Jumalien armosta

15.09.2056

Ravana oikoi pitkän kangastakkinsa helmaa ja nousi ylös tuolista baaritiskin lähellä. Hän oli vastoin yleisiä tapojaan päättänyt tulla rentoutumaan Erebokseen hienojen ravintoloiden sijaan. Baariin tulon vuoksi hänellä oli raskaampi meikki kuin yleensä. Kasvot olivat valkoisemmat ja silmät tummemmin rajatut. Huulten meikkaamiseen oli käytetty enemmän aikaa kuin yleensä ja ne olivat tummemman punaiset. Paksupohjaiset, suurin remmein koristellut kengät tömähtelivät vasten illan aikana likaantunutta lattiaa. Kokomustassa asussaan kulkeva vampyyri ei erottunut kovin selkeästi baarin pimeydestä, mutta se ei miestä haitannut. Hän ei välttämättä halunnutkaan tulla huomatuksi ennen kuin itse koki ajan sopivaksi. Mies ei ollut juonut lähes yhtään. Ei hän kokenut tarvetta sellaiseen. Lasillinen Ereboksen metelissä riitti mainiosti.

Raikas ulkoilma tulvi Ravanan kasvoille tämän astellessa ulos ovesta. Hän istahti lähellä olevalle kahdenistuttavalle puupenkille ja jäi tarkkailemaan ympäristöään. Yksinäinen harmaankirjava kissa livahti vastapäisen penkin alta pusikkoon. Baarista kantautuva musiikki peitti suurimman osan ympäristön äänistä alleen eivätkä tällöin edes vampyyreille ominaisen tarkat korvat pystyneet kuulemaan kaikkia ympäristön ääniä.

Keon huoahti ja hipelöi pitkää lettiään kävellessään eteenpäin pienellä sivukujalla. Hän ei tahallaan pitänyt valoa, sillä hän ei halunnut kenenkään huomaavan itseään, ainakaan vielä. Purppuratukalla oli yllään musta, tumman violetein koukeroin koristeltu kimonon tapainen asu, joka oli löysähkö vyötäröllä olevaan vyöhön asti ja tiukkeni jalkoja kohti. Sitä ei heti tunnistanut mekoksi, sen verta miehinen pukine oli kyseessä.

Hän oli juuri nähnyt erästä lapsuudenystäväänsä. Nalan, kuparitukkainen haltianainen, oli ollut katujen kauhu nuorempana, ja nykyään päätynyt palkkamurhaajaksi. Sellaisten kanssa kannatti aina olla väleissä, ja lisäksi Keon piti naisen kanssa juttelusta.

Nyt tuo hopeasilmä oli kuitenkin lähdössä. Oli jo myöhä, ja vaikkei kukaan hänen menojaan valvonutkaan pitäisi päästä takaisin kotiin pian. Tai ehkei kotiin, hän halusi palatsin kappeliin.
Niitä näitä ajatellessaan hänen sormensa eksyivät hipelöimään kaulassa roikkuvaa riipusta. Puolihaltia nyrpisti nenäänsä läheisestä baarista kantautuvalle metelille samalla kun astui päätielle – ja huomasi puistonpenkillä istuvan, voimakkaasti meikanneen …miehen? Kyllä, se oli mies.

Keon pysähtyi lähes huomaamattaan katselemaan punasilmäistä miestä violetilla rajatuilla silmillään. Oliko tuo vaarallinen? Pitäisiköhän hänen kiiruhtaa pois? Jotenkin tuon ilme ei viestittänyt yhtään uhkaa, kylmä mutta kauniskasvoinen mustatukka vaikutti… kaipaavan seuraa.
Riisuen huomaamatta sukusormuksensa ja sujauttaen sen taskuunsa Keon astahti hieman lähemmäs miestä. Hän luotti siihen, että tällaisella seudulla ei ollut ketään kuka tuntisi hänet, tai joka voisi tuottaa harmia jos kuningattaren neuvonantaja nähtäisiin liikuskelemassa siellä.

”Hyvää iltaa. Odotatko jotakuta?”
Keon ei ollut aivan varma, miksi meni ja puhui tuolle yksin istujalle. Hänellä oli kuitenkin sellainen tunne, että puhuminen saattoi kannattaa – ellei sitten johtanut katastrofiin. Ja hän meni usein tuntemustensa mukana, niiden seuraaminen oli yleensä hyödyllistä.

Ravana ei huomannut Keonia ennen kuin tämä puhui hänelle. Hän säpsähti hieman ja käänsi katseensa poikkeuksellisen kauniiseen mieheen. Hän kurkisti nopeasti tämän mieleen ennen kuin puhui.
”Iltaa vain. En odota, yö on parasta aikaa vain istua ja kuunnella. Rukoillakin kenties”, vampyyri oli kohtelias useasta syystä, ensimmäinen oli se, että mies vaikutti ulkoisesti mielenkiintoiselta, seuraavat johtuivat toisen mielestä löytyneistä asioista. Tämä oli ylipappi ja kuningattarelle läheinen. Tämän lisäksi Ravana kunnioitti kirkonmiehiä suuresti ja tällä kertaa hän ei edes valehdellut puheissaan. Lisäksi toinen ei vaikuttanut pahemmin pitävän vampyyreista, joten ei kannattanut herättää huonoa kuvaa saman tien. Ja pisteeksi iin päälle, Ravana oli hyvällä tuulella.
”Mutta seura kylläkin kelpaisi, jos sinulla ei siis ole kiire minnekään”, mies jatkoi ja hymyili hieman.

Keonin kasvoille levisi pikkuinen hymy miehen säpsähtäessä. Ei ollut huomannut häntä vielä näköjään.
”Ehdottomasti. Aamut ja illat ovat siihen parasta aikaa, kun ei ole paljoa väkeä liikkeellä ja ajatukset ovat vapaita, irti päivän töistä”, hänen silmänsä alkoivat kuvainnollisesti loistaa, ja hymy muuttui innostuneemmaksi. Hopeasilmän puhuminen oli aina sellaista, niin täydellä sydämellä mukana. Varsinkin jos oli kyse noin mieluisesta aiheesta.
Hän tunsi olonsa iloiseksi siitä, että tuo muukalainen oli ottanut rukoilemisen puheeksi heti alkuun. Läheskään kaikki eivät olleet edes kymmenesosaa yhtä paneutuneita uskontoon – joka kyllä kieltämättä suosi juuri vapaata noudattamista.

”Minulla ei ole ikinä kiire jos seuraani kaivataan.”
Niine hyvineen Keon istuutui mustatukkaisen miehen viereen. Hymy sopi tuon kasvoille, pehmitti niitä sopivasti. Hän tunsi tiettyä kiinnostusta juttukumppaniaan kohtaan – olisi kai mahdollista että hän voisi hankkia tästä itselleen uuden ystävän. Jos se vain onnistuisi.
Vetäisten keuhkonsa täyteen yöilmaa ja puhaltaen ne sitten tyhjiksi yötaivaalle katsahtaen purppuratukka väkersi mielessään hieman puheenaiheentynkiä.
”Mainitsit rukoilemisen. Oletko harraskin jumaliemme palvoja?”
Kysymyksen aikana pehmeän valkoisen siteen peittämä vasen käsi sipaisi vyöllä kulkevaa tupessa olevaa veistä, tarkoittamatta sen kummenpia.

”Minulla ei ole ikinä kiire jos seuraani kaivataan.”
Ravana soi uudelle seuralaiselleen harvinaisen, tänä iltana omituisen runsaan hymynsä.
”Mainitsit rukoilemisen. Oletko harraskin jumaliemme palvoja?”
”Kunnioitan heitä suuresti. En kylläkään rukoile kovin usein suuressa joukossa, mutta olen muutamia kertoja päässyt käymään syrjäisemmillä alttareilla. Eniten tulee rukoiltua Faulia, Begeerteä, Invidiaa ja Zornia, mutta kyllä minä muitakin heistä rukoilen”, mies sanoi vilkaisten taivaalle. Ereboksen valot peittivät osan tähdistä, mutta kauemmas katsoessa ne näkyivät hyvin.
”Palvotko sinä jumalia kuinka aktiivisesti?” hän kysyi. Vampyyrista uusi ystävä ei itse asiassa ollut mitenkään paha ajatus. Hänellä ei tällä hetkellä ollut mitenkään luvattoman paljon lauman ulkopuolisia ystäviä ja ne eivät koskaan olleet pahasta.
”Ja mikä on nimesi, jos saan udella? Minä olen Ravana Jinan”, itsensä esitellyt ojensi kätensä kätelläkseen miestä. Jossain kauempana huhuili pöllö.

Keon naurahti heleästi kun hänen juttukumppaninsa kertoi rukoilevansa usein. Ihastuttavaa.
”Laulujuhlat ovat ihanan riemukkaita, mutta mikään ei voita syrjäistä ja kaunista alttaria.”
Hän oli melkein valmis hymyilemään poskensa rikki, kuten aina jonkun edes etäisesti samanmielisen löytäessään.

Siroluinen käsi sipaisi kaulassa kulkevaa riipusta, ja hopeasilmä myhäili hetkisen ennen kuin vastasi.
”Tietysti. Olen pappi, johtanut muutaman kerran yhteistä rukoustuokiota, ja hoitanut erästä sievää pyhäkköä. Voi sanoa että rukoilen vähän koko ajan, tai ainakin kiitän jumaliani. Täytyy myöntää että Begeerte nousee tärkeimmäksi, mutta ei minua voi haukkua muiden unohtamisesta. Hän on vain niin… suuri ja mahtava, tuntuu hyvältä voida tietää jonkin Hänen kaltaisensa olevan se ensimmäinen, maailman hallitsija…” Purppuratukan äänensävy muuttui unelmoivaksi, ja hän heittäytyi taas syvälle ajatuksiinsa, siihen muistoon auringon täyttämästä pyhäköstä. Se antoi niin paljon voimia, tällaisina hetkinä ja silloin kun hän tunsi itsensä vajoavan pimeyteen…

Oli hänen vuoronsa säpsähtää takaisin todellisuuteen kun Ravana esittäytyi ja kysyi hänen nimeään. Hymyillen pehmeästi Keon tarttui ojennettuun käteen ja puristi sitä jämäkästi.
”Keon, Keon Leftris.” Hän ei epäröinyt hetkeäkään sukunimen kohdalla – oli toinen, epäaatelinen Leftrisin suku, joten eipä kai hänen henkilöllisyytensä ollut suuremmin vaarassa. Ja Ravana ei vaikuttanut suuremmin sellaiselta joka aikoisi mustamaalata häntä.
”Mikä toi sinut istumaan tähän reittini varrelle? Kävit viettämässä aikaa baarissa, vai?”

Keonin sävy Begeertestä puhuttaessa sai Ravanan hymyilemään entisestään. Ja kyllähän hän oli miehen nimen jo tiennyt. Tuntui vain paremmalta kysyä sitä.
”Mikä toi sinut istumaan tähän reittini varrelle? Kävit viettämässä aikaa baarissa, vai?”
”Niin tein. Tai no, ajan viettäminen ei ehkä osu aivan oikeaan. Kävin juomassa yhden juoman ja vaihdoin pari sanaa erään baarimikon kanssa. Hän on minun tuttuni ja käyn välillä täällä tervehtimässä häntä. Ei ole miesparalle suotu kovin paljoa vapaa-aikaa”, vampyyri hymähti ja vilkaisi Ereboksen ovelle, josta juuri hoiperteli erittäin humalainen ihmisnainen kaatuen lopulta polvilleen ja kontaten sitten hieman eteenpäin kunnes piikkitukkainen mieshenkilö tuli auttamaan tämän ylös ja lähti taluttamaan itsessään roikkuvaa naista poispäin.
”Oletko koskaan käynyt tuolla?” hän viittasi kohti baaria hymyillen.

”Eikö baarimikoilla nyt yleensä olekin aivan liikaa töitä, ainakin noin… suositussa paikassa?”
Puheen myötä Keonin silmät harhautuivat katselemaan baarin ovelle. Muutama humalainen toikkaroi, mikä ei ollut ihme. Noiden ulkonäkö kuitenkin poikkesi suurimmasta osasta muuta väestöä, vaatteet olivat näyttävämpiä ja synkempiä. Paikka, nimeltään Erebos ilmeisesti, vaikutti mielenkiintoiselta – ja se vaikutti olevan melko lailla täynnä elämää.

”Enpä ole käynyt, jostain syystä vietän vähemmän aikaa baareissa.”
Purppuratukka kääntyi katsomaan Ravanaa, ja hymyili tälle. Kumpikin heistä hymyili paljon ja puhui ystävällisesti, kuin he olisivat muulloinkin jutustelleet ohimennen. Kevyttä juttelua, ei mitään tarvetta erityisesti varoa sanojaan tai muokata niitä johdattelemaan toista – ja näin ensi näkemältä puolihaltia sanoisi, ettei Ravanaa kannattanut edes yrittää manipuloida puheella. Se oli tullut opittua näkemään vuosien saatossa, monien epäonnistuneiden yritysten myötä.
Joka tapauksessa hän oli huomattavasti rentoutuneempi kuin vaikka äsken Nalanin kanssa.

”Enpä ole käynyt, jostain syystä vietän vähemmän aikaa baareissa.”
”Hoo! Tämä epäkohta täytyy korjata”, Ravana innostui ja sen enempiä ajattelematta tarttui Keonin sitomattomaan käteen ja kiskaisi tämän ylös.
”Erebos on paikka, jossa täytyy käydä edes kerran elämässään”, vampyyri sanoi laskien toisen käden vapaaksi. Hän alkoi todella viihtyä tuon miehen seurassa. He näyttivät tulevan mainiosti toimeen.
”Tunnen paikan omistajan sekä hieman sekalaista porukkaa ja he ovat oikein mukavia, kunhan heitä osaa käsitellä”, hän hymyili ja ilme kertoi Keonille selkeästi, että mustahiuksinen osaisi käsitellä baarin henkilöitä. Hän nappasi papin hartiasta kiinni ja lähti kuljettamaan tätä kohti ovea iloinen hymy kasvoillaan.

Keonin miellyttävä hymy muuttui hämmästyneen kautta tylyksi, kun Ravana nappasi hänen kädestään kiinni, ja nykäisi toisen miehen seisaalleen. Mustatukan innostunut puhe sai hänet vääntämään väkipakolla suupielensä hieman ylöspäin – kyllä, Erebos vaikutti visiitin arvoiselta paikalta ja oli hienoa että toinen tunsi paikan omistajan, mutta häneen koskeminen…

”Tuskin maltan odottaa.”
Pakotettu hymy muuttui vihaisen oloiseksi, kun pappi löi Ravanan käden alas olkapäältään. Terävin kiskaisuin vaatteitaan oikaisten Keon jatkoi kävelyä ovelle, jättäen pienen mutta selvän hajuraon mustatukkaan.
Kuin taikaiskusta kireys katosi ja hän hymyili taas aidosti, kuin mitään välikohtausta ei olisi tapahtunut. Hän pystyi sietämään muiden tahatonta kosketusta ahtaissa paikoissa, mutta tuollainen tuttavallinen kohtelu oli liikaa, ainakin noin uudelta ystäväehdokkaalta. Muiden kosketus tuntui hopeasilmästä vain epämiellyttävältä ja hermostuttavalta, ainakin jos se tehtiin noin, luvatta.

”Sinun täytyy sitten kertoa minulle mitä täällä kannattaa kokeilla.”
Iloinen naurahdus paikkaili vielä vähän lisää äskeistä, ettei Ravana nyt sentään loukkaantuisi. Hän ei halunnut jonkun, jonka kanssa tuli melko hyvin toimeen, kaikkoavan.

”Tuskin maltan odottaa.”
Ravanan olisi tehnyt mieli lyödä itseään täysillä. Ilmeisesti toinen ei pitänyt kosketuksesta. Nopea kurkistus mieleen paljasti hänen arvauksensa oikeaksi. Nytpä hän ainakin tiesi eikä koskettaisi miestä enää uudestaan.
”Sinun täytyy sitten kertoa minulle mitä täällä kannattaa kokeilla.”
”Minä yritän kertoa jotain”, vampyyri hymyili ja päätti ottaa jonkun mielestä selville hyviä juomia.

Oven avautuessa heidän kasvoilleen hulmahti musiikin ja lämpimän ilman tulva. Ravana antoi Keonin kulkea edellään sisälle ja sulki sitten oven.
”Tätä tietä”, hän viittasi miehen kulkemaan kohti baaritiskiä hymyillen jatkuvasti. Heidän päästessään lähemmäs näkyviin tupsahti mies, joka kuului ehdottomasti baarin kauneimman väestön joukkoon. Vampyyri heilautti kättään uusimmalle baarimikolle, jonka pitkät siniset hiukset olivat korkealla poninhännällä ja valtavat vedensiniset silmät katsoivat sinisen meikin ja pitkien ripsien kehystäminä ympärilleen.
”Sinun onnesi ettei ole kuutamoyö, Indigo”, Ravana huikkasi hymyillen ja merenneito nauroi.
”Todella. Saattaisi olla hankalaa tanssia tiskillä pyrstön kanssa”, Indigoksi kutsuttu hekotteli ja katosi takahuoneeseen.

”Täällä on ilmeisesti vielä joitakin vapaita paikkoja”, mustahiuksinen sanoi Keonille ja viittasi hänelle korkeaa baarijakkaraa istuen itse viereiselle.
”Kishan, tulepa ottamaan tilausta. Minä en ota mitään, olen juonut tarpeeksi”, Ravana huikkasi ja kohta paikalle pyyhälsi hoikka mies, jonka vaaleat hiukset valuivat selkään kevyillä laineilla.
”Mitä herralle saisi olla?” Kishan kysyi Keonilta ja hymyili valloittavasti.

Keon seurasi Ravanaa baaritiskille, mutta pysähtyi hetkiseksi huomatessaan Ravanan tervehtimän miehen – tuosta paistoi merenneitous kilometrien päähän. Jälleen kerran oli pakko todeta, että Pavatille olisi pitänyt antaa anteeksi, oli varmasti vaikeaa vastustaa noin viehättävien olentojen tarjoamaa kiusausta. Ei sillä että hän olisi suuremmin kiinnostunut. Tiskillä tanssiminen ihmetytti hieman, mutta purppuratukka heitti sen mielestään istuutuessaan Ravanan vierelle, oikealle puolelle, nojaten tiskiin rennosti vasemmalla kädellään.

Kishanin sijasta Keon katsoi Ravanaan, hymyillen huvittuneesti. Baarin tunnelma oli korkealla, väki monenkirjavaa ja musiikki kovalla – enää piti saada tietää minkä tasoista sen juomatarjoilu oli.
”No, mitäs ehdotat kaltaiselleni vähemmän alkoholia nauttivalle?”

”No, mitäs ehdotat kaltaiselleni vähemmän alkoholia nauttivalle?”
”Täytyy myöntää, että en juo itsekään lähes lainkaan, mutta voisin sanoa, että Vodka-Polar saattaisi miellyttää sinua”, Ravana sanoi ja viittasi baarimikkoa tekemään juoman. Samaan aikaan hieman kauempana Indigo loikkasi baaritiskille ja aloitti villin tanssin vetäen muutaman muunkin baarimikon mukaansa. Vampyyri naurahti ja nojautui tiskiin.
Mies ei huomannut, että kauempaa hiipi eräs turkoosihiuksinen ihmisnainen, joka oli ottanut tavakseen yrittää iskeä kaiken mikä liikkuu. Nainen olisi muuten voinut ollakin varsin viehättävä, mutta tämä meikkasi aivan liian raskaasti ja vielä täysin väärin sävyin sekä oli turhan tungetteleva.
”Hei Ravana”, nainen kehräsi ja vampyyri kääntyi tätä kohti säpsähtäen.
”Mene pois Oralee”, Ravana totesi kylmästi ja nainen tuhautti nenäänsä aikomuksenaan jatkaa juttelua. Hänen aluillaan ollut lauseensa kuitenkin keskeytyi, kun silmät osuivat Keoniin, joka oli juuri saanut punaisen juoman eteensä.
”Oooh, täällähän taitaa ollakin joku uusi komistus”, nainen sirkutti varsin raivostuttavalla äänellä ja kipitti puolimerenneidon vierelle.
”Mikä on nimesi?” Oralee jatkoi ja laski kätensä Keonin polvelle.

”Vodka-Polar? Kokeillaan”, Keon totesi, hymyillen taas rennosti. Hänen hymynsä muuttui ällistyneeksi ja sitten nauruksi, kun hän huomasi Indigon ja muutaman muun baarimikon tanssimassa tiskillä. Joku punatukkainen, kissankorvainen demoninainen nappasi viattoman sivustakatsojan hetkeksi mukaan, ja jatkoi sitten suorittamaan erittäin provosoivaa koreografiaa sinitukan kanssa.
”Luovaa. Miksen ole aiemmin nähnyt baarimikkoja tekemässä jotain tuollaista?” hän kysäisi Ravanalta ohimennen, jääden sitten taas katselemaan show’ta. Kyllä, jokaisen pitäisi käydä Ereboksessa edes kerran elämässään.

Hän ei aluksi edes huomannut turkoosihiuksista naista, ennen kuin tämä ryntäsi mauttoman paljastavissa vaatteissaan häntä kohti, sirkuttaen sellaisella äänellä että oli pää haljeta. Ei tarvittu edes sekuntia kun puolimerenneito oli jo päättänyt, ettei vaivautuisi olemaan kiva naikkoselle.

Sitten tuo meni tekemään pahimman mahdollisimman virheen. Nainen laski kätensä hänen polvelleen. Tämä ei saanut kuulla hänen nimeään, eikä pitää kosketusyhteyttä, kun hopeaiset silmät raivosta välkkyen Keon nappasi ensimmäisestä havaitsemastaan paikasta vettä hallintaansa, muokaten siitä salamannopeasti köydentapaisen, joka iskeytyi turkoosihiuksisen kurkkuun, nykäisten naisen ilmaan kadoten sitten jättäen heitukan tippumaan vapaassa kaaressa.

”Ei nyt, ei koskaan”, hän lausahti liian hiljaa että sen voisi kuulla kunnolla siinä metelissä. Kasvot pysyivät hetkisen kuin kivinaamiona, kunnes mies naurahti harmistuneena, ja vilkaisi huvittuneesti hymyillen Ravanaan.
”Toivottavasti minua ei nyt heitetä pihalle, en edes ehtinyt maistaa… Zorn.”
Hänen lasinsa pyöri sidotussa kädessä kun puolihaltia totesi juomasta olevan jäljellä enää kuivunut sakka.

”Luovaa. Miksen ole aiemmin nähnyt baarimikkoja tekemässä jotain tuollaista?”
”Et ole käynyt Ereboksessa”, Ravana virnuili.

Vampyyrin silmät laajenivat, kun Keon retuutti naisparkaa ilmassa. Ei mustahiuksinen tuota narttua säälinyt, mutta hän tuli siinä katsellessaan todenneeksi ettei halunnut itselleen käyvän noin.
”Toivottavasti minua ei nyt heitetä pihalle, en edes ehtinyt maistaa… Zorn.”
Ravana nauroi hänen suustaan harvoin kuultavaa heleää naurua, josta hävisi kaikki äänessä kuuluva kylmyys.
”Sinä olet Ereboksessa nyt. Sinua ei heitetä pihalle tuon takia. Niin ei tapahdu Ereboksessa”, mies sanoi iloinen hymy huulillaan ja napsautti sormiaan, jolloin Keonin eteen ilmestyi uusi Vodka-Polar nopean baarimikon toimesta.
”Mutta miksi en ole nähnyt sinua koskaan aiemmin näillä main?” Ravana kysyi ja ei tällä kertaa katsonut vastausta valmiiksi toisen mielestä. Joskus oli mukavaa tutustua toisiin perinteisin menetelmin.

Ravanan heleä nauru sai Keoninkin naurahtamaan, ja hän hylkäsi kuivahtaneen juomansa. Uusi saapui tuota pikaa, ja hän siemaisi siitä ennen kuin kommentoi mustatukan aikaisempiin puheisiin.
”Tämä taitaa olla Melekin paras paikka. Mistään pienestä ei viskata pihalle ja juotavakin on hyvää. Tai ehkä tämä johtuu vain seurasta”, hän hymähti hörpäten uudestaan punaisesta nesteestä, maistellen sitä kaikessa rauhassa. Jotenkin hänellä oli sellainen olo, että oli kuullut jotain harvinaista. Punasilmän lähes lämpimän naurun jälkeen tämän ääni oli huomattavasti pehmeämpi kuin aiemmin, mutta säilytti silti osan kylmyydestään.

”Oh, lähden harvoin palatsialueen lähellä sijaitsevasta kodistani. Nytkin tapasin erästä vanhaa tuttua… On se kummaa kuinka eri teille elämä voikaan heittää entiset ystävät.” Keon korjasi nopeasti lipsahduksensa palatsista, vaikka äänensävy ei ihan samana pysynytkään. Ei olisi mikään ihme että joku tällaisessa paikassa oleva vihaisi ylimystöä, tai edes etäisesti näihin liittyvää väkeä.
Hän virnisti huvittuneesti, ja kiristi hieman löystynyttä sidettään. Kämmentä kirveli yhä vähän, hän oli antanut veriuhrin aamulla. Sen kaltainen kipu kuitenkin vain rauhoitti puolihaltian mieltä.
”Tai sitten olen vain niin kovin huomaamaton.”

”Tämä taitaa olla Melekin paras paikka. Mistään pienestä ei viskata pihalle ja juotavakin on hyvää. Tai ehkä tämä johtuu vain seurasta”
Oli hyvin lähellä ettei Ravana punastunut. Kukaan lauman ulkopuolelta ei ollut ollut hänelle pitkiin aikoihin vilpittömän ystävällinen ja nyt, kun Keon sen teki hän tunsi olonsa jotenkin tyytyväiseksi ja samalla kummallisella tavalla ujoksi.
”Oh, lähden harvoin palatsialueen lähellä sijaitsevasta kodistani. Nytkin tapasin erästä vanhaa tuttua… On se kummaa kuinka eri teille elämä voikaan heittää entiset ystävät.”
”Elämä on oikukas”, vampyyri sanoi ja hymy katosi hetkeksi tehden kasvoista heti kylmemmät. Kohta suupielet kuitenkin nousivat jälleen pehmentämään piirteitä.
”Tai sitten olen vain niin kovin huomaamaton.”
Mustahiuksinen nauroi taas eläväisen heleää naurua.
”Sinäkö huomaamaton? Minä sanoisin, että sokea kirahvikin huomaisi sinut jos kävelisit sitä vastaan”, punasilmäinen sanoi hykerrellen.

”Ravana!” huuto kantautui vähän matkan päästä ja vampyyri käänsi päätään nopeasti äänen suuntaan. Hymy korvaantui hyvin pelokkaalla ilmeellä, kun ruskeisiin sävyihin pukeutunut nainen marssi kohti kaksikkoa.
”Chloe”, Ravana vastasi naiselle ja ääni värähti hieman. Chloe pyyhkäisi puolipitkät ruskeat hiuksensa kasvoiltaan ja ojensi kätensä vampyyrille. Kaksikko kätteli ja huolestunut, pelokaskin ilme säilyi mustahiuksisen kasvoilla.
”Nevan jalka on pahemmassa kunnossa miltä se ensin vaikutti. Takasääriluu on saattanut vahingoittua ja epäilen vakavaa tulehdusta. En tiedä pystynkö pelastamaan sitä”, nainen sanoi ja painoi päänsä.
”Mitä? Kuoleeko hän?” Ravana parkaisi ja tarttui baaritiskiin kuin hukkuva viimeiseen oljenkorteen.
”Pahoin pelkään”, Chloe sanoi ja taputti miehen olkapäätä.
”Olen pahoillani, mutta minun on nyt mentävä. Russ odottaa minua”, nainen jatkoi nopeasti ja katosi väenpaljouteen.

Ravana tuijotti eteensä. Hän ei voinut uskoa tätä.
”Minä… minä…” hiljainen soperrus karkasi huulilta ja hän katsoi Keonia silmät huutaen apua.

Keon purskahti nauruun sokean kirahvin tullessa mukaan puheisiin. Ei hän tosissaan uskonut olevansa huomaamaton, päinvastoin, mutta kuvaus oli hyvin hilpeyttä herättävä.

Heidän vitsailunsa keskeytti ruskeatukkainen nainen, joka puhutteli heti Ravanaa. Keonin suu jäi raolleen hänen kuunnellessaan kaksikon juttelua, huomatessaan mustatukan ilmeen muutoksen. Uutinen tämän Nevan nopeasti lähenevästä kuolemasta jätti Ravanan tyhjän päälle, ja hopeasilmä tunsi myötätuntoa. Samalla tuon apua huutavat silmät ja epäuskoinen soperrus tökkäisivät hälyttävästi hänen mieltään, toinen kaipasi tukea.

Hetken ajan Keon vain katseli Ravanan ahdinkoa kylmän ilmeettömänä. Kukaan ei oikeasti välittänyt toisista, häntäkään ei oltu autettu – mutta toisaalta, hänen ei ollut mikään pakko olla niin paha tuttavilleen.
Hipaisten kaulassaan roikkuvaa riipusta purppuratukka nosti kätensä, ja hetkisen epäröinnin jälkeen sai lasketettua sen lohduttavasti Ravanan olkapäälle. Halu vetäistä se pois tukahdutettiin, ja hän hymyili lempeästi.
”Olen varma että Chloe ja Russ tekevät kaikkensa jotta Neva selviäisi. Voi aina toivoa, ja vaikka jos se pettääkin, hän pääsee kivuistaan. Kummassakin tapauksessa hänen on parempi, ja voit rauhassa surra jos siihen on tarvetta. Mutta vielä sinulla ei ole syytä hätääntyä, ystäväsi ei ole vielä lähtenyt.”
Jotenkin Keon sai silitettyä ystävänsä käsivartta, ja hänen äänensä pehmeni uskomattomasti, kun hopeasilmä heitti koko sielunsa lohdullisuudeksi sen taakse. Sillä tavalla hän oli aina aikaisemminkin saanut vaikutettua muut puhumisellaan. Jotain hyvää hänessäkin.

Vapaa käsi nousi hipelöimään meripihkariipusta, ja puolihaltia sulki silmänsä, rukoillen hiljaa ja melkein sanattomasti Nevan selviytymisen, tai ainakin rauhallisen kuoleman puolesta.

Ravana kuunteli toisen rauhoittavaa puhetta ja lopulta pieni hymy kohosi jälleen hänen kasvoilleen.
”Olet varmasti oikeassa. Rakkaan ystävän menettäminen on aina yhtä kamalaa. Vaikka hän onkin hevonen, pidän häntä täysin ystävänäni”, mies sanoi. Sanassa hevonen kaikui rakkaus kyseisiä eläimiä kohtaan ja hymy kasvoi hieman.

”Mutta ei anneta tuon uutisen pilata mitään”, vampyyri ryhdistäytyi, olihan hän aikojen saatossa oppinut kokoamaan itsensä ennätysajassa jos tilanne sitä vaati. Nopea vilkaisu kelloon kertoi, että yötä oli jäljellä vielä noin kuusi tuntia. Ei siis mitään kiirettä kotiin vielä. Kauempaa kuului rysäys, kun keski-iän ohittanut mies kaatui tuolillaan kaataen muutaman muun asiakkaan mukanaan. Ravana naurahti.
”Täällä on aina kova meno päällä. Ereboksessa ei ole yhtään hiljaista hetkeä”, hän hymyili ja keikkui hieman tuolillaan.

Keonin silmät rävähtivät auki hänen kuullessaan sanan hevonen. Niin, Neva ei ollut tyypillinen nimi kaksijalkaiselle, joten vaikka ”hän” oli sekoittanut, hän oli tavallaan uskonut ystävän olevan eläimistöä mutta toisaalta…
”Ei anneta.”

Keon vetäisi kätensä irti mustatukasta heti kun oli soveliasta tehdä niin. Tuo nousi alakulostaan häkellyttävän nopeasti, saaden puolimerenneidon lievästi kateelliseksi. Mutta nyt ei ollut aika sille, joten hän hymyili punasilmän kanssa ja joi juomansa loppuun.

Hopeasilmä käännähti katsomaan taakseen rysäyksen kuullessaan, ja naurahti itsekin katsellessaan isokokoisen, vanhan miehen könyämistä ylös. Lattialle tippunut iloisenkirjava pöytäseurue nauroi lujaa, saaden lähistöllä olijatkin hymähtelemään. Tunnelma parani entisestään, hänkin sai heitettyä suru-uutisen pois mielestään lopullisesti.
”Todellakin. Ja tiesitkö että muistutat suloista lasta kun teet noin?” Keon naurahti katsellessaan Ravanan keikkumista, pudistaen päätään hyväntuulisesti.

Sitten kauempana, eräässä nurkassa alkoi kuulua meteliä. Hetkeksi suurin osa Ereboksen värikkäästä asiakaskunnasta kääntyi katsomaan sinne päin – mutta hopeasilmä näki vain etäisiä välähdyksiä jostain metallisesta, ja liikettä.
”… pidätetty!”
Yksi ainoa sana, ja kaaos repesi valloilleen. Keon ei tiennyt sitä, mutta monet asiakkaista olivat jonkintasoisia rikollisia, jotka pakenivat nähdessään kuningattaren sotilaan.
Valitettavasti ovista tuli lisää univormupukuista väkeä, ja ei ollut muuta mahdollisuutta kuin tapella vastaan, karata magian avulla tai antautua, rikoksesta riippuen jopa uhalle joutua Cehnennemiin – ja sitä vaihtoehtoa ei valinnut lähes kukaan.

Keon katsoi Ravanaan, hämmentyneenä ja epäuskoisena. Hän oli niin pahassa pulassa, että tuo ei voinut arvatakaan. Vaikka hän oli aatelinen, hänenkin pitäisi selittää miksi oli rikollispesässä, eikä se kävisi kovin helpolla. Ja joka tapauksessa hänen tahrattomana pidetty maineensa tuhoutuisi täysin.

”Todellakin. Ja tiesitkö että muistutat suloista lasta kun teet noin?”
Ravana nauroi.
”Kukaan ei olekaan aikaisemmin sanonut minun muistuttavan lasta saatikka sitten mitään suloista”, hän virnisteli ja oli kaatua tuolillaan.

”Mitä tuolla tapahtuu?” Ravana kysyi silmät pyöreinä. Pidätetty sana kaikui ympäri baaria. Kuului särkyvän lasin helinää baarimikkojen kadotessa näkyvistä.
”Keon, tule tänne”, vampyyri kuiskasi ja viittoi miestä menemään narikassa olevien takkien sekaan. Ei mikään paras piilopaikka, mutta he lähtisivät pian ja puolimerenneito näkisi piilostaan koko baarin.

Varmistettuaan, että Keon oli piilossa Ravana ryntäsi takaisin väenpaljouteen. Hän näki muutaman mafian jäsenen ja lähetti nämä magiallaan kauemmas baarista. Kaksi hänen laumalaistaan juoksi häntä vastaan ja hän lähetti heidät nopeasti läheiseen metsään, josta he pääsisivät karkuun. Muitakin siirtymistaian osaavia oli saapunut auttamaan magiattomia. Ravana piti tiukan huolen siitä ettei häntä nähty ja noin kymmenen minuutin kuluttua hän palasi Keonin luo.
”Kaikki ketkä löydetään täältä ovat pulassa. Myös sinä. Luotatko minuun?” hän kysyi ja ojensi vasemman kätensä kohti miestä, jotta tämä tarttuisi siihen.
”Nopeasti, minä vien meidät pois täältä”, hän sanoi ja tarttui oikealla kädellään varmuuden vuoksi katanaansa.

Keon piiloutui narikkaan takkien sekaan, alkaen hytkyä siellä äänettömästi hysteerisestä naurusta. Piiloutumalla hän olisi entistä pahemmassa pulassa jäädessään kiinni. Niin paljon menetettävää, niin paljon asioita jotka voisivat paljastua. Kaikki hänen hämärät tuttavansa, ja henkilökohtaisemmat asiat.

Oli kulunut kymmenen ikuisuudelta tuntuvaa ja hälinän täyttämää minuuttia, kun Ravana tuli taas hänen luokseen, ojentaen kätensä.
Hetkisen epäröityään hän lähes tönäisi oman kätensä tarttumaan siihen, hipaisten mukanaan kulkevaa isoa puukkoa. Hän ei haluaisi käyttää sitä, magiassa oli tarpeeksi puolustamiseen, mutta kuitenkin.
”Luotan. Auta vain minut pois.”

”Luotan. Auta vain minut pois.”
Heti luvan, tai ennemminkin käskyn, saatuaan Ravana siirsi heidät kotiinsa. He katosivat Ereboksesta savupöllähdyksessä ja ilmaantuivat sitten kartanon olohuoneeseen.

”Tervetuloa minun kotiini. Olemme turvassa täällä”, hän sanoi ja hymyili päästäen irti Keonin kädestä.
”Toivottavasti et ole vihainen minulle. Tai siis, vein sinut kuitenkin Erebokseen”, miehen ilme muuttui hieman katuvaksi ja hän katsoi hetken lattiaa viitaten sitten Keonia menemään edellään keittiöön.
”Voin keittää teetä jos haluat. Minulla on myös jonkinlaista piirasta. Maistuisiko?” hän kysyi hymyillen. Vaikka Ravana itse ei juonutkaan muuta kuin verta oli hänellä silti vieraiden varalta teetä aina kaapissa. Normaalia ruokaa hän kyllä söi, juominen oli hänelle vain pyhä asia.
”Ja sinä varmaan haluat jonkinlaisen selityksen Ereboksen tapahtumista?” ääni muuttui jälleen pahoittelevan katuvaiseksi.

Keon katseli ympärilleen ylellisen näköisessä, suuressa olohuoneessa. Ravana olikin yllättävän varakas. Sisutusmakukin oli kohdallaan, ja puolihaltia hymyili arvostavasti.
”Kaunis talo.”

Viittauksesta hän lähti kulkemaan keittiötä kohti, miettien mustatukan pahoittelua. Lettipää kuitenkin hymähti ja pudisti päätään.
”En ole suuttunut. Osittainhan tämä on minunkin vikani, kun törmäsin sinuun ja suostuin lähtemään. Mutta kukaan ei nähnyt minua.”

Surkealla äänellä puhuva Ravana ei kuulostanut omalta itseltään, ja Keon halusi piristää tätä jotenkin. Hän ei vain keksinyt mitään.
”Tee kuulostaa hyvältä. Rauhoittaa hermoja. Mutta en valitettavasti ole nälkäinen.”

Hopeasilmä ei pystynyt pitämään naurahdusta sisällään mustatukan taas ollessa niin allapäin. Tietysti tapahtumien syyt kiinnostivat, mutta oliko hänen pakko tietää?
”Se näytti minusta normaalilta ratsialta, joka osuikin oikeaan rikolliskasaan. Voit tietysti selittää tarkemmin, jos haluat.”

”Se näytti minusta normaalilta ratsialta, joka osuikin oikeaan rikolliskasaan. Voit tietysti selittää tarkemmin, jos haluat.”
Ravana naurahti kaataessaan kattilaan vettä.
”Osuit aikalailla oikeaan”, hän sanoi hymyillen. ”Sitä se nimittäin oli.”
”Onneksi minuakaan ei taidettu nähdä. En halua menettää kohtalaisen hyvää mainettani”, hän jatkoi ja kaatoi teetä mukiin ojentaen sen sitten Keonille.
Ikkunan takaa kuului rasahdus ja Ravana kirosi raskaasti kiskaisten verhot ikkunan eteen.
”Helvetin Luc, pitää nyt vakoilla minua lakkaamatta”, hän jupisi ja istui sitten keittiön pöydän ääreen. Hän oli iloinen siitä, että oli tavannut Keonin. Tämä oli tuonut mukavan piristyksen hänen päiväänsä. Hymyillen hän ryhtyi jälleen keikkumaan tuolillaan.