Jumalien armosta

”En minäkään”, Keon hymähti ja siemaisi teetään. Se oli hyvää, ja puolimerenneito sulki silmänsä hetkiseksi, nauttien kuuman juoman rauhoittavasta tuoksusta. Huomattavasti Erebosta hiljaisemmassa kartanossa hän tunsi olonsa taas turvalliseksi ratsiajupakan jälkeen, ja hymyili tyytyväisenä.

Hän säpsähti hereille Ravanan kiroillessa jonkun vakoojia.
”Luc? Törkeää häiritä nyt toisen kotirauhaa.”
Tuhahtaen purppuratukka siemaili teetään hetkisen ajan vakavammalta näyttäen, mutta naurahti taas kun huomasi mustatukan keikkuvan tuolillaan hymyillen kuin mikäkin lapsi.
”Hassu. Kuinka kukaan ei ole kutsunut sinua aiemmin suloiseksi pikkulapseksi? Ystäviesi täytyy olla sokeita.”

”Luc? Törkeää häiritä nyt toisen kotirauhaa.”
”Luc on eräs tuttavani. Raivostuttava henkilö”, Ravana selitti ja hymyili hieman.

”Hassu. Kuinka kukaan ei ole kutsunut sinua aiemmin suloiseksi pikkulapseksi? Ystäviesi täytyy olla sokeita.”
Vampyyri purskahti nauruun, keikahti tuolillaan hieman liian taakse ja lensi selälleen maahan. Mies makasi noin minuutin ajan selällään maassa nauraen tilanteen koomisuudelle ja kampesi sitten itsensä ylös.
”Niin… Minä en vietä kovinkaan runsaasti aikaa ystävieni kanssa. He ovat kaikki niin kiireisiä”, mustahiuksinen sanoi ja hymyili.
”Mutta huomaan nyt, että tekee todellakin hyvää vain jutella ja nauraa jonkun kanssa”, hymy kasvoilla leveni.
”Olen iloinen siitä että tapasin sinut”, hän sanoi aito kiitollisuus äänestään paistaen.

Ravanan lentäessä vahingossa selälleen Keon nytkähti ensin eteenpäin yrittäen ottaa tämän kiinni, ja katsoi sitten huolestuneena ystäväänsä – mutta yhtyi tämän nauruun. Hassu miekkonen, mutta ehdottoman hyvää seuraa.
”He eivät tiedä mitä menettävät”, puolihaltia virnuili mutta vaikeni yllättyneenä kuullessaan kiitoksen. Se oli jotain uutta, aivan uudenlainen äänensävy jolla tuo oltiin sanottu. Kuin hänellä tosiaan olisi väliä, eikä vain hänen kyvyillään. Aedan oli kerran puhunut melkein samalla äänensävyllä, mutta puolituntematon punasilmä kosketti häntä syvemmältä.

”Ei, ilo on kokonaan minun puolellani.”
Hymy oli halkaista sydämenmalliset kasvot, ja hopeaisista silmistä putosi yksi piskuinen onnenkyynel. Äännähtäen hämmästyneesti Keon pyyhkäisi silmiään, saaden sormensa aivan violeteiksi ja meikkinsä leviämään. Purskahtaen nauruun puolimerenneito näytti sottaantunutta kättään Ravanalle.
”Oh, olenkohan väsynyt kun liikutun näin helpolla – tai sitten vika on taas sinussa, ystäväiseni”, hän lausahti leikillisellä äänellä, naurahtaen taas.

”Ei, ilo on kokonaan minun puolellani.”
Toisen hymy sai Ravanankin hymyn leventymään, mutta se muuttui hämmästykseksi kyynelen vierähtäessä toisen silmästä. Vampyyri yhtyi kuitenkin nauruun ja nappasi palan talouspaperia telineestä. Hän ojensi palan Keonille, jotta tämä voisi pyyhkiä kätensä. Hän ei todellakaan muistanut milloin olisi viimeksi nauranut näin makeasti ja paljon. Se oli tapahtunut varmaankin jossain lapsuudessa.
”Oh, olenkohan väsynyt kun liikutun näin helpolla – tai sitten vika on taas sinussa, ystäväiseni”
Mustahiuksinen naurahti jälleen ja suki hiuksiaan sormillaan.
”Aina minua syytetään”, hän sanoi äänellä, joka oli leikkisän loukkaantunut ja puhkesi nauramaan.

”Mikä on noin hupaisaa? Yleensähän sinä olet kuin sitruunan niellyt”, kuului kylmänkaunis naisenääni keittiön ovelta. Ravana kohotti katseensa ja kohtasi punaiset, omiensa kanssa täysin identtiset silmät. Mustat olkapääpituiset, vahvasti kerroksittain leikatut hiukset kehystivät kalpeita ja kapeita kasvoja, silmät oli rajattu voimakkaasti mustalla ja punaisella.
”Cornelia? Kuinka sinä pääsit sisälle?” mies kysyi sisareltaan kummissaan.
”Mitä sinun päässäsi oikein liikkuu? Hernekeittoako? Annoit minulle avaimen viimeviikolla, jotta pystyin tuomaan sen nojatuolin tänne, kun sinä et ollut kotona”, nainen sanoi ja Ravana pamautti kämmenellään otsaansa.
”Minä unohdin”, hän sanoi ja nainen naurahti, nauru teki täydellisen eron Ravanan ja Cornelian välille. Kun Ravanan nauru teki hänestä lämpimämmän ja pehmeämmän oloisen oli Cornelian nauru kylmä ja uhkaava, ero oli valtava.
”Tulin nyt palauttamaan tämän avaimen. Taisin tulla kuitenkin huonoon aikaan. Sinulla on vieras”, nainen sanoi ojentaen avainta veljelleen. Mies otti avaimen ja kääntyi sitten Keoniin päin.
”Ah, tämä on Cornelia, hän on minun pikkusiskoni. Cornelia, tämä on Keon”, Ravana hoiteli nopean esittelyn ja hymyili kummallekin.

Keon nautti Ravanan kanssa vitsailusta, mutta hänen ilmeensä vakavoitui kun täsmälleen samanlaiset punaiset silmät omistava nainen asteli heidän luokseen. Hän jäi hiljaiseksi kuuntelijaksi siksi aikaa kun kaksikko jutteli keskenään – kunnes nainen nauroi kamalaa, kolkkoa naurua suu auki.
Ja hän näki kulmahampaat.

Purppuratukka nytkähti siinä samassa reilun harppauksen kaksikosta poispäin, ja kun Ravana esitteli Cornelian siskokseen tämän epäuskoinen tuijotus kohdistui pitkän tovin ajan mieheen. Punaiset silmät, niin perinteinen merkki mutta hän ei ollut tajunnut sitä?
”Oletteko te… vampyyreja? Mikset kertonut minulle, Ravana?”
Esittäytyminen unohtui kokonaan kun puolimerenneito katseli vuoroin kumpaakin vampyyria vauhkosti. Vampyyri oli merkinnyt hänelle aina vaaraa, 14.6.2008 lähtien. Tarttuen kaulakoruunsa taas kuin turvaa hakien kauniskasvoinen mies alkoi hokea mielessään toista siihen kaiverrettua päivämäärää, mutta se ei karkottanut hermostumista, järjetöntä pelkoa. Hotaru oli ollut vain yksi vampyyri muiden joukossa, mutta ei ollut mitään takeita etteivät muutkin kykenisi samaan, haluaisi tehdä samaa…

Hengittäen pinnallisemmin kuin äsken Keon astahti uudestaan kauemmas Ravanasta ja Corneliasta, silmät hieman levinneinä. Kamalaa yhtäkkiä tajuta joutuneensa pelätyn kotiin, tietämättä miten pääsi kotiin ja olematta tarpeeksi hyvä siirtymistaioissa. Ja hän kun oli jo ajatellut mustatukkaa ystävänä – olisi harmi luopua siitä.

Ravanan hymy hyytyi ja hänen ilmeensä oli suorastaan äimistynyt, kun hän katsoi Keonin perääntymistä.
”Oletteko te… vampyyreja? Mikset kertonut minulle, Ravana?”
”Sinä et kysynyt. En olettanut, että rodullani on niinkään väliä”, hän sanoi ja astui askelen lähemmäs miestä.
”Pelkäätkö sinä vampyyreja?” mies kysyi. Hän ei olisi tarvinnut kysymyksiä tuon tiedon saamiseen, mutta jostain syystä hän ei halunnut käyttää kykyään tuohon mieheen.
”Minä en tee sinulle mitään pahaa, eikä tee Corneliakaan. Minulla ei ole ollut pienintäkään aikomusta satuttaa sinua millään lailla eikä ole vieläkään”, mustahiuksinen yritti rauhoitella toista ja astui jälleen muutaman askelen lähemmäs.
”Minä olin ja olen yhäkin vain vilpittömän iloinen meidän tapaamisestamme. Sinä olet parasta seuraa mitä minulla on ollut aikoihin”, hän jatkoi rauhallisella äänellä puhumista ja astui jälleen askelen lähemmäs.
”Ja jos minä aikoisin satuttaa sinua, enkö olisi tehnyt sen jo aiemmin? Minulla on ollut siihen monia mahdollisuuksia”, muutama askel astuttiin jälleen lähemmäs Cornelian pysytellessä taka-alalla.

Keon katseli Ravanaa entistä säikähtäneempänä, kun tuo asteli lähemmäs häntä. Vampyyri, tulemassa lähemmäs – oli huomattavasti vaikeampaa pitää ilkeää tunnetta syrjässä.
”Niinkin voi sanoa. Minä en pidä verenimijöistä. Varsinkaan… heidän erikoiskyvyistään.”
Hopeasilmä lähes sylkäisi sanat suustaan, kietoen itseään vihaan jottei häneen vain sattuisi – vanha puolustautumiskeino, jolle hän ei ikinä ollut löytänyt korviketta.

Ravanan vakuutellessa ettei hän tai hänen siskonsa satuttaisi purppuratukkaa, ja että hän oli vieläkin onnellinen heidän tapaamisestaan, Keon pysäytti perääntymisensä tämän tahdissa antaen mustatukan tulla huomattavan lähelle. Melkein kosketusetäisyydelle.
”Ha. Eikö sinun olisi vain helpompi satuttaa jos olet jo saanut luottamukseni? Mutta sillä ei ole nyt yhtään väliä, sinun täytyy vain päästää minut menemään niin tämä välikohtaus on ohi.”
Hän kuulosti harvoin niin ehdottomalta, mutta nyt puolihaltia suojelikin omaa pientä vihasolmuaan, joka kohdistui eniten hänen veljeensä ja sukuunsa, mutta myös vampyyreihin. Yksikin poikkeustapaus rikkoisi sievän kuvan siitä, miten syy oli vain pahoissa vampyyreissä, jotka tekivät mitä mielivät.
”Se oli hauskaa niin kauan kuin sitä kesti. Nyt, jos kerrot missä olemme noin suunnilleen, minä lähden.” Mielessään hän alkoi valmistella siirtymistaikaa, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan tuotti hänelle vaikeuksia.

”Ha. Eikö sinun olisi vain helpompi satuttaa jos olet jo saanut luottamukseni? Mutta sillä ei ole nyt yhtään väliä, sinun täytyy vain päästää minut menemään niin tämä välikohtaus on ohi.”
Ravanan olisi tehnyt mieli huutaa toiselle ettei hänellä ollut aikomustakaan päästää tätä lähtemään, mutta hän oletti ettei se helpottaisi tilannetta ollenkaan. Sen sijaan hän asettui istumaan keittiön pöydän ääreen jottei näyttäisi niin uhkaavalta.
”Se oli hauskaa niin kauan kuin sitä kesti. Nyt, jos kerrot missä olemme noin suunnilleen, minä lähden.”
”Mutta minä en halua, että sinä lähdet”, vampyyri sanoi äänellä, joka muistutti valtavasti pettynyttä lasta.
”Cornelia, olen pahoillani, mutta sinä voisit sen sijaan nyt lähteä. Tulen varmaankin huomenissa käymään. En ole nähnyt siskontyttöäni pitkiin aikoihin”, mustahiuksinen jatkoi ja hänen siskonsa nyökkäsi kadoten savupöllähdyksessä paikalta.
”Yrittäisit nyt uskoa, että minä en halua satuttaa sinua. Minä haluaisin olla sinun ystäväsi”, Ravana sanoi ja silitteli sormenpäillään pöydän sileää pintaa.

Keon sulki silmänsä, ja veti syvään henkeä. Ravana kuulosti pettyneeltä, hyvin aidolla tavalla. Hän itsekin oli pettynyt koska olisi halunnut ystävystyä tämän kanssa. Ja ilta oli ollut harvinaisen mukava, tähän asti.
”Mutta minä haluan” lettipää sanoi erittäin painokkaasti, vahtien kumpaakin vampyyria lähes vainoharhaisesti – vaikka Cornelia näkyvine kulmahampaineen saikin paljon pahempia mulkaisuja.

Nainen oli kohta hävinnyt savupöllähdyksen mukana, ja nyt keittiön seinää vasten nojaava Keon siirsi katseensa tarkkailemaan Ravanan jokaista liikettä, tämän pöydän pintaa hiljalleen silittelevää kättä.
”Ei ole kysymys siitä, satuttaisitko minua vai haluatko olla ystäväni. Minä vain inhoan vampyyreja.”
Mies värähti pienesti, asettaen kätensä ristiin rinnalleen kuin se suojelisi jotenkin. Tilanne oli kovin vaikea, hän ei ollut aiemmin törmännyt sellaiseen. Aina aikaisemmin hän oli osannut välttää yöeläjiä jo valmiiksi ja ei ollut joutunut toteamaan että sellaisen kanssa oli itse asiassa mukava viettää aikaa. Yleisesti ottaen hän ei välittänyt suuremmin mitä rotua muut olivat, mutta vampyyrit… niillä on eniten erikoisimpia kykyjä, pelottavimpia sellaisia. Yksi heistä osasi tehdä uhristaan kehonsa vangin – onneksi Keon muisti tämän kasvot täydellisesti, hänen ei tarvinnut arvailla josko Ravana olisikin naamioitunut Hotaru – ja ikinä ei tiennyt, mitä joku toinen osaisi.

Purppuratukka veti syvään henkeä. Hän kuitenkin halusi enemmän olla punasilmän ystävä kuin lähteä.
”Voin harkita asiaa… jos kerrot, mihin pystyt. Muodonmuutoksiin tai johonkin muuhun.”
Silmät epäluulosta kaveten Keon suoristi ryhtiään ja tönäisi muutaman rintakehän puolelle valahtaneen letin selkäänsä. Hän oli sanonut luottavansa Ravanaan, mutta hän ei ikinä luottaisi vampyyriin.

”Voin harkita asiaa… jos kerrot, mihin pystyt. Muodonmuutoksiin tai johonkin muuhun.”
Ravanan ei tarvinnut miettiä kahta kertaa kertoisiko ajatustenlukutaidostaan vai ei. Suurin osa hänen tutuistaan ei tiennyt tuosta hieman harvinaislaatuisemmasta taidosta eikä hänellä ollut aikomustakaan kertoa sitä Keonille.
”Minä olen muodonmuuttaja”, vampyyri sanoi ja nousi ylös tuolilta ottaen valkoisen suden muodon. Hän heilutteli häntäänsä hetken ja muuttui sitten mustaksi kissaksi. Mies päästi pienen maukaisun suustaan ja otti sitten ihmishahmonsa.
”Minä vietän täällä jossain määrin rauhallista elämääni kasvattaen hevosia. Minulla on kaksitoista tallissa tällä hetkellä”, hän sanoi ja istui takaisin tuolilleen.
”Jos haluat välttämättä lähteä, voin lähettää sinut täältä lähelle palatsia, mutta valitettavasti asioiden ollessa tällä mallilla en voi kertoa missä asun”, hän sanoi kasvot erittäin murheellisina.

Keon katsoi ilmeettömänä kun Ravana vaihtoi muotoaan sudeksi ja siitä kissaksi. Se oli oikeastaan helpotus, ei mitään erityisen kummallista… ellei sitten mustatukka piilotellut jotain. Oli raskasta epäillä jotakuta jonka kanssa oli nauranut hetki sitten, mutta hopeasilmä ei voinut olla liian varovainen.
”Siinä kaikki? Pari hahmoa ja hoidat hevosia? Ei oikeasti mitään muuta vampyyrien luontaisten etujen lisäksi?” Jos näin oli, hänellä ei olisi suuremmin hätää – hän pystyisi puolustamaan itseään.

Murheellinen ilme sai Keonin viimein laskemaan kovan katseensa alas, ja hän katseli kengänkärkiään hieman vaivautuneena. Jotain oli aivan varmasti mennyt pilalle, heistä ei voisi tulla samalla tavalla ystävät kuin oli vaikuttanut tulevan vähän aikaa sitten, naurun vielä kaikuessa – ellei tapahtuisi ihmettä.
”Ja antaisin mahdollisuuden seurata kotiini? Älä unta näe.”
Puolimerenneito asteli pöydän luo, istahtaen sille penkille jolla oli aikaisemmin juonut teetään ja hörppäsi jo viilentynyttä juomaansa. Se oli silti hyvää, ihme sinänsä.
”Juon vain tämän loppuun.”
Keon vilkaisi Ravanaa nopeasti, todeten olevansa lähempänä vampyyria kuin vuosiin – siis tietäen siitä. Persoonana punasilmä ei ollut laisinkaan paha, vain vähän hassu ja hyvää juttuseuraa.

Siinä kaikki? Pari hahmoa ja hoidat hevosia? Ei oikeasti mitään muuta vampyyrien luontaisten etujen lisäksi?”
”Ei mitään. Olen kohtalainen miekkailija, mutta se ei liity rotuuni mitenkään”, Ravana sanoi. Hän oli tottunut valehtelemaan vuosien varrella, joten valhetta olisi täysin mahdotonta nähdä kalpeilta kasvoilta.

”Ja antaisin mahdollisuuden seurata kotiini? Älä unta näe.”
”Ei väkisin. Muista, että minä en ole se, joka haluaa sinun lähtevän ja koetin äskenkin vain tarjota apua”, mies huokaisi sulkien silmänsä.
”Juon vain tämän loppuun.”
”Toivottavasti se kelpaa yhä”, vampyyri tokaisi hieman värisevällä äänellä.
”Enhän haluaisi sinun joutuvan maistamaan mitään kamalaa”, ääni särkyi hieman ja muutama kyynel valui Ravanan silmistä. Hänen rakas hevosensa teki kuolemaa ja juuri kun hän ajatteli pääsevänsä siitä yli uuden, erittäin mukavan ystävän avulla tämä ryhtyikin inhoamaan häntä. Hänen elämänsä ei ollut muutenkaan ollut viimeaikoina liian helppoa. Kunon kimppuun käyminen oli ollut paha virhe, sillä hän oli saanut puolen mafian vihat niskoilleen ja Luc oli tiivistänyt vartiointiaan, hän ei saanut olla enää hetkeäkään rauhassa. Tämän lisäksi häntä pommitettiin Kimin vihaisilla kirjeillä, joissa kerrottiin hänen saavan kuulla kunniansa, kun nainen palaisi. Ravanan oli pakko myöntää pelkäävänsä punapäätä, sillä hänellä ei ollut tähän mitään valtaa.
”Olisin todella halunnut ystävän, joka ei vaadi minulta jatkuvasti palveluksia.”

”Toivottavasti se kelpaa yhä”
Keon ei vastannut mitään, siemaili vain kaikessa rauhassa teensä loppuun. Hän yritti olla mahdollisimman kylmä, välittämättä vampyyrin äänestä kuultavasta tunteesta.
”Enhän haluaisi sinun joutuvan maistamaan mitään kamalaa”
Purren huultaan hän sai pidettyä katseensa vielä hetken irti Ravanasta, mutta lopulta päätyi näkemään muutaman kyyneleen tämän poskella ja väsyneen, huolien vaivaavan katseen punaisissa silmissä. Ei ollut tainnut olla helppoa tälläkään. Kenelläkään ei ollut, mutta vampyyrilla erityisesti.

”Olisin todella halunnut ystävän, joka ei vaadi minulta jatkuvasti palveluksia.”
Huokaisten raskaasti Keon hylkäsi mielessään pitämänsä siirtymisloitsun alun, ja keskitti mielensä elementalistin kykyihinsä. Ne vähät kyyneleet kalpealla poskella irtaantuivat ihosta, jättäen sen kuivaksi, ja leijuivat pieninä palloina kahden miehen välille. Heittäen kaiken luovuutensa peliin purppuratukka yhdisti ne, muokaten hitaasti ylöspäin pyörteilevän vesitipan pikkuiseksi hevoseksi, joka laukkasi harja hulmuten ylemmäs kunnes hajosi vesihöyryksi.
”Lopeta tuo vetistely. Minä en inhoa sinua, enkä vaadi sinulta mitään.”
Hopeaiset silmät tuijottivat punaisiin kun hän lopulta sai tehtyä päätöksensä. Puolihaltia ei ollut niin ilkeä, että jättäisi jonkun, jota oli jo alkanut ajatella ystävänä vain tämän rodun takia, varsinkaan kun tällä oli vaikeaa – rakkaan ratsun kuoleman takia nyt ainakin, muista syistä hänellä ei ollut aavistustakaan. Mutta hymy ei palannut vakaville kasvoille, ei aivan vielä.
”Minä en vain pidä vampyyreista. Sitä et voi muuttaa. Voin olla ystäväsi tasan niin kauan, kun minun ei tarvitse tiedostaa rotuasi, tai olla muiden kaltaistesi seurassa.”

”Lopeta tuo vetistely. Minä en inhoa sinua, enkä vaadi sinulta mitään.”
Ravana kohotti katseensa haihtuneesta hevosesta Keoniin. Hänen sisällään heräsi uusi toivo ystävyydestä.
”Minä en vain pidä vampyyreista. Sitä et voi muuttaa. Voin olla ystäväsi tasan niin kauan, kun minun ei tarvitse tiedostaa rotuasi, tai olla muiden kaltaistesi seurassa.”
”Minä vannon ettei sinun tarvitse”, vampyyri sanoi ja kohotti kummatkin kätensä ilmaan.
”Voimme olla ystäviä ilman, että sinun tarvitsee tietää mistään rotuuni liittyvästä. Minä taas pyytäisin ettet kertoisi kenellekään missä minut tapasit etkä sitä missä minä asun, kun tulen sen sinulle kertomaan. En haluaisi joutua ikävyyksiin”, mies jatkoi ja hymyili hieman.
”Haluaisitko kierrellä hieman ulkona siltä varalta, että… haluat tulla joskus tänne?” Ravana kysyi varovaisesti.

Keonin ilme pehmeni uskomatonta vauhtia kun punasilmä suostui hänen vaatimuksiinsa. Ystävyydellä ei pitäisi olla rajoituksia, mutta tuo oli pieni juttu siihen verrattuna, että inhottava välikohtaus saataisiin lakaistua maton alle.
”En aio kertoa mitään. Joutuisin itse vaikeuksiin, kun kysymykseksi nousee mitä itse tein siellä tai täällä.”
Yllättävää kyllä puolihaltia naurahti, ja hän alkoi hymyillä rennompana. Mustatukka alkoi näyttää hänen silmissään taas Ravanalta, eikä vampyyrilta.
”Tietysti. Sinun täytyy näyttää ne hevosesi. Ja esitellä taloasi ulkoa päin, se vaikuttaa upealta jo sisältä.”

”Tietysti. Sinun täytyy näyttää ne hevosesi. Ja esitellä taloasi ulkoa päin, se vaikuttaa upealta jo sisältä.”
”Noh noh, ei se mitenkään erityisen upea ole”, Ravana sanoi ollen selvästi imarreltu. Hymy palasi kasvoille ja hän viittasi Keonin kulkemaan edellään ulos.

”Olemme aivan Melekin rajan tuntumassa. Muurit eivät näy tästä, mutta jos tuota metsää ei olisi ne näkyisivät noin kilometrin päästä”, mies selosti hymyillen, mutta pysähtyi äkisti.
”Taasko?” hän ähkäisi ja potkaisi maassa lojuvaa ketunraatoa.
”Näillä main liikuskelee joku otus, joka käy syömässä eläimiä toisten pihoista. Ensin hävisi lähimmiltä naapureiltani kanoja ja ajattelimme sen olevan kettu, mutta sen jälkeen häneltä kuoli kaksi suurta koiraa ja sitten minun tontiltani löytyi kuollut karhunpentu. Sen lisäksi minun maakellaristani hävisi seitsemän pihviä toissapäivänä, joten sen on pakko olla jokin kettua suurempi ja älykkäämpi”, mies sanoi jatkaen kävelyä.
”Toivon todella ettei se tule vastaan, kun olen ratsastamassa”, hän huokaisi.
”Tiedätkö sinä mitään sellaista eläintä?”

Keon katseli kaikessa rauhassa ympärilleen, tuntien olonsa tyyneksi nähdessään siistiä pihamaata ympäröivän metsän ja hedelmäpuut. Hänessä oli puolet haltiaa, ja hän oli sentään kasvanut Azarissa, jossa kaikki viherpeukalot antoivat vallan haluilleen muuttaa ympäristö yhdeksi isoksi puutarhaksi. Hän ei osannut päätellä, missä Ravanan talo tarkalleen sijaitsi, mutta hymyili leveästi huomauttaen ääneen miten mustatukka selvästi huolehti kodistaan.

”Taasko?”
Purppuratukka säpsähti, ja katsoi maassa makaavaa ketunraatoa hämmentyneenä. Oli hieman liian pimeää päiväeläjälle nähdä kunnolla, mutta eläinparka oli syöty perusteellisesti.
Ravana jatkoi kävelyään eteenpäin, kertoillen älykkäästä ja suurehkosta tunnistamattomasta pedosta. Epäilykset alkoivat kolkuttaa pahemman kerran mielen perukoilla, kun hän yhdisteli muutamia faktoja. Eräs ”peto” oli viettänyt paljon aikaa seikkailemassa itsekseen, ja syönyt hämmästyttävän vähän kotonaan. Lisäksi hän oli nähnyt tämän muutama kananhöyhen sarviin tarttuneena jokin aika sitten…

Asian varmistaminen olisi helppoa, joten puolihaltia varmisti etteivät hänen vaatteensa tahriutuneet vereen ja kyykistyi ketunraadon vierelle. Hän unohti ilmoittaa paikoilleen jäämisestä Ravanalle, mutta se oli täysin ymmärrettävää. Mies siveli hennosti kummallisten kynnenjälkien ympäristöä, ja nosti sormensa vereen tahrien irti napsaistun kylkiluun, jota oli kaluttu huolella.
”Voi ei!”
Hän läpsäisi puhtaana säilyneen kätensä suulleen, nousten ylös ja katsoen kiihtyneenä mustatukkaa.
”Milloin se kävi viimeksi tätä ennen? Eihän se ole ollut poissa kahta päivää, sen pihvijutun jälkeen? Eihän?!”


Chua nuuhkaisi ilmaa, tuijotellen huppunsa varjosta yhtätoista hevosta. Hän oli saanut kaikki muut valot paitsi yhden lyhdyn sammutettua, joten suuret silmät pärjäsivät mainiosti. Kynnet napsuivat hiljaa lattialla kun hän asteli edes takaisin, tarkastellen kahdella jalalla seisoen karsinoissaan seisovia elikoita. Oli vaaleanharmaata, mustaa, ruskeaa, valkoista, harmaata, vaaleanruskeaa, laikullisia… Isoja, vähän pienempiä, kaikki syötävän näköisiä. Vaikka hevoset haisivat häiritsevästi melkein samalle kuin kentaurit, joita ei saanut syödä, mutta nuo eivät vastanneet hänen puheisiinsa, katsoivat takaisin eläimen silmin.
Ja hänellä oli karmiva nälkä.

Hevoset liikuskelivat hermostuneesti, hieman epävarmoina siitä mitä tuosta sarvipäisestä oliosta hehkuva tunne oikein tarkoitti. Sekasikiö asteli vielä hetken edestakaisin tallin käytävällä, nuuhkien hevosten lämmintä tuoksua.

Lopulta Chua pysähtyi mustan, siron mutta vahvan ka herkullisen näköisen hepan eteen. Valkea käsi laskeutui pitämään kiinni turvan yläpuolelta, kun puolilohikäärme nojautui silittelemään kauniisti kaarevan kaulan karvaa, upottaen sitten kyntensä siihen. Hän ei ollut kovin tottunut hevosten tappamiseen, kestäisi hetken että hän löytäisi tärkeät verisuonet. Musta suu avautui, ja valkoiset torahampaatkin upposivat kavioeläimen lihaan, eivät kovin syvälle mutta kuitenkin. Hevonen kiljui korviasärkevästi, ja muutkin elikot alkoivat kirkua pelosta. Ääni kantautui ympäri pihamaata.

”Voi ei!”
”Mitä? Tiedätkö sinä jotain siitä?” Ravana kysyi huudahduksen kuullessaan ja kääntyi nopeasti ympäri.
”Milloin se kävi viimeksi tätä ennen? Eihän se ole ollut poissa kahta päivää, sen pihvijutun jälkeen? Eihän?!”
”En kyllä muist-” vampyyrin lause jäi kesken karmean kiljunnan täyttäessä pihamaan. Mies olisi tunnistanut hevosten pelokkaat kiljahdukset vaikka unissaankin.
”Talli! Hevoset!” hän parkaisi ja lähti juoksemaan yli-inhimillistä vauhtia kohti jokseenkin lähellä olevaa tallirakennusta.

Mies pamautti oven auki ja näki heti keskimmäisessä pilttuussa kiljuvan Haideksen, jonka kimppuun oli käynyt jokin mikä muistutti etäisesti ihmistä. Ainakin takaapäin katsottuna. Ravanan suusta pääsi lähes eläimellinen karjahdus, kun hän loikkasi tuohon otukseen kiinni. Hän ei vaivautunut tarttumaan katanaansa vaan käytti raakaa käsivoimaa saadakseen hyökkääjän irti hänen kallisarvoisesta hevosestaan.
”Senkin peto! Irrota hänestä!” mies huusi repien tuota olentoa irti Haideksesta.
”Keon auta!” hän huusi toiselle miehelle tapellen vimmatusti.

Keon valahti lakanankalpeaksi kuullessaan hevosten kiljunnan, ja lähti niin kovaa kyytiä kuin jaloistaan pääsi Ravanan perään talleja kohti. Hieman puuskuttaen hän saapui paikalle nähdäkseen löysiin vaatteisiin pukeutuneen valkoisen miehen, jonka sarvet työntyivät esiin huppuun tehdyistä aukoista. Tämä pisti vampyyrille vastaan raivokkaasti, yrittäen karistaa mustatukan kimpustaan, kurotellen kohti vertavuotavaa hevosta. Turhautunut, korviaraastava ja nälkäinen kirahdus sai hevoset vielä lisää tolaltaan, ja ristiverinen alkoi huitoa kynsillään kohti päällekäyjänsä punaisia silmiä.

Lettipäinen mies veti syvään henkeä, ja keräsi joka ikisen rippusen käskevyyttä sisältään.
”Sitä EI saa syödä!”
Chua pysähtyi siinä samassa kun kuuli karjahduksen, jähmettyen katsomaan hopeisiin silmiin. Hetken raksuttamisen jälkeen hän tunnisti Aedanin ystävän, ja vinkaisi hiljaa. Ylipappi näytti vihaisemmalta kuin ikinä aikaisemmin astellessaan häntä kohti.
”Chua, tuhma poika!”
Valkea sähähti hiljaa, tönäisi Ravanaa voimakkaasti vatsasta kauemmas itsestään ja peruutti melkein nelinkontin aivan tallin perälle. Hän ei kuitenkaan päässyt pakoon Keonia, joka marssi silmät vihasta kipunoiden sarvipään luo. Käsi kohosi läimäyttämään hupun peittämää päätä melko kevyesti, mutta Chua inahti silti.
”Seiso kunnolla! Ja pysy aloillasi!”

Varmistettuaan, että puolilohikäärme totteli, purppuratukka pyörähti ympäri, jääden tahallaan kahden muun väliin. Hän ei aikonut antaa heidän tapella.
Heti kun sillä hetkellä nyreissään ja nälästä melkein kiemurteleva ristiverinen ei nähnyt kauniita kasvoja hopeiset silmät tulvahtivat täyteen hätäännystä.
”Meidän pitää saada tänne hänelle syötävää ja pirun äkkiä ellemme halua hänen riehuvan lisää!”
Sanan ”syötävää” kuullessaan Chua alkoi lipoa sormiaan. Hän pysyi aloillaan koska Keon oli tärkeä, tätä kannatti totella, mutta sekin oli unohtua kun nälkä riivasi valkeaa kehoa, syöden kaikki muut ajatukset.

Keonin huudon kuullessaan Ravana jähmettyi hetkeksi. Tuo hetki kuitenkin kostautui ja hän kaatui selälleen lattialle tönäisyn voimasta.
”Sinä… tunnet… hänet?” vampyyri kähisi maasta. Hänellä oli mennyt hetki ennen kuin hän oli tajunnut, että tuo otus ei ollutkaan eläin. Tajusi hän sentään puhutella toista kuin ihmistä.

”Meidän pitää saada tänne hänelle syötävää ja pirun äkkiä ellemme halua hänen riehuvan lisää!”
Tuo sai Ravanaan vauhtia. Hän ei kyseenalaistanut tietoa vaan riensi tallista pää kolmantena jalkana suoraan maakellariinsa. Äärettömän nopeasti kädet napsivat syliin pihvejä ja mukaan tarttui jopa kokonainen kuollut sika. Mies syöttäisi tuolle otukselle vaikka koko ruokavarastonsa kunhan tämä ei söisi hänen hevosiaan.

Vampyyri kiirehti takaisin talliin ja heitti ruuat Chuan eteen.
”Riittävätkö nämä?” hän kysyi pelokkaana ja tapitti otusta suurin silmin pelon hevosten puolesta syrjäyttäessä vihaa rivakasti.

Ravanan lähdettyä Keon jäi hetkeksi tuijottamaan säälivästi upeaa, mustaa hevosta jonka kaulaa koristivat nyt Chuan jättämät vammat. Asianomainen nytkähti, ja vajosi kyykkyyn, luonnollisempaan asentoon hänen luustolleen, ja alkoi inistä hiljaa vatsaansa pidellen. Se sai purppuratukan luettelemaan mielessään monta pitkää rukousrimpsua kaikille tuntemilleen jumalille – hän oli nähnyt aikaisemmin valkean nälän vaiheet. Harkitsevan ruuanhankinnan jälkeen tuli riskien ottaminen, sitten tuo surkea jakso jona puolilohikäärme vain heilutti itseään kippurassa vatsaansa pidellen, ja aivan liian pian sen jälkeen kannattaisi kaikota paikalta jos arvosti omaa henkeään.

Ravanan saapuessa takaisin, ja viskatessa kellaristaan kaivamansa ruuat sarvipään eteen lettipää huokaisi helpotuksesta ja lysähti nojaaman lähimpään selkään.
”Luulisin. En ole ikinä katsonut hänen syömistään kovin pitkään, joten en tiedä kuinka paljon häneen uppoaa mutta… ainakin hän rauhoittuu.”
Keon pakotti katseensa käymään hyvällä ruokahalulla pihvejä ja siasta revittyjä paloja suuhunsa tunkevasta, joka nieli valtavia pureskelemattomia suupaloja kuin vettä vaan, tuntien olonsa hieman pahoinvoivaksi. Sitten hän pakotti itsensä liikkeelle, mustan hevosen omistajan luo.
”Olen niin pahoillani. Lupaan selittää kaiken, aivan kaiken, kunhan vain annat Chualle anteeksi – ja saamme hevosesi hoidettua.”

”Luulisin. En ole ikinä katsonut hänen syömistään kovin pitkään, joten en tiedä kuinka paljon häneen uppoaa mutta… ainakin hän rauhoittuu.”
”No se on pääasia. Menkööt vain metsästämään villieläimiä, kunhan jättää minun hevoseni rauhaan”, Ravana huokaisi ja käveli inisevän ja tärisevän Haideksen luo.
”Shh, kultaseni, kaikki on hyvin. Me hoidamme sinut kuntoon”, mies hyssytteli silitellen suuren eläimen turpaa.
”Olen niin pahoillani. Lupaan selittää kaiken, aivan kaiken, kunhan vain annat Chualle anteeksi – ja saamme hevosesi hoidettua.”
”Pakkohan hänelle on ilmeisesti antaa anteeksi. Hän ei taida olla aivan… tavallinen”, Ravana sanoi läimäyttäen käsiään yhteen. Niiden välissä häilähti muutama kipinä ja hän kääntyi Keonin puoleen.
”Kutsuin tänne tuttavani, joka todennäköisesti osaa auttaa Haidesta. Hän on tällä hetkellä hieman vihainen minulle, mutta kyllä hän työnsä silti hoitaa, toivottavasti”, vampyyri sanoi ja taputteli hevosensa päätä.
”Tässä odotellessamme voinkin vaikka esitellä hevoseni sinulle. Tuo vaaleanharmaa on nimeltään Remiel, liinakko, tuo ruskea siis, on Isleen, puhtaanvalkoiset orit ovat Sodi ja Rabi, harmaamusta ori on Spiro, ruunivoikot, nuo mustanruskeat tarkoitan, ovat Jorie ja Amun ja Valkolaikulliset ovat Samir, Lin ja Sroy”, mies kertoi hymyillen.
”Ja tämä musta on Haides, hän on minulle kaikkein rakkain ja läheisin”, punaisista silmistä kuvastui niin suuri kiintymys, että olisi voinut luulla mustan orin olevan ennemminkin Ravanan rakastettu kuin lemmikki.

Keon asteli Ravanan vierelle, uskaltautuen silittämään mustaa oria rauhoittelevasti. Vähän väliä hän vilkuili hirmuista kyytiä syövää Chuaa, ollen iloinen ettei tämä ollut ehtinyt aterioimaan ystävänsä hevosella.

Mutta koska punasilmäkin oli rauhallinen, Keon ei nähnyt vaivaa murehtia turhia vaan nyökkäili tämän esittelyille – kunnes purskahti nauruun kuullessaan tutun nimen. Jopa Chua nosti hetkeksi päätään, nuuhkaisten ilmaa, jatkaen sitten syömistä kun ei haistanut linnuntuoksua.
”Sroy vai? Oh, tunnen erään naispuolisen henkilön, saman nimisen.” purppuratukka selitti ystävälleen, ja puheen tullessa Haidekseen katsoi sen haavoja. Ne eivät vaikuttaneet liian pahoilta, vaikka verta vuosi häiritsevän paljon.
”Toivottavasti ystäväsi jaksaa yrittää ymmärtää. Haides on selvästi tärkeä sinulle…”

Pudistaen päätään lettitukka katsahti taas valkeaa, joka oli nurkassaan saanut lähes kaiken lihan syötyä ja rauhoittui pikkuhiljaa. Puolilohikäärme näytti muuttuvan hetki hetkeltä ihmismäisemmältä, pysähtyen nyt puhdistamaan itseään hieman, ja jatkoi syömistään mutustelutahdilla.
Keon harppoi maassa istuvan vierelle, ja kiskaisi tämän sarvesta ryhdikkäämpään asentoon. Huppupää alkoi vinkua, mutta vaikeni ja nakersi kädessään olevaa lihapalaa hopeasilmäisen pudistaessa päätään.
”Nyt sinä pyydät anteeksi. Kuulitko?”
Chua murahti hiljaa, ilmoittaen erittäin selkeästi ettei ottanut ihan jokaista käskyä vakavasti, mutta päätyi lopulta vilkaisemaan jättimäisillä silmillään mustatukkaa huppunsa alta.
”… anteeksi.”
”Noin, niin sitä pitää”, Keon päästi irti tyytyväisesti hymyillen sarvesta, päästäen ristiverisen jatkamaan hiljaista mutusteluaan tyytyväisenä täyttyvään vatsaansa.

”Sroy vai? Oh, tunnen erään naispuolisen henkilön, saman nimisen.”
Ravana naurahti.
”No, hänessä ja hevosessani ei ole varmaankaan kovin paljon yhteistä?” hän virnuili ja taputti mainitun eläimen kaulaa.
”Toivottavasti ystäväsi jaksaa yrittää ymmärtää. Haides on selvästi tärkeä sinulle…”
”Toivotaan niin.”

Ravana kohotti kulmiaan kohtelulle, jonka Chua sai. Tätä kohdeltiin kuin jotain koiran ja ihmisen välimuotoa.
”… anteeksi.”
Hitusen metallinen ääni sai vampyyrin niskavillat nousemaan pystyyn ja ihon menemään kananlihalle.
”Juu, ei se mitään. Pääasia, että Haides jää henkiin”, hän sanoi ja hymyili otukselle hieman vaivautuneesti. Tajuten onneksi pitää suunsa kiinni.

”Toivoisin sinun tajuavan, että minä en ole mikään pahuksen eläinlääkäri”, kuului pehmeä ääni tallin ovelta ja Ravana kääntyi ympäri kasvojen sulaessa hymyyn.
”Rakesh, ihanaa, kun tulit”, hän sanoi ja kiharahiuksinen tuhahti.
”Kello on neljä aamuyöllä jos et ole sattunut huomaamaan. Ole tyytyväinen, että olin vielä ylhäällä siivoamassa Ereboksen sotkua, kun sain viestisi”, haltia sanoi ja mulkaisi Ravanaa pahasti. Sitten hänen silmänsä paikansivat Keonin ja hän asteli tämän luo ojentaen kätensä kätelläkseen.
”Hyvää… yötä, olen Rakesh Gethen”, hän sanoi suoden puolimerenneidolle sievän hymyn.

Keon kosketti riipustaan tajutessaan kuinka lähellä pienoinen katastrofi oli käynyt. Onneksi Ravana oli hymyillyt suu kiinni, muuten Chua olisi saattanut ottaa ilmeen uhkauksena.
”Nyt, ettei mitään suurempia ongelmia tule… Älä ikinä hymyile Chualle niin että hampaasi näkyvät ja jos hän käyttäytyy huonosti, komenna kuin koiraa. Hän on erittäin leppoisa vatsa täynnä, ja kunhan vain muistaa nuo niin pärjää”, hän neuvoi nopeasti, päästen puheen loppuun juuri sopivasti kun ruskeatukkainen haltia saapui paikalle.

Kiharapää suhtautui todellakin vihamielisesti Ravanaan. Keon ei nähnyt tähän mitään syytä, mutta toisaalta hän ei tiennyt ystävysten tilanteesta mitään.
Lettipää vain nyökkäsi, tarttuen suurella viiveellä pikaisesti Rakeshin käteen.
”Keon.”
Hopeasilmän äänensävy oli hieman varautunut, kun haltia oli niin vihainen hänen ystävälleen, joka ei ollut ihan helpoimmassa tilanteessa kun yksi hevosista oli kuolemassa ja toinen loukkaantunut.
”Tuo tuolla nurkassa on Chua - älä hymyile hänelle niin että hampaasi näkyvät.”
Chua vilkaisi nopeasti kolmeen muuhun kuullessaan nimensä, ja heilautti kättään hassusti, jokaista pitkäkyntistä sormea taivuttaen. Purppuratukka tunsi olonsa helpottuneeksi, valkea olisi kohta tarpeeksi kylläinen käydäkseen ruokalevolle.