettimään josko lettipää vihasi vain häntä.

”Hyvät naiset ja herrat, rauhoitutaanpas nyt ihan jokainen. Meidän tulisi iloita tästä onnellisesta tapahtumasta, tästä ihastuttavasta viivytyksestä muutenkin tiukan aikataulun kanssa.” Vincent tokaisi samalla kun auttoi Andron seisaalleen, vaikkei miehen jalka tosiaankaan ollut takaisin kunnossa, muutama kevyestä metallista valmistettu palanen oli yhä irrallaan.
”Mutta tärkein kysymys taitaa olla, kuka tämä sinun ystäväsi mahtaa olla?” Juan kysäisi, silmät aavistuksen kavenneina tämän katsoessa Ravanaa.

”Tuota…” Keon vilkaisi kultaansa silmiin, miettien miten ilmaisisi tämän henkilöllisyyden parhaiten.
”No, hän osaa esitellä itsensä – mutta Ravana, tuo rusettipäinen on baronetti Juan Dayu, kuningattaren palvelijoiden johtaja, silmälasipäinen Vincent Legraz, ihmissusitutkimuksen johtaja, lettipartainen Aedred Ezebel, Cehnennemin vankilaivavartioston komentaja, keiju paroni Niran Channarong, Furoren marsalkka, jalkansa hajottanut sir Alessandro Bendetto, oikeuskansleri, huuhkajademoni paronitar Sroy Ratana, neuvonantaja hänkin, kentauri kreivi Mort Mayhem, lordikansleri ja Chuan tiedätkin… sekä viimeinen on hänen majesteettinsa, kuningatar Aedan.” Lettipää kävi nopeasti kaikki läpi, vaikka jokainen katsoi enemmän tai vähemmän epäilevästi punasilmäistä tultuaan esitellyiksi. Ei mikään ihme sinänsä, kun otti huomioon tuon ulkonäön.

Ravana keskittyi Keonin hiuksien haromiseen ja kaulan suukottelemiseen, joten häneltä jäi suurin osa muiden kommenteista huomioimatta.
”Hyvät naiset ja herrat, rauhoitutaanpas nyt ihan jokainen. Meidän tulisi iloita tästä onnellisesta tapahtumasta, tästä ihastuttavasta viivytyksestä muutenkin tiukan aikataulun kanssa.”
Tuo kommentti kuitenkin herätti vampyyrin puolimerenneidon aiheuttamasta transsitilasta ja hän kohotti katseensa puhuneeseen. Hän katseli kaikkia jäänaamionsa takaa kulmat kurtistuneina aavistuksen verran.
”No, hän osaa esitellä itsensä – mutta Ravana, tuo rusettipäinen on baronetti Juan Dayu, kuningattaren palvelijoiden johtaja, silmälasipäinen Vincent Legraz, ihmissusitutkimuksen johtaja, lettipartainen Aedred Ezebel, Cehnennemin vankilaivavartioston komentaja, keiju paroni Niran Channarong, Furoren marsalkka, jalkansa hajottanut sir Alessandro Bendetto, oikeuskansleri, huuhkajademoni paronitar Sroy Ratana, neuvonantaja hänkin, kentauri kreivi Mort Mayhem, lordikansleri ja Chuan tiedätkin… sekä viimeinen on hänen majesteettinsa, kuningatar Aedan.”
Ravana nyökkäsi jokaiselle heidät mainittaessa ja Aedanin kohdalla nyökkäys vaihtui syvään kumarrukseen, jonka jälkeen miehen hiukset jäivät toisen silmän päälle saaden tästä salaperäisen oloisen.
”Hyvää päivää vain kaikille ja olen pahoillani keskeytyksestä. Minun nimeni on Ravana Jinan ja saatatte tietää minut yhtenä laumanjohtajista. Minun laumani on yksi suurimmista ja kuten ehkä havaitsitte tulin tapaamaan Keonia. Te taidatte olla itse asiassa ne henkilöt keille minun täytyisi olla vihainen, koska riistätte Keonin minulta kasaamalla kiireitä hänen niskaansa”, mies selvitti sivellen samaan aikaan violettihiuksisen selkää.
”Ja Chualle tiedoksi, minun ei tarvitsekaan suuttua sinulle, koska Haides parani täysin sinun syömisyrityksestäsi huolimatta. Vaikkakin minun ruokavarastoni pienenivät huomattavasti…” Ravana sanoi ja virnisti hieman valuttaen kätensä Keonin alaselälle ja kiroten tämän peittävät vaatteet mielessään alimpaan helvettiin.
”Ajattelin tässä tulla sanomaan, että voisitteko te pitää jonkin lakisääteisen kahvitauon tai jotain, jotta minä voisin lainata Keonia hetkeksi”, kädet kietoutuivat omistavasti miehen ympärille ja vampyyri alkoi hivuttautua kohti huoneen ovea.

Ravanan käytös, lähes taukoamaton puolimerenneidon lähentely sai aikaan lähestulkoon tyrmistyneen hiljaisuuden. Kyllähän kahden miehen väliset suhteet olivat yleisiä, mutta Keonin näkeminen punaisena, yrittäen ponnettomasti rauhoitella mustatukkaa käyttäytymään hieman siveämmin, järkytti helposti vahvempaakin sielua.
Ravanan esittely sai aikaan hieman epämääräistä, hyväksyvää muminaa, ja Dem nauroi hiljaa partaansa syytöstä riistämisestä. Chua ei reagoinut puheisiin itsestään kuin hymyilemällä nopeasti Ravanan suuntaan.

Aedan nousi seisomaan, laskeakseen käsissään olleet paperit pöydälle. Hetkisen ajan hän tuijotti Ravanaa pelottavan ilmeettömänä kahvitauon noustessa puheeksi, mutta sitten majesteetti alkoi hihittää hiljaa.
”Mehän olemme muutenkin lopettelemassa, eikä ylipapin läsnäolo ole kovin välttämätöntä muutenkaan.” Hän naurahti heleästi, katsoen hetken ajan suoraan hopeisiin silmiin.
”Olisit kertonut niin olisin voinut järjestää sinulle vapaata.”

Keonia alkoi ärsyttää se, miten hänen poskiensa puna ei suostunut tasaantumaan – hän oli liian taivaassa, tylsä kokous oli hänen osaltaan ohi ja Ravana oli siinä, sekä häntä nolotti hieman läheisyyden näyttäminen muiden edessä. ”Seuraavaan kertaan siis.” oli ainoa lause minkä hän sanoi, ja tyrkki sitten jo valmiiksi ovea kohti hivuttautuneen vampyyrin siitä ulos, ja sulki kapistuksen heidän perässään. Hän ei sitä kuullut, mutta pystyi kuvittelemaan Vincentin kommentoivan lähtöä jotenkin ja muiden alkavan nauraa - ei millään pahalla mutta silti.

”Mitä oikein ajattelet? Tulet päivällä, kesken kokouksen? Kiitä onneasi että Aedan on kuningattaremme, eikä kukaan muu… Jotkut eivät sietäisi tuollaista tunkeutumista.” Lettipää alkoi heti saarnata, hän oli pelännyt pienen hetken majesteetin reagoimista punasilmän saapumiseen. Nyt oli jo huomattavasti parempi olo, hän lauloi mielessään kiitosta kaikille jumalille siitä, että Ravana oli tullut käymään, pelastamaan hänen päivänsä. Vielä kun pääsisi pois käytäviltä, kaikkien mahdollisten ohikulkijoiden silmistä, ettei tarvitsisi pelätä juorun ”ylipapin innokkaasta vampyyripoikaystävästä” leviävän kulovalkean tavoin.

Voitonriemuinen hymy kohosi Ravanan huulille oven painuessa kiinni heidän perässään.
”Mitä oikein ajattelet? Tulet päivällä, kesken kokouksen? Kiitä onneasi että Aedan on kuningattaremme, eikä kukaan muu… Jotkut eivät sietäisi tuollaista tunkeutumista.”
”Älä aloita saarnaa. Minä vain ajattelin tulla pelastamaan sinut ennen kuin muumioidut tuonne huoneeseen”, hän virnisteli ja suukotti lyhyempänsä päälakea.
”Ja ole huoleti, minä en aio mennä Cehnennemiin taistelutta”, virne leveni ja mies liikkui lähes huomaamattomasti vieden toista mukanaan. Huulet etsivät parinsa ja vampyyri suuteli violettihiuksista uskomattoman pehmeästi ja rakastavasti painaen samalla tämän selän seinää vasten.
”Sinun täytyy pyytää lisää vapaapäiviä. Minä haluan esitellä sinut joillekin ihmisille”, Ravana sanoi nojaten oikealla kädellään seinään ja silitellen vasemmallaan toisen kylkeä varoen raapimasta tätä kynsillään.
”Ja nyt, kun minä olen tullut tänne piristämään päivääsi aurinkoa uhmaten, sinä saat esitellä minulle paikkoja”, vampyyri sanoi virnistellen jokseenkin kieroutuneesti jättäen kuitenkin toiselle tulkittavaksi mitä paikkoja halusi esiteltävän.

Keon leppyi nopeasti, naurahtaen hiljaa tuntiessaan suukon päälaellaan. Heillä ei ollut paljoa pituuseroa, mutta Ravan ilmeisesti otti siitä kaiken ilon irti.
”Kieltämättä olin jo kuolla tuonne... Jokin verotus ei kuulu minulle mitenkään.” Lettipää puhui tarkoituksella normaalia vaimeammin, avarat, valoisat käytävät kun kaikuivat häiritsevästi. Hän ehti astella vain muutaman askeleen takkahuoneen ovelta poispäin, kun mustatukka painoi huulensa hänen omilleen, työntäen miehen samalla selkä seinää vasten. Naurahduksen tukahduttaen hän uppoutui suudelmaan, liu’uttaen sormiaan hennosti syvästä kaula-aukosta paljastuvalla iholla.
Hän olisi halunnut huomauttaa siitä, miten Cehnennemin suhteen ei pitänyt vitsailla – Demistä näki jo, kuinka pahasti paikka järkytti pelkkää sivustakatsojaa. Mies oli aivan maassa jokaisen vankikuljetuksen jälkeen. Onneksi purppuratukka sai parempaa ajateltavaa Ravanan silitellessä hänen kylkeään, ja puheenaihe tipahti pois mielestä.

”En ole varmaan koskaan aikaisemmin pyytänyt ylimääräisiä vapaapäiviä, joten luulisi sen onnistuvan.” Aikaisemmin hänellä ei ole ollut tarvetta pyytää vapaata, mutta nyt joidenkin vampyyrin tuttujen tapaaminen aloittaisi varastojen tyhjentelyn.

Hopeasilmät katsoivat mustatukkaa hetken ymmyrkäisinä, ja sitten mies punastui kevyesti. Hän pyörähti naurahtaen ja letit heilahtaen tämän ja seinän välistä, lähtien astelemaan käytävää eteenpäin.
”Ja minä tietysti olisin joutunut hoitamaan sinua, jos olisit käristänyt itsesi. Mutta voin toki esitellä hieman nähtävyyksiä”, mies vastasi erittäin asiallisella äänensävyllä, aivan tahallaan kuin ei olisi ymmärtänyt vihjausta tai torjunut sen. Se oli hänen tapansa kiusata takaisin, kostaa leikkimielisesti punastelun aiheuttaminen.
”Ai niin, lähestulkoon kaikki ikkunalasit palatsilla ovat erityistekoa, juuri vampyyrit huomioon ottaen… Et ala luultavasti ainakaan ihan heti tiristä.”

Keon kierrätti toista ympäri palatsia jonkin aikaa, esitellen muuten vain kuuluisten paikkojen lisäksi muutaman, joista itse piti – kuten sisäpuutarhan, ja osoitti ikkunasta päärakennuksesta erikseen sijaitsevan tutkimusosaston rakennuksen.

Rupatteluntäytteisen kierroksen lopuksi he saapuivat korkeille ja kapeille parioville, jotka erottuivat ympäröivästä, vaaleasta kiviseinästä hädin tuskin. Puuta koristi hento korkokuviointi, ja ovien keskellä oli zorybeismin symboli kultafiligraanina, kaksi liekkiä kumpikin omalla ovellaan.
Hopeasilmä vilkaisi vampyyria, hymyillen hennosti.
”Ei ole varmaan vaikea arvata miksi vietän täällä paljon aikaa…?”
Hän työnsi kevyet ovet auki, astellen sisään kauniiseen kappeliin. Sen katto kohosi korkeusiin taidokkaiden maalausten peittämänä, ja lattian kiiltävään kiveen oli aseteltu tummemmasta harmaasta sama symboli kuin oveen. Kolmen pylvään rivit kohosivat siroina kummankin seinän lähettyvillä, ja niiden väleissä lymyili muutama pitkä selkänojallinen penkki.
Mutta kaiken huomion varasti alttari, joka kohosi hieman muuta huonetta korkeammalle. Takaseinä oli kokonaan värilaseista koottua ikkunaa, ja uhripöytä oli koristeltu kukkasin – valkoisia, hentovartisia kukkia oli isoina kimppuina kummallakin puolella pöytää, ja köynnöksinä sen ympäri kiemurrellen.

Jopa pilvisenä päivänä paikka tuntui kylpevän valossa, ja Keonin hymy muuttui hieman autuaammaksi kuin äsken, mikäli mahdollista. Hän tunsi olonsa aina niin levolliseksi siellä, hiljaisessa rauhassa ja kauniin arkkitehtuurin keskellä. Yleensä siellä ei ollut kukkia, mutta joku oli kai nähnyt parhaaksi tuoda niitä mukanaan. Olihan siitä jo jonkin aikaa, kun puolimerenneito oli käynyt siellä – vasemman käden siteiden alla piilotteleva haava oli normaalia pidemmälle parantunut.

Lettipää suukotti Ravanaa nopeasti, ja katsoi tätä sitten hymyillen syvälle silmiin.
”Eihän haittaa jos rukoilen hieman?”
Vastausta edes odottamatta hän asteli kunnioittavasti alttarille, ja kosketti pientä maljaa rahalaatikon vierellä. Siellä oli myös vesimalja ja pyyhkeitä, hän oli varmistanut nopeasti, että veriuhrin harjoittajat huomioitiin palatsikappelissa.

Hitaasti hän kohotti siron kätensä, ja alkoi kääriä pehmeää sidettä auki, jättäen sen roikkumaan rannetta vasten. Kämmenen arpi paljastui esille, ja hopeasilmä silitti sitä yhdellä sormella, hymyillen miettivästi. Sitten oikea käsi tarttui nopealla liikkeellä rituaaliveitseen, vetäisten sen kapean, pitkän ja kaiverruksin koristellun terän esiin. Tottuneella liikkeellä hän silpaisi kämmenensä auki, antaen metallin juoda vertaan hetken, kunnes käänsi sen valuttamaan tummanpunaista elämännestettä uhrimaljaan. Hetkisen päästä kädet liitettiin yhteen, veren sitoessa ne entistä tiukemmin toisiinsa, purppuratukka valahti polvilleen ääneti rukoillen.

Kohta hän nousi ylös, ja kääntyi käsiään pyyhkimättä pikaisesti Ravanaan päin, katsomatta tätä kunnolla.
”Noin, nyt olen valmis.” Käsi heilahti puheen mukana, ja pieni pisara verta lennähti kalpealle poskelle.

”Ja minä tietysti olisin joutunut hoitamaan sinua, jos olisit käristänyt itsesi. Mutta voin toki esitellä hieman nähtävyyksiä”
Ravana tuhahti ja kiirehti sitten hymy huulillaan puolimerenneidon perään.

Esittelykierros oli valaiseva ja hämmentävä kokemus palatsiin ja sen elämään tottumattomalle. Ravana katseli silmät pyöreinä kaunista sisustusta rupatellen samaan aikaan Keonin kanssa ja tuntien itsensä onnellisemmaksi kuin aikoihin.

Heidän saapuessaan korkeiden pariovien eteen vampyyri vetäisi terävästi henkeä ihailusta ja kunnioituksesta. Pieni hymy ilmestyi jälleen huulille, nyt mies tietäisi millaiseen paikkaan kuvittelisi toisen kirjoittamaan kirjeitä.
”Ei ole varmaan vaikea arvata miksi vietän täällä paljon aikaa…?”
Punaiset silmät laajenivat heidän eteensä avautuvasta näystä. Kappeli oli tuhat kertaa hienompi mitä vampyyri olisi villeimmissä kuvitelmissaankaan uskonut.
”Ei todellakaan. Tämä paikka on uskomattoman kaunis”, mies sanoi äänen kuvastaessa häkeltyneisyyttä.

”Eihän haittaa jos rukoilen hieman?”
”Ei tietenkään”, vampyyri hymyili ja käänsi katseensa kattoon tutkiakseen sen maalauksia. Veitsen esille ottamisesta syntynyt ääni sai hänet kuitenkin kääntämään katseensa Keoniin. Silmät laajenivat järkytyksestä Ravanan tajutessa mitä toinen aikoi tehdä. Älähdys karkasi huulilta, mutta oli jo liian myöhäistä tehdä asialle mitään. Tarkat silmät näkivät ihon aukeavan ja veren valuvan pitkin veistä ja käsiä, yliluonnollinen hajuaisti haistoi veren rautaisen hajun. Tuo oli vampyyrille liikaa ja hänen itsensä sitä tahtomatta miehen sisällä asuva eläin pääsi pintaan. Keonin katsoessa poispäin vampyyrin ulkonäkö muuttui dramaattisesti. Hampaat pitenivät yltäen puoleenväliin leukaa, iho muuttui, jos mahdollista, entistäkin vaaleammaksi, pupillit laajenivat silmien muuttuessa niiden ansiosta kokonaan mustiksi, kynnet pitenivät valmiina raatelemaan tulevan uhrin ja pisteenä iin päälle miehen kurkusta karkasi matala murina, joka muutti tämän täysin eläimelliseksi. Alitajuisesti hän yritti saada tuon pedon väistymään, mutta se oli yhtä mahdotonta kuin veden pitäminen kämmenellään.

Keonin puhe ei päässyt petomaisesta muurista läpi, mutta veri poskella vahvisti sitä. Ravana päästi epämääräisen murahduksen ja haukahduksen välisen äänen rynnäten luonnotonta vauhtia puolimerenneidon luo ja tarttuen tämän vertavuotavaan käteen. Raskaasti hengittäen tämä painoi päänsä ja lipoi karhealla kissankielellään verta suuhunsa. Kuitenkin ensimmäisten pisaroiden valuessa kurkusta alas Ravana sai jälleen otteen itsestään ja irrotti kauhuissaan otteensa toisesta lyöden itseään kovaa kasvoihin. Uikuttaen kuin koira hän valahti mytyksi maahan silmien muuttuessa takaisin punaisiksi ja piirteiden palatessa muutenkin siihen missä ne olivat olleet.
”Älä enää koskaan tee noin”, mies sanoi värisevällä äänellä katsoen Keonia peloissaan veren valuessa hitaasti mustahiuksisen suupielestä.

Keon oli ollut niin keskittynyt omiin puuhiinsa, ettei ollut huomannut hiljaista murinaa – mutta käännyttyään ympäri kammottava haukahdukselta kuulostava ääni sai hopeiset silmät rävähtämään auki, ja mies tuijotti suu raottuneena hurjan muodonmuutoksen kokenutta vampyyria. Kaikki inhimillisyys oli tipotiessään, oli vain veren herättämä peto, joka syöksyi niin nopeasti, ettei silmä pysynyt perässä puolimerenneidon kimppuun.

Hetken ajan lettipää luuli toisen upottavan terävät kyntensä häneen, mutta vaistomaisesti kiinni puristuneet silmät näkivät auetessaan suuta vasten painetun käden. Hiljainen, tukahdutettu inahdus karkasi sievien huulien välistä kun karhean kielen nuolaisu tuntui kutsuvan lisää verta haavalle, verenvuodon kiihtyessä hieman kuin tarjoutuen ottajalleen. Se tuntui omituiselta, eikä hopeasilmä pystynyt irrottamaan katsettaan Ravanan kasvoista tämän juodessa, pakokauhukin kuoli kun hän tajusi kuinka kammottavan kauniilta toinen näytti.

Meni vain hetki ennen kuin vampyyri heräsi verenhimostaan, ja itseään lyöden valahti lattialle, uikuttaen. Eläimellisyys katosi sinne mistä oli tullutkin, ja Keon ryntäsi vesiastialle, pesten kätensä verestä, ja peitti haavansa ohuella kerroksella kirpeältä tuoksuvaa voidetta ennen kuin alkoi sitoa sitä. Ajatukset hakkasivat siinä, miten lähellä katastrofi oli käynyt, ja miten hän oli typerä kun suoritti veriuhrin vampyyrin vieressä.

Punasilmän väräjävä ääni sai hänet katsomaan olkapäänsä yli mustatukkaan. Säikkyneet silmät olivat purskahtaa itkuun, kun hän side vielä hieman kesken vajosi lattialle kultansa viereen ja halasi tätä tiukasti.
”Olen pahoillani! En tajunnut ajatella sinua… Lupaan etten tee tuota toiste.”
Hän pyyhki verijuovat maalattujen huulien suupielistä peukalollaan, ja pyyhkäisi pois myös sen yhden pisaran, joka oli joutunut vampyyrin poskelle aiemmin. Onneksi mitään pahempaa ei sentään päässyt tapahtumaan. Mies hymyili hennosti ja suukotti vampyyrin nenänpäätä.
”Jumalille kiitos että ei käynyt tämän pahemmin… Pystyn kyllä elämään ilman suullista vertani.”

Hennosti täristen Ravana kietoi kätensä Keonin ympärille vastaten halaukseen.
”Olen pahoillani! En tajunnut ajatella sinua… Lupaan etten tee tuota toiste.”
”Ei se mitään. Eihän sitä kaikkea voi muistaa. Pidä vain mielessä, että jos tällaista tapahtuu joskus toiste lyö minua niin kovaa kuin ikinä jaksat. Se palauttaa yleensä järkeäni sen verran, että saan hillittyä itseäni”, vampyyri sanoi ja naurahti tuntiessaan toisen huulet nenänpäällään.
”Jumalille kiitos että ei käynyt tämän pahemmin… Pystyn kyllä elämään ilman suullista vertani.”
”Erittäin herkullista suullista. Et ilmeisesti polta etkä juo ainakaan paljoa ja hemoglobiinisi on erittäin hyvä… Eli maistut todella hyvälle”, mies virnisti ja nuolaisi karhealla kissankielellään Keonin huulia. Vampyyri kyllä tiesi, että karhea kieli tuntuu omituiselta tavallisen kielen omistavan henkilön ihoa vasten ja juuri siksi hän siirtyikin toisen kaulalle piirtäen kielellään solisluilta aina leukaan saakka ja näykkäisten sitten kevyesti toisen leukaperää rikkomatta kuitenkaan ihoa. Virne kohosi kasvoille hänen suukottaessaan vielä puolimerenneidon huulia.
”Tiedätkö, noin hyvältä maistuminen ja näyttäminen täytyisi kieltää lailla”, hän kuiskasi matalasti toisen korvaan ja työnsi kätensä pitkän takin hakasten välistä kyseisen vaatekappaleen alle silitellen kiusaavan kevyesti paljasta ihoa. Hän painoi huulensa violettihiuksisen kaulalle ja suuteli sitä hetken näykkäisten pehmeästi korvalehteä.
”Sinä tuoksutkin hyvälle”, mies virnisti. Tilanne oli ihanuutensa lisäksi jokseenkin koominen. Kuinka usein muka kaksi miestä istuivat palatsin kappelin lattialla toisiinsa kietoutuneina vaaralliseksi muuttuneen välikohtauksen jälkeen?

”Ei se mitään. Eihän sitä kaikkea voi muistaa. Pidä vain mielessä, että jos tällaista tapahtuu joskus toiste lyö minua niin kovaa kuin ikinä jaksat. Se palauttaa yleensä järkeäni sen verran, että saan hillittyä itseäni”
Keon nyökkäsi Ravanan sanoille, painaen ohjeen visusti mieleensä.
”Erittäin herkullista suullista. Et ilmeisesti polta etkä juo ainakaan paljoa ja hemoglobiinisi on erittäin hyvä… Eli maistut todella hyvälle”
Lettipää naurahti kirkkaasti kehuille – ei sitä joka päivä kuullut kelpaavansa syötäväksi. Hymy muuttui yllättyneeksi o:ksi kun karhea kieli lipaisi hänen huuliaan. Pieni huokaus pääsi niiltä kun punasilmä jatkoi nuolemistaan puolimerenneidon kaulalle. Tuntemus oli erikoinen, kieli ei aivan raapinut mutta siinä oli enemmän särmää kuin normaalissa. Hetkiseksi siro keho jännittyi vertailukohteen noustessa liian selvästi mieleen, mutta pieni näykkäys ja pehmeät huulet hänen omillaan karkottivat sen pian, ja sormet silittelivät silkkisiä, mustia suortuvia.


”Älä nyt liikoja imartele –”
Keonin yritys sanoa jotain vastaan katosi henkäisyyn viileän käden ujuttautuessa silittelemään ihoa takin sisältä. Hän vajosi polviltaan istumaan tuntiessaan huulet uudestaan kaulallaan, ja värähti korvansa joutuessa näykkimisen kohteeksi. Olo oli huomattavasti kuumempi kuin äsken, vaikka oli melko hassua miten nopeasti pelottava tilanne vaihtui lähentelyyn – kappelin lattialla vielä kaiken kukkuraksi.
Se ei häirinnyt puolimerenneitoa vielä silloin kun hän suuteli Ravanan huulia huolella, mutta kun ovelta päin kuului pieni, säikähtänyt inahdus ja jonkin putoavan räsähdys lattiaa vasten hopeasilmä tyrkkäsi mustatukan kauemmas itsestään.

Keijupalvelustyttö tuijotti kahta miestä silmät lautasen kokoisiksi levinneinä, ja vasta hetken punastelun ja suun aukomisen jälkeen tajusi kuinka epäkohtelias oli. Tuo niiasi syvään, ja keräsi sitten tiputtamansa tavarat, rynnäten kovaa kyytiä ulos kappelista.

Keon huokaisi syvään, ja oikoi takkiaan, suoristaen vampyyrin käden aiheuttaman, ihoa paljastavan raon hakasten välistä.
”Voi ei. Nyt se on varmaa, koko hovi tulee kohisemaan tästä ainakin kuukauden ajan…” Hopeiset silmät sulkeutuivat kun mies pudisteli päätään epätoivoisena, toivoen ettei hänen sukuunsa kuuluvista kukaan saisi kuulla mitään liioiteltua tarinaa siitä, mitä kappelissa oli tapahtunut.
Lettipää nousi seisomaan ja katsahti Ravanaan hieman anteeksipyytävästi, mutta virnistäen sitten.
”Tästä voisimmekin jatkaa esittelykierrosta minun huoneistooni.”

Ravana uppoutui täysin suudelmaan ja toisen tasaisen ihon silittelyyn, mutta liian pian hetki rikottiin. Tavaroiden putoamisesta aiheutunut räsähdys ja Keonin tyrkkäys yhdistettynä ikävään rysäykseen takaisin todellisuuteen säikäyttivät vampyyrin ja kohta muut huoneessa olijat saivat katsella karvat pörhöllään tuijottavaa valkoista sutta. Vampyyrin säikähtäessä tämän ensimmäinen puolustautumiskeino oli yleensä eläinhahmon ottaminen tai mahdollisimman pelottavalta näyttäminen ja tällä kertaa hän oli valinnut tuon ensimmäisen vaihtoehdon. Havaitessaan ettei tilanne ollutkaan vaarallinen tai uhkaava mies vaihtoi ihmismuotoonsa ja nousi seisomaan katsoen poistuvan palvelustytön perään tuimasti.
”Voi ei. Nyt se on varmaa, koko hovi tulee kohisemaan tästä ainakin kuukauden ajan…”
”Älä ota sitä niin vakavasti”, Ravana sanoi kietoen kätensä miehen ympärille ”Joskushan se olisi tullut ilmi kuitenkin. Ja jos he käyvät sinua kohtaan ilkeiksi niin minä voin tulla takomaan järkeä heidän kalloonsa. Vaikka se ei ehkä sinulle näykään niin minä olen joka tapauksessa melko pelätty laumanjohtaja.”
”Tästä voisimmekin jatkaa esittelykierrosta minun huoneistooni.”
”Mmm… Kuulostaa erittäin hyvältä”, mies kehräsi seuraten toista portaita ylös tämän huoneistoon.

Oven painuessa kiinni heidän perässään vampyyri käännähti yliluonnollisen nopeasti ja tarttui puolimerenneidon olkapäihin vetäen tämän voimakkaasti, mutta samalla hellästi itseään vasten.
”Taisi jäädä tuolla kappelissa jotain kesken”, hän kehräsi ja painoi rakkaansa selän lähintä seinää vasten. Huulet painuivat huulille mustahiuksisen suudellessa toista ahnaasti painaen tätä vartalollaan seinää vasten. Kädet vaeltelivat tämän kyljillä ja hiuksissa vampyyrin nuolaistessa kevyesti kapeaa ylähuulta.
”Hmm… Kiva huone sinulla”, mies virnisti silitellen toisen poskea.

Keon naurahti Ravanan kommentille ideastaan, ja ohjasi tuon pienelle, huomaamattomalle sivuovelle, joka johti kierreportaisiin. Niitä pitkin kaksikko päätyi ylemmän kerroksen käytävälle, ja sopivasti puolimerenneidon huoneiston ovelle. Sisältä paljastui vaaleanbeigeseinäinen, olo- ja työhuoneen risteytys, jonka huonekalut olivat lähes poikkeuksetta tummaa puuta. Lattia ja kattokin olivat tummia, ja hillityn koristeellisessa sisustuksessa ei ollut mitään ylimääräistä, silti tuntuen kodikkaalta muutamien pöyheälehtisten huonekasvien avulla.

Lettipää oli juuri sanomassa, että pyöreä kultakalamalja oli vain osa sisustusta, hän ei itse edes ruokkinut siellä elävää kalaa, kun mustatukka vetäisi hänet lähelleen, kehräten huomautuksen asioiden keskenjäämisestä. Henkeäsalpaava, nälkäinen suudelma sai miehen polvet tuntumaan heikoilta, ja kohta hän tunsi jälleen kerran seinän selkäänsä vasten, pidemmän kehon painamassa häntä sitä vasten. Jotenkin hän huomasi päätyneensä kietomaan kätensä mustatukan hartioiden ympäri, ja huulen nuolaisu sai hänet virnistämään itsekin.
”Kodikas soppi. Tuosta lähimmästä ovesta pääsee kylpyhuoneeseen, ja toisesta makuuhuoneeseen.”
Puolimerenneito kieputti yhtä mustaa suortuvaa sormensa ympäri, mutta liukas hiusnippu karkasi itsekseen vapaaksi. Hän nosti katseensa siitä punaisiin silmiin ja hymyili herttaisesti, pysäyttäen vasemmalla kyljellään kulkevan käden omallaan.
”Esittelykierros ei valitettavasti sisällä sänkyni pehmeyden tai kylpyammeeni tilavuuden kokeilemista”, hopeasilmä totesi melko julmasti, muttei voinut sille mitään. Jos pelkkä vaatteiden läpi hänen viiltelyarpiensa koskeminen sai aikaisemman ihanan sekaisen olon muuttumaan vaivaantuneeksi, hän ei ollut tekemässä yhtään mitään siveettömämpää kuin suutelemista vaatteet päällä.

”Kodikas soppi. Tuosta lähimmästä ovesta pääsee kylpyhuoneeseen, ja toisesta makuuhuoneeseen.”
”Mukava tietää”, Ravana jatkoi kehräystään tietämättä toisen pään sisällä olevista ajatuksista mitään.
”Esittelykierros ei valitettavasti sisällä sänkyni pehmeyden tai kylpyammeeni tilavuuden kokeilemista”
Toisen äänensävy sai pienen säikähdyksen näkymään vampyyrin kasvoilla, mutta tämä peitti sen nopeasti.
”Sepä harmi”, hän virnisti ja istahti sitten sohvalle huokaisten hieman. Mies taputti paikkaa vierellään ja hymyili pehmeästi.
”Kuule, minusta meidän kannattaisi vähän jutella”, hän sanoi ja hieraisi niskaansa hieman vaivautuneena.
”Minä haluaisin kysyä sinulta muutamia kysymyksiä”, miehen katse laskeutui varpaisiin nousten siitä sitten Keonin silmiin. Muutamalla käsiliikkeellä vampyyri asetti huoneeseen vaimennusloitsun ja huokaisi sitten raskaasti.
”Ensinnäkin, mihin sinä olet valmis? Tai siis en halua painostaa sinua, mutta sinun täytyy kertoa kuinka pitkälle tämän meidän suhteemme voi viedä ja missä ajassa. Ilman sinun sanaasi minä en nimittäin voi tietää mitä saan tehdä ja mitä minä en saa. Toisekseen, miten sinä suhtaudut rikollisiin ja rikosten tekemiseen? Kolmanneksi, kuinka uskollinen sinä olet kuningattarelle ja kuinka uskollinen sinä olet minulle? Ja tuo viimeinen on ehdottomasti tärkein kysymys”, Ravana sanoi ja katsoi rakastaan vakavana.

Tuntui hieman pahalta nähdä Ravana säikähtäneenä – ei Keon ollut tarkoittanut sanojaan niin voimakkaaksi kielloksi, että sitä pitäisi säikähtää. Osittain siksi hän istuutui nopeasti mustatukan vierelle pienelle sohvalleen, nojautuen hieman toisen kylkeä vasten. Puheet juttelusta ja kysymyksistä saivat kulmakarvat rypistymään hienoisesti, ja tuntiessaan vaimennusloitsun sulkeutuvan huoneen ympärille lettipää hätkähti.

”Ensinnäkin, mihin sinä olet valmis? Tai siis en halua painostaa sinua, mutta sinun täytyy kertoa kuinka pitkälle tämän meidän suhteemme voi viedä ja missä ajassa. Ilman sinun sanaasi minä en nimittäin voi tietää mitä saan tehdä ja mitä minä en saa. Toisekseen, miten sinä suhtaudut rikollisiin ja rikosten tekemiseen? Kolmanneksi, kuinka uskollinen sinä olet kuningattarelle ja kuinka uskollinen sinä olet minulle? Ja tuo viimeinen on ehdottomasti tärkein kysymys”
Kaikki ne kysymykset, jokainen painava ja tärkeä, saivat puolimerenneidon hämmentyneeksi. Toinen oli helpoin, hän oli itsekin ollut jengipomo nuorena kapinallisena… mutta ensimmäinen. Kuinka ihmeessä hän selittäisi vampyyrille sen, että välitti ja luotti tähän ja siihen, että toinen ei tekisi mitään pahaa, muttei silti uskaltanut ihan vielä antaa tämän nähdä tärveltyä kehoaan? Ja jos sen jätti sivuun, viimeinen oli hirvittävän vaikea kysymys. Hän aavisteli jo jotain, muttei halunnut ajatella sitä vaihtoehtoa liian paljon. Hopeiset silmät katsoivat epätietoisuuden vallassa punaisiin, kun hän mietti kuinka paljon luotti niiden omistajaan, rakastikin tätä jo, mutta jos sitä piti verrata hallitsijaan kohdistuvaan uskollisuuteen…

”Et sitten keksinyt mitään vaikeampaa?” Hän huokaisi raskaasti, toivoen pakoreittiä vaikkapa viisi minuuttia sitten olleeseen ilmapiiriin.
”Yli puolet kirjeystävistäni on rikollisia. Rahanväärentäjistä sarjamurhaajiin, ja nuorena kapinallisena johdin omaa jengiä. Voi sanoa, etten pane rikollisuutta pahakseni…”

Helpoin osuus jäi taakse, ja hermostuneet sormet hipelöivät yhtä lettiä niin pitkään, että sen sitonut musta nauha aukesi ja violetit hiukset lähtivät avautumaan.
Keon ei siitä välittänyt, vaan tarttui kiinni vampyyrin kädestä kummallakin omallaan, katsoen niitä punaisten silmien sijaan.
”Mitä ensimmäiseen kysymykseen tulee… En näe mitään syytä, miksi suhteemme pysähtyisi johonkin. Minä vain en ole liian varma itseni kanssa, jos ymmärrät, joten tarvitsen aikaa”, hän selitti ja nosti katseensa nyt toisen silmiin, päästäen aivan pienen murenen siitä epävarmuudesta, itseinhostaankin, jota yleensä piilotteli näkymään silmissään ja äänensävyssään.

Mutta se pieni häivähdys katosi nopeasti, kun lettipää siirtyi vastaamaan kolmanteen kysymykseen, vetäen syvään henkeä rauhoittuakseen.
”Aedan on hyvä hallitsija – ei ehkä lempein tai oikeudenmukaisin, mutta hän saa asioita aikaan. Minulla ei ole mitään henkilökohtaista häntä vastaan, vaikka en pidäkään siitä, miten hän kieltäytyy palvomasta Begeerteä. En haluaisi pettää häntä… Mutta sinut vielä vähemmän. Ravana, olet varastamassa paikan mielessäni ja sydämessäni, joka ennen kuului vain jumalille. Ja vielä paljon ylimääräistäkin tilaa sen lisäksi.” Puolimerenneito naurahti, ja suukotti kevyesti toisen suupieltä, puristaen tämän kättä lempeästi.
”Nyt kai kerrot miksi sinun täytyi kysyä minulta noita asioita?”

Ravana kuunteli toisen vastaukset nyökäten aina välillä. Toisen lopetettua hymy kohosi hänen huulilleen.
”Totta kai minä kerron”, hän sanoi ja sipaisi nopeasti toisen hiuksia.
”Ensimmäisen kysymyksen kysyin, koska haluan tietää mitä meidän suhteestamme tulee. Olisin muuten iloinen jos joskus kertoisit minulle enemmänkin tuosta epävarmuudesta itsesi kanssa. Jos siis haluat”, mies aloitti ja hymyili jälleen onnellisena.
”Toinen kysymys. Sen kysyin siksi, koska halusin tietää miten suhtaudut minun tekemisiini. En ole koskaan kertonut sinulle kuinka kovan tason rikollinen olen, koska en ole tiennyt suhtautumistasi. Nyt voin sitten kertoa, että olen erittäin kovan tason rikollinen. Olen tehnyt elämäni aikana hirvittäviä asioita, joista vähäisimpiä eivät ole kidnappaukset, toisten kiduttaminen hulluuteen asti ja useampien laumasotien aloittaminen. Tähän liittyy myös se etten oikeastaan osaa katua tekojani. Olen kovettanut itseäni niin paljon, että mitkään noista teoista eivät tunnu enää missään.
Kolmas kysymys oli ehdottomasti tärkein, koska minun täytyi varmistaa voinko luottaa sinuun. Luottaa siihen ettet lähetä minua Cehnennemiin varmaan kuolemaan. Jos nimittäin saat sitä vapaata, esittelisin sinut mielelläni eräälle porukalle, mutta kysyn sinun suostumustasi siitä, koska se saattaa muuttaa sinun elämääsi jonkin verran. Tai sitten ei muuta, mutta täytyy ottaa kaikki huomioon. Ajattelin nimittäin viedä sinut uudemman kerran Erebokseen ja esitellä sinut Kimberley Nevroyn mafialle, johon minä kuulun”, Ravana lopetti ja jäi katsomaan Keonia odottaen hyväksyntää tai vaihtoehtoisesti haukkuja ja pikamatkaa Cehnennemiin.

Keon hymyili itsekin Ravanan onnellisen ilmeen nähdessään, vaikka hän joutui nyökkäyksensä takana toteamaan, ettei pystyisi kertomaan mitään vielä aikoihin. Hän ei halunnut ottaa sitä riskiä, että suoltamalla kaiken tuohon ”epävarmuuteen” liittyvän ulos saisi mustatukan kaikkoamaan luotaan, säikähtäneenä ongelmien määrästä tai sitten häntä inhoten…

Lettipää vislasi hiljaa kuullessaan Ravanan kertovan kaikista niistä rikoksista, joita oli tehnyt elämänsä aikana. Jotain sellaista hän oli osannut odottaa, mutta silti toisen miehen lähes itseironiset sanat kovettumisesta ja katumuksen puutteesta herättivät tiettyä järkytystä. Jokaiseen satuttaminen koski, mutta toisaalta, hänestä oli aivan sama jos joku muu kärsi, oli hänkin saanut kokea oman osuutensa sellaisesta. …jos vain sai muistutettua itseään ajatellakseen noin, hän oli pohjimmiltaan myötätuntoinen.

”Mitä!?”
Hopeaiset silmät rävähtivät apposen ammolleen, ja puolimerenneito oli tuiskahtaa sohvalta alas. Ravana kuului Nevroyn mafiaan? Hänen poikaystävänsä oli kuningattaren vastustaja, herättämässä Begeerteä?
Epäuskoinen ilme kymmenkertaistui miehen kasvoilla, ja hän painoi käden meripihkakorulleen.
”Pyydätkö sinä minua mukaan…?”
Ilme lientyi hieman, ja ylipapin suupielet vääntyivät selvään hymyyn pään painuessa alaspäin tulkitsemattoman tunnekuohun mukana.
”Tuo on houkutteleva tarjous. Et arvaakaan, kuinka kipeästi haluaisin kuningattaren muuttavan kantaansa jumalien palaamisesta. Mutten ole koskaan rohjennut yrittää etsiä Nevroyta, vaara on niin suuri…” hän kohotti katseensa Ravanan silmiin, nyt enemmän epätietoisena. ”Ei ole mitään suurta syytä pysyä lojaalina kuningattarelle, mutta enkö vain vaarantaisi – enkö jo vaaranna sinut ja ystäväsi kun tiedän että kuulut mafiaan?”

”Mitä!?”
Ravana säpsähti hieman ja laski kätensä miehen olalle ettei tämä putoaisi sohvalta. Hänen ilmoituksensa oli tainnut olla melkoinen järkytys.
”Pyydätkö sinä minua mukaan…?”
”Jos sinä haluat”, mies hymyili hieman silitellen peukalollaan toisen olkapäätä.
”Tuo on houkutteleva tarjous. Et arvaakaan, kuinka kipeästi haluaisin kuningattaren muuttavan kantaansa jumalien palaamisesta. Mutten ole koskaan rohjennut yrittää etsiä Nevroyta, vaara on niin suuri… Ei ole mitään suurta syytä pysyä lojaalina kuningattarelle, mutta enkö vain vaarantaisi – enkö jo vaaranna sinut ja ystäväsi kun tiedän että kuulut mafiaan?”
”Totta on, että otin suuren riskin kertoessani sinulle, mutta minusta tuntuu ikävältä valehdella. Valehdella sinulle siis. Ja hän ei sitten kauheasti pidä siitä, että häntä kutsutaan Nevroyksi tai Kimberleyksi. Hän on tätä nykyä Kim Lussuria. Mutta vaikka esittelisin mafian jäseniä sinulle ei se tarkoita sitä, että sinun täytyisi hylätä kuningatar. Tässä linnassa on tälläkin hetkellä paljon soluttautujia. Heitä on enemmän kuin arvaatkaan. Ja lisäksi olet jo tavannut tietämäni mukaan kolme mafian jäsentä ja olen puhunut kuultesi muutamasta muustakin. Muistathan Rakeshin? Sen miehen, joka tuli hoitamaan Haidesta tämän loukkaannuttua. Hän on Kimin etappimies ja yksityinen parantaja. Huo, se demoni, jonka tapasit omistaa meidän etappimajatalomme, on meidän käytössämme oleva henkivartija ja on jokapaikanhöylä. Ohan, se haltia, jonka kanssa tappelin ravintolassa, hän on yksi parhaita taistelijoitamme. Kuno, demonipoika, jota kiusasin kuuluu mafiaan. Luc, mies, josta olen valittanut, on myös yksi mafian tärkeistä henkilöistä. Tämän lisäksi suurin osa Ereboksen baarimikoista kuuluu mafiaan. Meitä on joka puolella. Olemme liian lähellä kuningatarta, jotta hän huomaisi meidät”, Ravana kertoi lempeästi ilahtuneena toisen jokseenkin myönteisestä reaktiosta.
”Joten, haluatko tavata lisää heitä?” hän kysyi hymyillen.
”Tai oikeastaan meitä”, mies korjasi.

Keon kuunteli Ravanan selityksen vaitonaisena, keskittyneenä siihen että sulatteli valtavan ja häkellyttävän tietomäärän. Järkyttävää miten hän ei ollut tajunnut mitään, vaikka oli pyörinyt kuningattarensa vastustajien keskuudessa… No, vaikka hän ei ollut nyt kaikista kapinahenkisin yksilö, ainakaan Aedania kohtaan, lettipäällä ei ollut vaikeuksia samaistua näiden päämäärään.

”Kim Lussuria siis.” Hän hymyili pienesti, ja kosketti Ravanan poskea.
”Haluan, vaikka heti. Jos he vain haluavat tavata minut.”
Puolimerenneito teki päätöksensä yllättävän nopeasti. Hän voisi tavata Kimb… Kimin, voisi liittyäkin mafiaan kunhan oli kuullut lisää, ehkä jopa vuotamaan jotain tietoja… jos hän nyt tiesi mitään hyödyllistä. Ja hän tiesi, miten vaikka kirkko oli suurimmaksi osin uskollinen kuningattarelle, hänen laillaan jumalien paluuta kannattavia oli monia.

”Kim Lussuria siis. Haluan, vaikka heti. Jos he vain haluavat tavata minut.”
”Hienoa!” Ravana riemastui tiedosta ja kietoi kätensä Keonin kaulaan halaten tätä tiukasti.
”Minä toivoin, että sanot noin”, hän jatkoi riemuitsemista ja naurahti.
”Mutta heitä kannattaa tavata vasta yölliseen aikaan. Mitä jos minä tulisin hakemaan sinua siinä yhdeksän maissa porteilta ja menisimme sitten Erebokseen?” mies ehdotti.

Kaksikko jutteli niitä näitä vielä muutaman tunnin ajan ja kellon lähestyessä puolta seitsemää Ravana sanoi lähtevänsä ja informoivansa mafian jäseniä tulevasta.

Mies käytti noin kaksi tuntia jäljellä olevasta kahdesta ja puolesta ulkonäkönsä huolitteluun. Rajauksia vahvistettiin, ihoa puuteroitiin kalpeammaksi, vaatteet vaihtuivat ja nyt niistä löytyi pitsiä ja hieman nahkaisia yksityiskohtia. Kellon lähestyessä yhdeksää vampyyri katosi kotoaan savupöllähdyksessä.

Tasan yhdeksältä mustahiuksinen mies ilmestyi linnan porteille ja huomasi ettei siellä ollut vielä ketään. Hän jäi nojaamaan rennosti läheiseen puuhun ja katseli portin suuntaan, josko näkisi violetit hiukset jossain.

Ne kolme tyhjää tuntia Ravanan lähdön jälkeen Keon käytti pikaiseen töittensä finitoimiseen, ja kävi sitten ilmoittamassa Mortille että jättäisi tulematta illalla tapahtuvaan kokoontumiseen. Samalla hän jätti kentaurin siihen uskoon että meni treffeille – niin oli parempi, kun otti huomioon mitä violettihiuksinen oikeasti meni tekemään.

Hieman yhdeksän jälkeen hän harppoi samat vaatteet yllään kuin aikaisemmin päivällä – ja vielä valkoinen aluspaita takkinsa alla, mustatukan kiusoitteleva lähentely ei häntä sinänsä haitannut ja siksi oli hauskaa yllyttää tätä leikkimällä entistä siveellisempää – ja kasvoillaan ainoana uutena asiana jännittynyt hymy. Ravanan nähdessään hän suuteli tätä pikaisesti, tarttuen pidemmän toisesta kädestä kiinni.
”Menemmekö?”

”Menemmekö?”
”Mennään”, Ravana hymyili ja puristi kädestä tiukasti kiinni ettei toinen jäisi puoleen matkaan heidän kadotessa savupöllähdykseen.

Tuttu baari ilmestyi silmien eteen ja vampyyri hymyili muistaessaan ensitapaamisensa Keonin kanssa.
”Ja täällä taas. Mennään vain suoraan sisälle, meitä todennäköisesti odotetaan jo”, mies sanoi ja lähti kävelemään kohti musiikkia pitäen yhä tiukasti puolimerenneidon kädestä kiinni. Vampyyri nyökkäsi ovimiehelle, joka päästi heidät pienen jonon ohi suoraan sisään. Kaksikko käveli baarin perällä olevaa ovea kohti.
”Tuo ovi vie Kimin omistamaan tilaan, jota me käytämme usein kokoushuoneena”, hän sanoi Keonin korvaan, jotta ulkopuoliset eivät kuulisi.

Mustahiuksinen avasi oven ja livahti rakkaansa kanssa huoneeseen, jossa hänen ihmetyksekseen olikin vain kaksi ihmistä ennestään. Suurella sohvalla istuivat Rakesh ja Nina keskustellen rauhalliseen sävyyn. Oven aukeaminen sai heidät kuitenkin kääntämään katseensa kaksikkoon. Nina nyökkäsi utuinen ilme kasvoillaan Ravanalle ja kääntyi sitten Keonia päin. Nymfin silmät laajenivat, kun tämä tuijotti ylipappia.
”Ah, hei Nina. Minä oletinkin, että tunnet Keonin”, mustahiuksinen sanoi ja nainen nousi elegantisti sohvalta suorastaan lipuen violettihiuksisen eteen vaaleat hiukset olemattomassa tuulessa hulmuillen.
”Mitä sinä täällä teet ja kuinka tunnet Ravanan?” vaaleahiuksinen kysyi äänellä, joka kuulosti siltä kuin aamu-usva olisi muutettu ääneksi.

Keon kulki Ravanan perässä tutun baarin lävitse, muistellen heidän tapaamistaan ja sen illan kaoottisia tapahtumia hymyn kera. Mustatukan tiukka ote hänen kädestään tuntui rauhoittavalta, ja ajatuksiaan kolmen tunnin ajan selvitellyt mies asteli kokoustilaan tyynenä, kasvoillaan hennon ilmeetön hymy.

Hopeaiset silmät näkivät vain kaksi ihmistä istumassa huoneen suurella sohvalla, ja toisen näistä hän tunnisti Rakeshiksi, haltiaksi joka oli hoitanut Haidesta – ja violettihiuksisen hämmästys oli yhtä suuri kuin nymfin hänen tajutessaan tämän olevan Nina, yksi Juanin alaisista. Se oli yllättävän kiperä ongelma, lettipää ei varmaan pystyisi hillitsemään ylimielistä käytöstään tämän seurassa, kun oli tottunut silloin harvoin naisen nähdessään pitämään tätä alempiarvoisena.

Keon hymyili viileästi vaaleatukkaiselle, ja pöyhäisi hiuksistaan olkansa yli karanneet takaisin selän puolelle.
”Tietystikin tulin tapaamaan Ravanan tuttuja. Ja tuntemisemme… ehkäpä se on kohtalon oikku.” Nymfistä hehkuva lämmin voima ei vaikuttanut tavoittavan puolimerenneitoa, ja tuo käänsi katseensa pois naisesta nyökätäkseen Rakeshille.

Sen enempää hän ei ehtinyt tätä huomioida, kun huoneeseen ilmestyi sievä nainen eleganttiin, korkeavyötäröiseen hameeseen pukeutuneena, vanavedessään sinitukkainen haltia, jonka lettipää tiesikin ennestään. Hän yritti huomaamattomasti tarkkailla josko miehen nenässä olisi vielä jälkiä mojautuksesta. Mies väläytti hieman lämpimämmän hymyn tämän punatukkaiselle tyttärelle – ja katsoi toinen suupieli aavistuksen koholla kuinka mustat hiukset omistava nainen asteli istumaan Rakeshin vierelle, hymyillen sievästi, mutta hieman epävarmasti puolimerenneidolle.

Ovesta tuli samalla avauksella vielä yksi henkilö – nuori, siivekäs demonipoika, jonka punaisten hiusten varjostamilla kasvoilla oli hurjat arvet. Keon osasi päätellä tämän Kunoksi myös siksi, että poika tuijotti herkeämättä Ravanaa, säpsähtäen tämän jokaista liikettä, ja majottautui selkänojattomalle penkille mahdollisimman kauas miehestä.

Keon itse pysyi hiljaa – hän odottaisi että kaikki olisivat paikalla ennen kuin alkaisi esitellä itseään – ja nojaili seinään, vilkaisten sitten Ravanaa päin. Muita kohtaan katsoessa ollut kylmäkiskoinen ilme suli pehmeäksi hymyksi samassa sekunnissa kun hopeasilmät osuivat vampyyriin.
”Eikö kolme tuntia riittänytkään ystävillesi?”