Jumalien armosta

”Tuo tuolla nurkassa on Chua - älä hymyile hänelle niin että hampaasi näkyvät.”
”Ahaa, pidetään mielessä. Hei vaan Chua. Olenko oikeassa jos epäilen, että nimenomaan hän puri Haidesta?” Rakesh kysyi ja käveli mustan hevosen viereen.
”Olet oikeassa”, Ravana sanoi seuraten ruskeahiuksista katseellaan.
”Ole kiitollinen tästä palveluksesta. Mietin useamman kerran tulisinko sen Kunon tapauksen jälkeen”, haltian äänensävy oli jäätävä ja mustahiuksinen painoi päänsä.
”Älä jaksa jauhaa siitä enää”, hän marmatti hiljaa. ”Minä olen pyytänyt jo anteeksi.”
”Minä tiedän sen. Kim muuten ilmoitti tulevansa lähiaikoina takaisin”, viimeinen lause sanottiin erittäin vahingoniloiseen sävyyn. Pelko tulvahti Ravanan kasvoille ja hän uikahti hiljaa. Rakesh virnuili mustan hevosen suuntaan puhdistaessaan haavoja sinertävällä nesteellä.
”Keon, mitä jos annettaisiin Rakeshille työrauha ja jatkettaisiin kävelyä?” vampyyri kysyi haluten ilmiselvästi pois haltian läheisyydestä ja viittoi puolimerenneitoa menemään ulos ovesta.

Keon seurasi kaksikon keskustelua järkyttyneenä. Kuno? Mitä Ravana oli tehnyt tälle? Ja miksi Rakesh oli niin vihainen, miksi mustatukka uikahti kuullessaan ”Kimin” olevan tulossa takaisin? Niin paljon asioita, joita hän ei tietänyt. Mutta hän huomasi kyllä miten hänen ystäväänsä kiusattiin.
Jättäen poislähtövihjailut omaan arvoonsa lettipää harppoi kiharatukan vierelle, mulkaisten tätä jollei myrkyllisesti, niin töykeästi.
”Älä kiusaa häntä, tai minä kiusaan takaisin.”
Niskojaan naksauttaen mies lähti sitten mustatukan mukaan, vilkaisten merkitsevästi ateriointia lopettelevaan sarvipäähän. Ulos päästyään hän tuhahti äänekkäästi, ja katsoi punaisiin silmiin.
”Mikä hänen ongelmansa on? Jos on pyydetty anteeksi, se on kyllin.”
Ainakin Keonista oli näin. Hän voisi unohtaa aivan kaiken, jos saisi edes yhden anteeksipyynnön.

Chua sai sillä välin syötyä vatsansa melkein unettavan täyteen, ja kömpi seisaalleen, harppoen kynnet kevyesti napsuen lihanrippeiden yli. Nyt hän oli vain utelias hevosia kohtaa, kumartuen yhtä valkoista kohti, ojentaen kätensä silittämään sitä. Heppa tietysti säikähti kun oli juuri nähnyt lajikumppaninsa kokeman kohtelun, ja valkea nyrpisti nenäänsä pettyneenä – kävellen kiharapäisen miehen selän taakse askeleensa ilmalla hiljentäen. Aivan varoittamatta sarvien koristama pää painettiin haltian olkapäälle, ja Chua kosketti kynnellään haavanpuhdistusnestettä, maistaen sitä – ja irvisti sihahtaen kun litku tietysti maistui kammottavalta.

Suuret silmät seurailivat aivan haltian puuhia – Rakeshko se nimi oli? ehkä? – ja hevosen liikkeitä. Pieni hymy ujuttautui valkeille huulille.
”Hevoset… ovat kivoja.”

”Älä kiusaa häntä, tai minä kiusaan takaisin.”
Ravana hymyili onnellisempana kuin vähään aikaan kasvot poispäin muista ja Rakesh katsoi Keonia kulmiaan kohottaen.
”Jaha, Ravana onkin löytänyt itselleen suojelunhaluisen ystävän”, hän tuhahti ja jatkoi hevosen hoitamista kiinnittämättä enää lainkaan huomiota kaksikkoon.
”Mikä hänen ongelmansa on? Jos on pyydetty anteeksi, se on kyllin.”
”Vikaa on minussakin. Kysyin vääristä asioista Kunolta ja hän säikähti minua pahanpäiväisesti. Poikaparka. Kuno on Rakeshin oppipoika. Mutta minunkin mielestäni anteeksipyynnön pitäisi riittää. Tuo pahuksen parantaja on vain hieman turhankin huolehtivaista sorttia”, vampyyri sanoi ja vilkaisi taivaalle. Kolmen tai neljän tunnin kuluttua aamu alkaisi valjeta.
”Olen muuten erittäin kiitollinen siitä, että puolustit minua”, hän sanoi ja hymyili Keonille säteilevästi.

Rakesh jatkoi haavojen puhdistamista tuhisten hieman itsekseen. Hän ei käsittänyt kuinka Ravanalla oli otsaa edes yrittää sivuuttaa Kunon kiusaaminen pelkällä anteeksipyynnöllä, ja mikä tuo purppurahiuksinen muukalainenkin oikein oli miehiään. Parantaja muisteli nähneensä tämän joskus jossain liikkuessaan palatsin lähistöllä.

Miehen suusta pääsi pieni parkaisu, kun hän tunsi valkoisen pään olallaan. Hän painoi vapaan kätensä sydämelleen ja sulki silmänsä koettaen rauhoittua.
”Hevoset… ovat kivoja.”
”Ovathan ne… Mutta minun täytyy kertoa sinulle, että jos ne ovat toisten lemmikkejä ei niiden kimppuun saa käydä”, Rakesh kertoi. Hän ei tullut ajatelleeksi oliko Chua tarkoittanut kivalla hyvää makua vai sitä, että hevoset olivat mukavia tai hauskoja.
”Anteeksi, mutta saanko kysyä, mikä sinä olet? Niin kuin rodultasi?”

”Vikaa on minussakin. Kysyin vääristä asioista Kunolta ja hän säikähti minua pahanpäiväisesti. Poikaparka. Kuno on Rakeshin oppipoika. Mutta minunkin mielestäni anteeksipyynnön pitäisi riittää. Tuo pahuksen parantaja on vain hieman turhankin huolehtivaista sorttia”
”Oi, uskon sen. Hän vaikuttaa taitavalta, mutta menee liiallisuuksiin. Ei tuo vaikuta niin pahalta että pitäisi vihoitella.”

Keon suli itse hieman ujohkoon hymyyn, harvinaiseen ilmeeseen yleensä niin itsevarmalta mieheltä. Ravana oli niin hassun näköinen hymyillessään, kuin tämän kasvoja ei olisi käytetty siihen ilmeeseen aikoihin. Hän alkoi hipelöidä yhtä leteistään, melkein punastuen.
”Oikeasti, ei siinä mitään. Tietysti minä puolustan sinua. Ystävää ei jätetä ja näin.”

Puolimerenneitokin huomasi yön hupenevan hetki hetkeltä, ja vaikka hän vältteli sen ajattelemista Ravana oli vampyyri, allerginen auringolle. Ja hänen pitäisi lähteä pian, jos halusi nukkua edes hetkisen ennen päivän kiireitä. Yöt olivat aivan liian lyhyitä.
Mies huokaisi syvään, harkiten taas kerran kuinka paljon mustatukkaan luotti. Hän oli vaatinut tätä kertomaan asioita itsestään, joten oli kai hänen vuoronsa myöntää pari juttua. Huokaisten raskaasti hän hidasti kävelyään pihalla hieman.
”Ravana… Minun täytyy kertoa sinulle eräs asia, koska se vaikuttaa meidän ystävyyteemme. En pääse valitettavasti tapaamaan sinua kovinkaan usein, koska olen oikeastaan hieman korkea-arvoisempi kuin pappi. Ylipappi jos tarkkoja ollaan.” Hän naurahti hiljaa, kaivoi sormuksensa esiin ja pujotti sen pikkurilliinsä.
”Leftrisien kreivisukua, hänen korkeutensa neuvonantaja. Ymmärrät kai että olen kiireinen? Minun ei kai edes pitäisi sanoa tätä sinulle, mutta ajattelin… että nyt kun Neva on kuolemassa ja Haideskin vahingoittui saattaisit tarvita tukea mutten voi tarjota sitä kunnolla… Olen pahoillani.”
Keon tajusi, että oli pyydellyt anteeksi huomattavan usein, tuntenut olonsa normaalia arvostetummaksi ja auttavaisemmaksi kuin yleensä. Mutta siinähän ei ollut mitään pahaa.


Haltian parkaistessa Chua naurahti haukahtavasti, kiehnäten poskeaan kiharoita hiuksia vasten kuin kissa. Olipa tuo mies hassu. Valkea kuitenkin mutristi suutaan kuullessaan ettei hevosia saanutkaan syödä jos ne olivat lemmikkejä. Hän räpytteli silmiään, nojaillen rennosti hauskalta tuoksuvaan Rakeshiin, ja mietti miten tuo sana, jota Keon oli kai kerran käyttänyt hänestä ja Vincestä, liittyi hevosiin.
”Mikä… on lemmikki?”

Sarvipää naurahti uudestaan kun toinen kysyi hänen rotuaan. Sitä oli kysytty usein, siihen hän osasi vastata, jopa melkein sujuvasti.
”Ceh-Ailbe –légzessárkany. Ristiverinen. Puoliaavikkolainen, puolilohikäärme. Chua on Chua, ehkä ainoa.”
Jotenkin valkeat käsivarret olivat päätyneet kietoutumaan haltian olkapäiden ympäri, ja sarvipää nuuhki kiharoita ja niiden alta paljastuvaa kaulaa. Siellä oli aavistus toisesta hajusta, lämpimän hajun päälle oli jäänyt pikkuisen raikasta ja pehmeää tuoksua.
”Kuka tuoksuu kukkasille?”

”Ravana… Minun täytyy kertoa sinulle eräs asia, koska se vaikuttaa meidän ystävyyteemme. En pääse valitettavasti tapaamaan sinua kovinkaan usein, koska olen oikeastaan hieman korkea-arvoisempi kuin pappi. Ylipappi jos tarkkoja ollaan. Leftrisien kreivisukua, hänen korkeutensa neuvonantaja. Ymmärrät kai että olen kiireinen? Minun ei kai edes pitäisi sanoa tätä sinulle, mutta ajattelin… että nyt kun Neva on kuolemassa ja Haideskin vahingoittui saattaisit tarvita tukea mutten voi tarjota sitä kunnolla… Olen pahoillani.”
Ravana aukoi suutaan äimistyneenä. Ylipappiuden hän oli saanut selville heti, kun he olivat tavanneet kurkistaessaan miehen mieleen, mutta loppu oli jäänyt hämäräksi.
”Oh, minäpä olen törmännyt korkea-arvoiseen henkilöön”, hän sanoi hämmentyneenä. Hämmentynyt Ravana oli hyvin huvittava näky, mutta eihän hän sitä itse tiennyt. Miehen suu oli hiukkasen auki ja silmät suuret ja hän näytti suoraan sanottuna kerrassaan koomiselta.
”Ja sinun ei tarvitse olla pahoillasi. Minäkin olen itse asiassa melko kiireinen mies vaikken siltä vaikutakaan. Minä olen laumanjohtaja ja sen vuoksi minulta tullaan usein kyselemään lupaa tai neuvoja. Ja oletan ettei sinulle tule sen Ereboksen jälkeen yllätyksenä tieto, että olen jonkinasteinen rikollinen ja siksikin kiireinen”, vampyyri sanoi. Hän oli tullut siihen tulokseen, että ammattia ei tarvinnut piilotella toiselta. Ei se voisi pilata heidän välejään.
”Minulle riittää, että näemme joskus. Ja voihan aina kirjoittaa kirjeitä. Minulla on jokunen kirjekyyhky, joten voin lähettää sinulle kirjeitä vaikka palatsiin tai jotain. Olettaen, että et aio kertoa missä asut”, mies sanoi. Hän olisi iloinen kirjeistä, koska kukaan ei kirjoittanut hänelle lähes koskaan muissa kuin työasioissa. Kimiltä tuli joskus postikortti, mutta muutoin ei pahemmin yhteydenottoja näkynyt.

”Mikä… on lemmikki?”
Rakesh huokaisi. Kuinka hän voisi selittää tuon sanan itseensä takertuneelle?
”Tuota… Se on jonkun henkilön omistama eläin, josta tämä henkilö huolehtii. Paremmin en osaa selittää. Ja yleensä jos eläin on hihnassa, aitauksessa tai jossain kiinni tai jos joku ratsastaa sillä se on lemmikki eikä sitä saa syödä. Myös jos eläin on jonkun sylissä se on todennäköisimmin lemmikki. Niin ja sisätiloissa olevat eläimet ovat myös lemmikkejä”, haltia selitti ja toivoi ettei ollut jättänyt selitykseensä erityisempiä porsaanreikiä.
Vastaus Rakeshin kysymykseen rodusta sai miehen nostamaan kulmansa ylemmäs mitä hän oli kenties koskaan niitä nostanut. Ensimmäisenä nousi mieleen kysymys kuinka lohikäärme ja ihminen kykenevät saamaan lapsen keskenään, mutta mies päätti olla kysymättä. Ties vaikka joutuisi selittämään koko lastenhankintaprosessin Chualle. Haistelun ääni herätti miehen kuitenkin ajatuksistaan ja hän käänsi päätään hieman nähdäkseen mitä otus nyt teki.
”Kuka tuoksuu kukkasille?”
Haltia tuijotti hetken hämmästyneenä puolilohikäärmettä ja repesi sitten nauruun.
”Sinulla on aika hyvä hajuaisti näemmä. Olin aikaisemmin päivällä erään Bijoun luona. Hän tuoksuu usein kukkasille”, Rakesh hymyili ja ryhtyi asettelemaan siteitä hevosen kaulaan.
”Miten sinä muuten ajauduit tälle alueelle?” hän päätyi kysäisemään.

”Oh, minäpä olen törmännyt korkea-arvoiseen henkilöön”
Keon naurahti kirkkaasti, ja pudisteli päätään. Yleensä hän korosti aateluuttaan, antoi sen tuoman korkean aseman tehdä hänestä jotenkin koskemattoman. Ravanan kanssa hän ei kokenut siihen tarvetta.
Lisäksi mustatukka näytti koomiselta hämmästyneenä. Kuin jokin hassu eläin.
”Älä anna sen vaikuttaa mitenkään meidän kahden välillä.”

Kirjekyyhkyistä, laumanjohtajuudesta ja muusta lettipää ei osannut heti sanoa mitään, mutta hetkisen mietittyään nyökkäsi.
”Kaksi kiireistä ystävää erilaisista ympäristöistä. Valloittavaa, jonkun on täytyy joskus kirjoittaa aiheesta koskettava romaani”, hän naurahti jälleen, ylittäen itsensä koskettamalla mustatukan olkapäätä ystävällisenä eleenä.
”Olen suurimman osan ajastani palatsilla, huoneistoni sijaitsee kappelin lähettyvillä. Kukaan ei lue postiani, joten voit kirjoittaa aivan rauhassa mitä ikinä haluatkaan.”

Hopeasilmä katsahti takaisin tallille päin, miettien josko Chua hankkisi itselleen hankaluuksia silläkin hetkellä. Samalla hän muisti luvanneensa selittää Ravanalle kaiken valkeasta.
Pysähtyen lettipää hipaisi kaulakoruaan voimaa hakien, ja mietti mistä aloittaa.
”Tiesitkö muuten, että Cehnennemissä on paljon elämää? Uskomattomia lajeja, ja jopa ihmisen kaltaisia alkuasukkaita – sekä lohikäärmeitä. Niitä kutsutaan légzessárkanyiksi, ja ne pystyvät ottamaan ihmismäisen hahmon. Chua… on sellaisen ja aavikkolaisen lapsi. Melko outo tapaus siis – suurimman osan ajasta hän on hyvin inhimillinen lapsekkaalla tavallaan, mutta nälkäisenä muuttuu petomaisemmaksi. Kuningattaren talleilla on yksi hänen melkein-lajitoverinsa, ja se syö hirvittävästi, välittäen ainoastaan nälästään. Joten häntä ei pidä tuomita ihmismäisten rotujen mittapuulla.”
Keon lopetti selityksensä, ja hymyili hieman. Toivottavasti mustatukka voisi antaa sarvipäälle anteeksi hevosensa kimppuun käymisen.
”Oh, ja hän on ollut kuningattaren seurassa jo ennen hänen korkeutensa valtaannousua.”


Chua kuunteli selityksen ihmettelemälleen sanalle, kurtistaen valkoisia kulmiaan. Mitä, joitain eläimiäkään ei kannattaisi syödä? Rakesh ei kuitenkaan ollut sarvipään silmissä kovin tärkeä, joten hän odottaisi Vincen tai Keonin mielipidettä aiheesta.
Kiharapään ilme oli suunnattoman huvittava, mutta koska tuo ei sanonut mitään Chua ei kokenut tarpeelliseksi jatkaa puhettaan.

”Bijou? Kiva nimi. Minä haistan hyvin, mutta drieul… koirat? Haistavat paremmin.” Sarvipää joutui hetken miettimään, mikä sen saariston nelijalkaisen lajin nimi oli. Ne eivät maistuneet yhtä hyviltä kuin aavikolla elävät etäisesti niitä muistuttavat otukset.

Valkoinen alahuuli meni mutruun, ja puolilohikäärme irrotti haltiasta, kyykistyen lattialle istumaan. Hetkisen tuo vilkuili ovelle päin, varmistaen ettei purppuratukka ollut tulossa sinne.
”Aedan ei ollut kanssani kiireiden takia, joten lähdin kulkemaan. Lähitalossa oli hyviä lintuja, ja täällä tämä… mehtä ei ole niin kamalaa kuin muualla. Öitä sitten jäin vahingossa loukkuun, kun alkoi sataa vettä -” Chua värähti pelkästä ajatuksesta ”- eikä tullut tarpeeksi kuivaa pitkään aikaan.”

Istuva tuijotteli hevosta hoitavaa, killittäen kuin mikäkin utelias kissa jokaista liikettä melko hermostuttavasti. Näennäisesti vaikutti siltä, ettei pedon mielessä liikkunut mitään, mutta sitten tuo haukotteli makeasti ja kellahti kyljelleen.
”Miksi ’lemmikkejä’ ei saa syödä?”

”Kaksi kiireistä ystävää erilaisista ympäristöistä. Valloittavaa, jonkun on täytyy joskus kirjoittaa aiheesta koskettava romaani”
Ravana tyrskähti.
”Koskettava romaani? Sinähän voisit kirjoittaa sellaisen”, hän virnisti, mutta vakavoitui sitten.
”Mutta eihän se käy päinsä! Sittenhän sinulla olisi vielä vähemmän aikaa minulle ja kamala lauma faneja pyörisi ympärilläsi jatkuvasti”, mies katsoi toista silmät pyöreinä ja liioitellun järkyttyneenä purskahtaen sitten nauruun. Jos hän ei olisi pelännyt toisen kavahtavan kosketusta hän olisi halannut tätä, muttei tehnyt sitä hylätyksi tulemisen pelossa.
”Olen suurimman osan ajastani palatsilla, huoneistoni sijaitsee kappelin lähettyvillä. Kukaan ei lue postiani, joten voit kirjoittaa aivan rauhassa mitä ikinä haluatkaan.”
”Varo vain lupauksiasi. Ties mitä minä sinulle tästedes kirjoitan”, vampyyri virnisti ja näytti Keonille kieltä naurahtaen perään.

”Tiesitkö muuten, että Cehnennemissä on paljon elämää? Uskomattomia lajeja, ja jopa ihmisen kaltaisia alkuasukkaita – sekä lohikäärmeitä. Niitä kutsutaan légzessárkanyiksi, ja ne pystyvät ottamaan ihmismäisen hahmon. Chua… on sellaisen ja aavikkolaisen lapsi. Melko outo tapaus siis – suurimman osan ajasta hän on hyvin inhimillinen lapsekkaalla tavallaan, mutta nälkäisenä muuttuu petomaisemmaksi. Kuningattaren talleilla on yksi hänen melkein-lajitoverinsa, ja se syö hirvittävästi, välittäen ainoastaan nälästään. Joten häntä ei pidä tuomita ihmismäisten rotujen mittapuulla. Oh, ja hän on ollut kuningattaren seurassa jo ennen hänen korkeutensa valtaannousua.”
Mustahiuksinen kohotti kulmiaan.
”Tuohan on mielenkiintoista. Cehnennemiin pitäisi mielestäni lähettää tutkijoita asianmukaisine varusteineen, jotta tuota paikkaa voitaisiin ymmärtää paremmin. Aarteista suurin on ymmärrys rajaton”, mies sanoi vakavaan sävyyn ja vilkaisi tallien suuntaan, sitten taivaalle, jota koristivat vielä muutamat tähdet.
”Minä haluaisin tietää onko tuolla jossain jokin toinen planeetta. Samankaltainen kuin Nuodeme. Eihän Begeerte voi olla ainoa, joka on saanut idean oman planeetan tekemisestä. Taivaalla kun on niin paljon tähtiä”, hän sanoi haaveilevasti ja kääntyi katsomaan juttukumppaniaan.

Rakesh sitoi hevosen haavoja rauhallisesti supisten haltiakieltä hiljaa ratsun korvaan tämän rauhoittamiseksi.
”Aedan ei ollut kanssani kiireiden takia, joten lähdin kulkemaan. Lähitalossa oli hyviä lintuja, ja täällä tämä… mehtä ei ole niin kamalaa kuin muualla. Öitä sitten jäin vahingossa loukkuun, kun alkoi sataa vettä eikä tullut tarpeeksi kuivaa pitkään aikaan.”
Haltia säpsähti kuullessaan kuningattaren nimen. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään asiasta, nyökkäsi vain selitykselle ja jatkoi suuren eläimen hoitamista hiljaisuuden vallitessa.
”Miksi ’lemmikkejä’ ei saa syödä?”
Ruskeahiuksinen huokaisi, mietti hetken ja kääntyi sitten, jotta saattoi katsoa Chuaa samalla kun puhui.
”Koska lemmikit ovat kuin perheenjäseniä. Ne ovat tärkeitä toisille ja he tulevat hyvin surullisiksi jos joku syö heidän lemmikkinsä”, mies selitti päätettyään, että tuolle otukselle olisi parasta puhua mahdollisimman yksinkertaisesti.

Keon yhtyi Ravanan nauruun, pudistellen päätään letit heiluen.
”En ole kovin hyvä kirjoittaja, ja faneja on jo aivan tarpeeksi. Jotkut palvovat mieluummin kohtuullisen hyvännäköistä ylipappia kuin jumalia…” Purppuratukka huokaisi leikillisen surumielisenä, mutristaen alahuultaan. ”Mihin tämä maailma onkaan menossa!”

Puolihaltia nauroi lisää vampyyrin näyttäessä kieltään. Tuo osasi olla hauska, vaikka hän menikin vähän hämilleen toisen sanoista.
”Noh, toivon että voin luottaa siihen, ettet kirjoita mitään… epämääräistä.” Mies hymyili tahallaan kuin mikäkin ujo neitokainen, tiedostaen että ilme sopi hänen kasvoilleen hälyttävän hyvin. Mutta ihan vain vitsin takia sitä teki vaikka mitä.

Keon huokaisi helpottuneena kun mustatukka ei pahastunut hänen vuodatuksestaan, vaan tämän kasvoille ilmestyi mietteliäs ilme tähtien heijastuessa punaisista silmistä. Ne muistuttivat jotenkin rubiineja, näin runollisesti ajatellen. Ja toisen sanat jatkoivat keskustelua mukavasti, saaden lettipään nyökkäämään.
”Begeerte on meidän luojamme, mutta mikään ei kiellä muiden luojien olemassaoloa. Jos on olemassa yksikin Hänen kaltaisensa kuuden jumalan lisäksi, on varmasti myös toisia planeettoja täynnä elämää.” Papin kasvoille levisi levollinen hymy, ja lähes ajattelematta hän kosketti kaulakoruaan vasemmalla kädellään – kädellä jonka oli aikaisemmin päivällä viiltänyt auki veriuhria varten.

Huvennut tähtitaivas kuitenkin muistutti tulevasta, kiireisestä päivästä. Puolimerenneito katsoi pahoittelevasti vampyyria silmiin, ja huokaisi.
”Minun on nyt pakko lähteä. Mutta löydän aina päivistäni aikaa kirjeiden kirjoittamiseen, siitä voit olla varma.”

Tallissa Chua oli jo nukahtaa lattialle, nyökkäillen vain hiljaa Rakeshin puheille kun lettipää saapui paikalle, nykäisi valkean sarvesta ylös ja tokaisi nopeat hyvästelyt haltialle.
Ulkopuolella hän selitti puolilohikäärmeelle miten he olivat lähdössä – ja oli kuolla säikähdyksestä kun sarvipää nappasi hänet syliinsä ja lähti viilettämään melkein lentäen palatsia kohti, piiloreittiään pitkin.

//Kiitos pelistä ^^ Se nyt loppui tähän.//

//En löydä tietä kirjoittaa jatkoa, mutta sanon lyhyesti, että Ravana hyvästeli Keonin ja Chuan ja Rakesh oli jo lähtenyt, kun Keon saapui talliin. Mies ei halunnut puhua enää Ravanan kanssa. Kiitos pelistä.\\