Kuusikossa tapahtuu //Falahista pohjoiseen

//Förri welcome. Peli sijoittuu syyskuun täysikuulle.//

Täysikuut hohtivat hennon pilviverhon takaa, valaisten Agapen tiuhaa kuusimetsää minkä kykeni. Falahiin oli yli kymmenen kilometrin matka, mutta silti ilma oli täynnä ihmissusien ulvontaa. Ne kun juoksivat pirunmoista kyytiä saaren joka kolkkaan aina joka kuukausi riehumaan, ja muut asukkaat telkesivät silloin itsensä sisätiloihin.

Chualla oli varmasti jokin hyvä syy toikkaroida eksyneenä sinne havupuitten keskelle. Sillä hetkellä hän ei muistanut sitä, sillä nälkä oli alkanut kalvaa puolilohikäärmettä samalla tavalla kuin lapsuusvuosina. Hän olisi ollut muuten valmis syömään minkä tahansa otuksen jonka saisi kiinni, ellei olisi vielä ärsyyntyneempi eksymisestään. Lisäksi vielä yhtään eläintä tai muuta ei ollut törmännyt hänen reitilleen.

Nelinkontin eteenpäin juokseva valkea sarvipää pysähtyi, ja päästi sähähdyksen. Kaikki ne puut hämmensivät, ja nousten kahdelle jalalle, sammalia kynsistään pudistellen hän alkoi tähyillä ympärilleen.
Ulvontaa kuului äskeistä lähempää, kaipa hän pääsisi sittenkin syömään piakkoin.

Yalyah oli eleillyt ja ollut tuolla pahuksen saarella koko elämänsä. Hän tunsi sen hyvin, sen vaarat ja turvat, mutta silti, ihmissusien ulvonta sai veren hyytymään nuoren tammakentaurin suonissa. Olento tepasteli paikallaan ja pärskähteli välillä, katsellen valppaana ympärilleen. Olihan tuon säkäkorkeus suunnilleen 170cm, joten pää keikkui metriä korkeammalla, mutta aukealla paikalla tuo näkisi paljon paremmin. Silti Ylayah jatkoi tepasteluaan, mustat kaviot välillä kopsahtaen syyssateiden kosteuttamaan maahan. Tosiaan, syksy oli tullut. Ilmat olivat viilenneet ja se tuntui. Puut olivat alkaneet punertua ja pudottaa lehtiään, joten metsään oli vaikeampi kätkeytyä, sekä Ylayahin, että hänen saalistajien. Jostain kaukaa kuului ihmissusien villi, eläimellinen ulvonta ja se sai Ylayahin hyppäämään melkein takajaloilleen hermostuksesta. Varovasti tuo lähti ravaamaan pitkin askelin eteenpäin. Yl halusi päästä mahdollisimman nopeasti pois tiheästä metsästä. Mitä avoimempi maasto, sen paremmat mahdollisuudet Ylillä oli päästä pakoon, vaikka eihän hänellä tietenkään ollut tapana lähteä mihinkään, Ylayah ei pelännyt mitään, ainakaan omien sanojensa mukaan.
Pimeys kietoutui tamman ympärille, kuin musta viitta, tuon ravatessa pitkin ja rennoin askelin, välillä nostaen laukan, hypätäkseen yli jonkin kaatuneen puunrungon. Taitavasti tamma pujotteli läpi tiheähkön metsän, katsellen koko ajan ympärilleen. Valppaasti suippokorvat heiluivat, hänen kuunnellessa ympäristöään. Ylillä oli paha tunne, että samassa metsässä oli joku muukin, mutta ei ihmissusi. Tamma jännitti jokaisen lihaksensa ja pysähtyi, valppaana aistien ympäristöä. Hän oli valmis juoksemaan pakoon pienestäkin rasahduksesta.

Chuan pää nytkähti, kun hän kuuli yllättävän läheltä rytmikkäitä tömähdyksiä. Tuttu ääni, toi mieleen sen hassun hevosenperäisen miehen, jonka nimen hän aina unohti. Mutta se laji… k… ken… kentauri! Ne olivat kiellettyjen listalla.

Valkean kasvoilla käväisi pettynyt ilme, ja hän hipelöi viittansa hupun nyörejä. Nälkä poltteli koko kehossa, ja lopulta hän päätyi katsomaan, miltä tuo toinen metsässä kulkija näytti. Jos hän tosiaan ei voisi syödä tätä, pitäisi etsiä ihmissusi tai orava tai jotain.
Huonoa tuuria vain että eläimetkin olivat piiloutuneet tarkemmin, pois kuuhulluuden vallassa olevien ulottuvilta.

Synnynnäisen kykynsä avulla Chua käytti ilmaa hyväkseen, ja vaimensi kulkunsa. Siitä sitten viilettämään kaikkia raajoja käyttäen, ryteikön läpi pujotellen kohti vaimeaa ääntä joka kieli toisesta.
Kohta lähes värittömien ja hämärässä kuunvalossa yhtä hyvin kuin päivällä näkevien viirusilmien eteen ilmestyi korkea, isokokoinen hevosperäinen nainen. Puolilohikäärme pysähtyi niille sijoilleen, vetäytyen kovaa kyytiä piiloon kaatuneen puunrungon taa.
Hitto, tuo oli paljon isompi kuin se jonka hän oli tavannut! Vahvemman oloinen muutenkin, ja sillä oli ase…

Sarvipää vaani piilostaan kentauritammaa, tajuamatta että hänen päänsä loisti tummasta metsänpohjasta. Se siitä tuli, kun oli tottunut sointuvansa öisen aavikon valkeuteen.

Ylayah katseli ja kuunteli tarkkana ympäristöä, mutta hetken hän päätti keskittyä siihen, mikä oli hevosen kaltaisille olioille tärkeintä; ruoka. Ylayah oli todellekain kaikkiruokainen. Hän söi yleensä hedelmiä, vihanneksia ja riistaa, mutta pahoina aikoina myös puunlehdet ja kuori kelpasivat mainiosti. Niillä pysyi hengissä. Ylayah nuuhki vähän ilmaa ja sitten edessään kasvavaa vaahteraa. Alimmat lehdet olivat vielä vihreät, joten Yl poimi muutaman lehden käsiinsä ja alkoi mutustaa niitä, kuin tavallinen ihminen perunalastuja. Hän ei ollut saanut kunnon ruokaa vähään aikaan. Ylayah rouskutti ateriaansa ja kuunteli vähän ympäristöä samalla. Takajalat polkivat hieman paikallaan ja tamma halusi koko ajan juosta eteenpäin, sillä hänellä oli paha tunne, että joku tai jokin kyttäsi. Yl laski toisen kätensä vyölleen, jossa oli pitkä katana. Se oli hänen paras aseensa, kivenkovien takajalkojen lisäksi. Yl luimisteli korviaan ja tepasteli paikallaan, pärskien hiljaa. Tämä oli pelottavaa seutua öisin, ihmissusien muodonmuutoksen aikaan. Yl kuuli äkkiä lähes huomaamattoman rasahduksen takanaan ja käänsi päätään. Oli liian hidasta kääntää koko ruumista, joka muutenkin oli kuin tankki. Yl huudahti, tai hirnahti, vähän kuulijasta riippuen, kimeästi ja nousi takajaloilleen, kohottaen eturuumiinsa lähes kolmen metrin korkeuteen. Ihmisvartalo ja pää olisivat kai melko hyvässä turvassa. Ylayah oli nähnyt jonkin todella omituisen loistavan tumman metsän keskeltä kuin jalokivi. Ylayah kääntyi samantien tulosuuntaan ja ponkaisi voimakkailla takajaloillaan itselleen vauhtia, yrittäen lähteä juoksemaan pois tilanteesta.

Chua puri hammasta kentaurin kavahtaessa takajaloilleen, ja havaitsi tämän olevan lähdössä poispäin ja lujaa. Hän kyykki siellä puunrungon alla, katsellen silmä kovana itseään reippaasti isokokoisempaa eläjää. Mitä tehdä? Ei hän jaksaisi kuitenkaan moista syödä… ja pelkkä katanan olemassaolo sai valkean hermostuneemmaksi, vaikkei ollut mitään tietoa siitä kuinka hyvä tuo toinen olisi tappelemaan vastaan. Hänkin kaipasi aukeaa maastoa, metsä hämmensi vielä kaikkien saaristossa asumisvuosien jälkeenkin.

Muun ympäristön unohtanut sai muistutuksen siitä, mikä yö oli kyseessä kun yhtäkkiä parin metrin päästä selän takaa kuului rasahdus, ja äkeää murinaa. Valkea loikkasi pystyyn ja pomppasi samassa toiselle puolelle kaatunutta puuta, kierähtäen maan kautta samalla kun suuri, takkuturkkinen ihmissusi saavutti paikan jossa hän oli äsken ollut. Peto jatkoi hätäisesti paenneen perään, ja valkea sai katsella mukavaa näköalaa sen kitaan. Selällään makaava vetäisi molemmat kätensä kasvojensa ylle ristiin mustien hihojen vain hulmahtaessa, ja eleen avulla keskitti mielensä kovettamaan ilmasta kilven. Se ei todellakaan olisi kestänyt sudenruhon rysäyttämistä siihen, joten heti hukan kosketuksen tuntiessaan puolilohikäärme nykäisi kätensä päänsä taakse, ja purki liike-energian – ihmissusi melkeinpä pongahti puolen metrin päästä valkeasta, ja paiskautui kentauria kohti.

//… se on vähän epäselvä, ja minä huono en saa siitä selvempää joten kysy jos et tajua mitä tapahtui…//

Jotenkin, kaikki oli yhtä sekasortoa ja tapahtui niin nopeasti, ettei edes Ylayah ehtinyt juosta mitenkään pakoon. Osittain myös siksi, että hän ei halunnut juosta pakoon, koska oli utelias eikä halunnut vaikuttaa pelkurilta. Kentauri jäi seisomaan takajaloilleen, ylävartalo kaukana ongelmista ja voimakkaat etukaviot suojellen rintakehää sekä vatsaa. Suurikokoinen, harmahtava tamma seurasi tilannetta, kuin hidastetusta filmistä. Niin paljon tapahtui niin lyhyessä ajassa. Sekä Ylayah että tuo hänen tuntematon vihollinen olivat unohtaneet ympäröivän maailman kokonaan ja suuret ihmissudet, jotka olivat tänä yönä liikkeellä. Kohtalokas yö varomattomille olennoille, kuten nuo kaksi. Ylayah oli niin hämillään tilanteesta, ettei edes tajunnut pelätä koko ihmissutta, mutta äkkiä suuri sotatamma havahtui. Tuo karvainen peto hyökkäsi äkkiä kohti Ylayahia. Kentauri antoi vaistojen tällä kertaa toimia ennen ajatuksia ja hyppäsi vähän eteenpäin, ladaten voimakkaita takajalkojaan. Noilla voimakkailla jaloilla oli neito ennenkin tappanut itseään uhkaavia olentoja, lähes yhtä tehokkaasti kuin miekalla. Ylayah nousi hetkeksi etujalkojensa varaan ja tähtäsi takakavionsa suoraan kohti ihmissutta. Kuului ääni, kun kallon luut musertuivat potkun voimasta ja verta alkoi tipahdella maahan sekä Ylayahin takakavioille. Potkuvoima lennätti pedon hieman kauemmas, turvallisen välimatkan päähän. Päästyään eroon ihmissudesta, taisteluhevonen kääntyi jälleen ympäri ja katseli tuimana ja haastavana tuota omituista oliota, joka häntä oli aijemmin vaaninut. Ylayah kuopi etujalallaan maata.
"Ja mitä sinä haluat, häh?"
Ylayah uteli tuolta toiselta, valmiina tappelemaan lisääkin.

Chua seurasi ihmissuden lentoa suoraan kentaurin kavioihin selällään maassa, möyhiintyneiden sammaleiden ja risukon seassa. Viirusilmät rekisteröivät takajalkojen iskuvoiman, ja valkea totesi nopeasti ettei halunnut oman päänsä ottavan kontaktia verentahrimien kavioiden kanssa.

Karvainen ruho lennähti ilmassa kauemmas, ja muuttui keski-ikäiseksi ihmismieheksi ennen kuin oli osunut maahan. Myös puolilohikäärme oli silloin pyörähtänyt vatsalleen ja noussut nelin kontin. Katse singahti metsänpohjalle valuvaan vereen ja aivonrippeisiin, joiden hän muisti olevan off-limits – Vince oli kotopuolessa hakannut paksuun kalloon minkä syömisestä tuli ikäviä seurauksia, mitä ei yksinkertaisesti saanut syödä ja mikä taas oli joissain tilanteessa suotavaa mutta muulloin epätoivottua. Hän oli taktisesti unohtanut kaksi jälkimmäistä ryhmää, ja nuolaisi huuliaan nälän kouraistessa muistutuksen notkeassa kehossa.

Juuri silloin kentauritamma huusi hänelle haasteentapaisen, kuopien maata toisella etukoivellaan. Hetkeksi Chua pysähtyi, muttei kääntynyt katsomaan saatikka puhumaan tammalle. Ei, hän tahtoi syömään.
Viilettäen kyyryssä ruumiin luo sarvipään kasvoilla loisti innostunut, nälkäinen hymy, ja hän katseli kuollutta vain hetken, tunnustellen rintakehää sormenpäillään. Vahvat kynnet upposivat nahkaan, ja viilsivät vatsan auki. Välittämättä vaatteilleen tulevista suurista veriläikistä Chua repi vatsalihaksia ja sisäelimenosia käteensä, alkaen tunkea niitä hirveää kyytiä suuhunsa, niellen suuria pureskelemattomia paloja. Kylkiluita revittiin irti ja kaluttiin huolimattomasti puhtaaksi, käsivarsista katosi nopeaan liha, ja lopulta puolilohikäärme painoi päänsä avonaiseen vatsaan, repien jotain, jonka yleensä näki vain lääkärien kirjoissa. Veri likasi puhtaanvalkeat hiukset, ja värittömät kasvot saivat punaisia koristuksia. Vähän väliä Chua vilkuili kentauria kohti – ettei tämä varastaisi hänen saalistaan, tai jostain syystä hyökkäisi aterioivan kimppuun.

Ylayahia ärsytti. Eikö tuo matelija kiinnittänyt häneen mitään huomiota? Nyt vasta Ylayah pääsi kunnolla tarkkailemaan vastustaan. Se näytti vähän kummalliselta, mutta niinhän näytti kentaurikin, joten eipä ollut paljoa hänellä sanottavaa. Ylayah tepasteli paikallaan ja kuopi etujalallaan maata, vähän levottomana. Suipot korvat tarkkailivat ympäristöä, etsien jonkinlaisia rasahduksia tai mitä vaan, mikä voisi merkitä ihmissutta. Mutta metsä oli alkanut rauhoittua, enää ei vaeltanut pahuutta maan päällä, ainakaan niin paljon. Ylayah oli silti levoton, mikä tai kuka tuo olio oikein oli? Varovasti kentauri käveli lähemmäs, mutta kavahti samantien takajaloilleen ja kauemmas, huomatessaan olion syövän äsken tapettua ihmissutta. Miten iljettävää! Vaikka Ylayah oli kaikkiruokainen, edes hän ei välittänyt syödä ihmisiä. Inhottavinta mitä Ylayah oli nähnyt aikoihin. Tamma pärskähti hiljaa ja ravasi kauemmas, hieman varoittavasti potkaisten ilmaa, jos vaikka tuo lisko seuraisi häntä. Ylayah pysähtyi saman puun luokse, mistä oli äsken napsinut lehtiä välipalakseen.
"Hei, sinä. Kuka tai mikä sinä olet?"
Ylayah yritti avata jonkinlaista, ehkä vähän epäkohteliasta keskustelua toisen kanssa.
"Ja miksi sinä vaanit minua puskassa?"
Ylayah tivasi edelleen lisäkysymyksiä ja pamautti molemmat etujalkansa levottomana maahan. Hän ei vain pitänyt siitä, että joku kehtasi jättää kokonaan huomiotta kentaurin ja keskittyä omiin juttuihinsa. Raadon syömisestä huolimatta Ylayah päätti mennä takaisin katsomaan olentoa. Kentauri käveli päättäväisin ja itsevarmoin askelein, ehkä se pelästyttäisi outoa olentoa sen verran, ettei se ainakaan hyökkäisi. Ylayah jäi seisomaan ja tarkkailemaan olentoa vähän matkan päähän.

Chua oli hyvin keskittynyt eläimellisen puolensa toteuttamiseen, ja huomioi hajamielisesti kentaurin kavahdukset, loittonemiset ja takaisin hiipparoinnit. Oh, siitä vain, niin pitkään kunnes ei alkanut tulla kovaa kyytiä kohden.

Vaikka valkean ruokahalu oli valtava, hänellä ei ollut mitenkään yliluonnollinen vatsa, ja se täyttyi kovaa tahtia syödystä raadosta. Sydän ja aivot jäivät syömättä, koska hän oli kuullut lempikiusattavaltaan miten niistä saattoi muuttua ihmissudeksi – ja sitä hän ei halunnut, omassa biologiassa oli jo ihan tarpeeksi.
Nälän terän taituttua hänen inhimillisempi puolensa pääsi esille, ja suuret silmät tuijottivat kentauria pitkän tovin. Kysymyksiä? Vai yrittikö tuo vain haastaa hänet?

Chua heilautti päätään ylöspäin, paljastaen nopeasti valkoisena säilyneen niskansa, ja alkoi pestä kasvojaan kuin kissa, katse kiinni tammassa. Antautumisen ele, ja sitten pientä opetettua kohteliaisuutta. Kohta verta ei ollut enää kuin suomurykelmän väleissä, mutta sieltä hän ei sitä alkaisi pestä. Musta kieli nuolaisi huulia, ja sarvipää nyökähti kuin kumarruksentapaisen.
”Chua.” Nimen alku tuntui suhisevan ilmassa kauan ennen kuin hän lausui sen, ja ääni kuulosti pakolla ihmisten muottiin pakotetulta lohikäärmeeltä, kuten aina. Hän ilmoitti vain nimensä, sillä koki ettei mitään arvoja kaivattu tässä tilanteessa.
”Nälkä.” oli yksinkertainen vastaus, ja ehdoton totuus. Mutta eipä kai tuo kentauri siitä pahastuisi, nyt kun oli nähnyt hänen jo syöneen. Nyt hän ei enää katsonut tätä kuin miettisi ravintoarvoja, vaan kiinnostuneena - kuin kissa pölyhuiskusta.

Valkea mies nousi seisomaan ruumiin ääreltä, ja pyyhki käsiään mustiin, löysiin housuihinsa. Kolmivarpaisten jalkojen kynnet upposivat vähän sammaleeseen hänen astellessaan horjuvalla kävelytyylillään vähän lähemmäs, niin rauhanomaisesti kuin tuijotustavaltaan pystyi.
”… entä te?”
Teitittely kuulosti lähestulkoon hassulta, mutta hovissa elänyt oli oppinut puhumaan niin. Vielä pari askelta lähemmäs, ja puolilohikäärme pysähtyi katselemaan toista. Hiljaisuus venyi luonnottomaksi, kunnes hän avasi taas suunsa.
"Tuleekohan noita lisää...?" Siinä oli hieman toiveikkuutta, vaikka eipä hän olisi halunnut välttämättä syödä lisää - ainakaan vielä. Paha olohan siitä tulisi.

No ainakin tuo olento vihdoinkin huomasi Yalyahin. Se oli loistava asia, luultavasti. Ylayah polki toisella etujalallaan maata ja katseli käärmemäistä olentoa, joka lopetti ruokailuaan, onneksi. Se oli ollut niin inhottavan näköistä, että Ylayah olisi voinut hyvin oksentaa. Raadon haju leijaili ympäristössä, houkuttelisi varmaan ennemmin tai myöhemmin muitakin petoja paikalle, mussuttamaan kuollutta. Niin se luonto kierrätti. Ylayah päästi hiljaisen, vähän kysyvän hörähdyksen, liskomaisen olennon laskiessa päätään, kuin kumartaen. Se sai vaistomaisesti myös hieman Ylayahin laskemaan päätään. Kunnioitusta herättävä olio. Ja lopultakin, se kertoi nimensä. Chua. Lyhyt ja ytimekäs, helppo muistaa. Ylayah hymähti vähän pirullisen ovelasti ja otti ryhdikkään asennon, kuin kunnon sotamies. Johtui kai siitä, että hänet oli kasvatettu niin pojaksi.
"Olen Ylayah"
Ylayah heilautti päätään vähän ja nousi hetkeksi takajaloilleen, osoittaakseen mahtiaan ja upeuttaan. Chuan ääni oli erikoinen. Se muistutti käärmeen matelua kuivissa lehdissä, salaperäinen ja hiljainen, kuin kyy. Se hermostutti Ylayahia, mutta hän ei sitä näyttänyt, kunhan piti jätkämäisen asenteen, rennon ja urhean. Säälittävä kentauri.
"No jos on nälkä, syö jotain, mikä ei ole minun lihastani, okei?"
Ylayah tuhahti vähän koppavasti ja tepasteli hieman Chuan ympärillä, katsellen arvostelevasti. Miehen noustessa seisomaan, Ylayah peruutti hieman ja katseli taas Chuaa. Metkaa katsoa jotain alaspäin. Ainakin tuo olento vaikutti todella kohteliaalta, se teki suuren vaikutuksen Ylyahiin. Enemmän tuohon teki vaikutuksen miehen kaksi jalkaa. Oli se epäreilua, toiset syntyivät normaaleina, toiset puoliksi tankki perässään. Ylayah tunsi olevansa yksin maailmassa, koska vanhempiensa kuoltua, hän ei ollut nähnyt muita kentaureja.
"Hmm..Varmasti. Jos ei noita, niin muita petoja. Tuon raadon haju leijailee kilometrien päähän."
Ylayah totesi ja kääntyi, lähteäkseen paikalta. Kentauri ehti ottaa vain muutaman askeleen, ennenkuin pysähtyi.
"Kuule Chua..Oletko koskaan nähnyt kaltaisiani? Niinkuin tyyppejä, joilla on hevosen ruumis?"
Ylayah halusi vielä varmistaa.

Chua tuijotteli silmääkään räpäyttämättä kentauria. Nimelle hän hymähti häviävän nopeasti – nyt kentauri ei olisi hänen ruokalistallaan yhtä helposti kuin nimettömänä. Nimet tarkoittivat sitä, että joku oli välittänyt yksilöstä ainakin sen verran ja surisi tätä jos tämä kuolisi… tai jotain sellaista hän muisteli, vaikka Aedanin sanat tuntuivat yhä vähän omituisilta.

Takajaloille kavahdus sai puolilohikäärmeen pään nousemaan liikkeen mukana, silmien pysyessä tamman silmissä. Paljon uhoa, paljon voimaa, mutta niiden alta kuulsi pelkoa ja hermostusta. Kyllä hän tiesi, vaikka kentauri sen hyvin peittelikin.
”Ei ole enää nälkä”, hän totesi lyhyesti, ja katsahti raatoon, josta oli mussuttanut mahansa täyteen. Mitään ei sanottu siitä, että tosinälän taas iskiessä hän ei hyökkäisi kentaurin kimppuun. No, jos hän ei saisi siitä hetkestä eteenpäin murentakaan ruokaa, sellaiseen nälkään kestäisi kaksi päivää.

Valkea katseli takaisin, kun Ylayahin huomio vaikutti kiinnittyvän häneen, jälleen kerran. Kummassakin oli paljon katseltavaa, rotujen erikoisuuden takia. Hän myös piti kentaureista; Mort (se pikkukentaurin nimi olikin!) oli usein niin huvittavaa katseltavaa tämän ärjyessä jollekin alaiselleen tai syödessään – parta keräsi tehokkaasti ruuanmurenia itseensä. Ylayahinkin liikkeet ja eleet olivat mukavaa katseltavaa, hieman ymmärrettävämpiä kuin ihmisten ja haltioiden vastaavat.
Hän kohautti harteitaan kuullessaan pedoista, ja lipaisi huuliaan. Kyllä jokin pikkupeto kävisi jälkiruuaksi, mutta rehellisesti sanottuna häntä alkoi nukuttaa, kuten täydellä vatsalla noin yleensä.
Eikä mieleen ollut vieläkään palautunut, missä hän mahtoi olla, minne piti mennä ja mitä siellä tehdä.

Nimen kuullessaan ajatuksiinsa vaipunut käänsi päänsä terävästi kohti kentauria, ja kallisti sitä sitten miettivästi.
”Mort… mutta hän on näin pieni.” Valkean käsi kohosi reilusti alle puolentoista metrin korkeudelle maasta – hän viittasi kääpiökentaurin säkäkorkeuteen, ja toi esille epäilyksensä puhdasverisyydestä omalla epäselvällä tavallaan.
”Siellä missä tuulee on paljon… siellä aukeilla. ” Vielä epäselvempi tapa sanoa, että Chua oli Shqipellä ollessaan törmännyt yhteen muutamista arolla elävistä kentauriyhteisöistä. Hän ei ollut päässyt maistamaan niiden lihaa, mutta sitähän kenenkään ei tarvinnut tietää.

Chua vaikutti olevan äärettömän rauhallinen mies. Mikään ei saanut selvästi tuota olentoa hermostumaan tai pelkäämään. Miten Chua pystyikin olemaan noin rento, vaikka ympärillä pörräsi ihmissusia ja muuta hämärää hiipparia? Ylayah steppaili paikallaan ja oli koko ajan valmis juoksemaan, vaikka yritti olla erittäin rohkea ja välinpitämätön ympäristöön. Hevosvaistot sanoivat "juokse" ja ihmisvaistot "paikka". Oli joskus hankalaa olla kentauri. Ylayah kuitenkin havahtui ja heilautti korviaan, Chuan puhuessa jotain hänen kaltaisista kentaureista. Muutamalla nopealla laukka-askeleella Ylayah oli jälleen käärmemiehen edessä ja teki äkkijarrutuksen suoraan olennon eteen.
"Kerro heti missä!"
Ylayahin ääni oli sekä käskevä, että innostunut. Hän ei välittänyt käsimerkeistä, millä Chua näytti kentaurin kokoa. Sama se, minkälainen kentauri oli, kunhan se oli vain kentauri, kuten hän. Neljä jalkaa ja ihmiskeho. Mort. Se siis oli sen nimi, Mort. Ylayah painoi nimen, joka kuullosti orilta, mieleensä ja hyppäsi vähän kauemmas, pukitellen kuin laitumelle päästetty kesävarsa. Ylyah harvoin näytti iloaan, mutta nyt hänellä oli syynsä. Hän oli saanut kuulla, ettei ollutkaan ainoa. Chua oli vielä kertonut, missä muut viihtyivät. Aukeat paikat, luonnollisesti. Sen ihan hyvin Ylayah tiesi itsekkin. Ylyah ravasi hieman Chuan ympärillä. Chua ei vaikuttanut milläänlailla vaaralliselta tai harmilliselta tyypiltä. Vaikka kentauri ei millään tavalla näyttänyt ystävyyttä, kiintymystä tai mitään muutakaan, oli se parempi, kuin olla yksin. Kentaurit kuitenkin olivat loppujen lopuksi laumaeläimiä.
"Eikö sinunkin kannattaisi lähteä täältä? Ei täällä nyt pelottavaa ole, mutta on ihan turha jäädä känisemään ihmissusien kanssa"
Ylayah totesi rentona ja lepuutti vähän toista takajalkaansa. Hän oli päättänyt lähteä samantien etsimään avoimilta paikoilta kaltaisiaan olentoja, mutta jotenkin olisi kiva tietää myös, miten Chualle kävisi. Ihan hyvin kentauri voisi kantaa Chuaa vähän matkaa mukanaan, se ei ollut ongelma. Ainakin Ylayah oli tarpeaksi vahva ja nopea eikä Chua varmaan satuttaisi, kerta ei tähänkään asti ollut.

Nyt Chua viimein säpsähti, ja nojautui taaksepäin itseään kohti rynnänneestä kentaurista. Käsky sai hänet närkästymään, ja valkea kohotti toista suupieltään sen verran että kulmahammas vilahti näkyvillä. No, innostusta oli ilmassa sitäkin enemmän, eikä hänellä ollut mitään syytä olla kertomatta.
”Kotona. Hän on Addan… Addan…” Hän jäi tuijottamaan metsänpohjaa kuin sen rehut olisivat muka häntä kiinnostaneet, ja kirskutteli huomaamattaan kynsiään vasten toisiaan. Se oli taas niitä hienoja sanoja, joita hän ei ikinä pystynyt muistamaan.
”Addan avustaja…?” Se ei kuulostanut ihan oikealta, ja tuskin kertoi mitään Ylayahille. Eihän tämä varmaan edes tunnistanut kuningatarta lempinimestä Adda.

Toisen sanat saivat taas puolilohikäärmeen liikahtamaan, sinkoamaan katseensa takaisin tämän silmiin. Ihmissusista puhuttaessa hän vilkaisi raatoa. Tosiaan, hänkin olisi kuollut jos joutuisi vaikkapa kahta tuollaista vastaan yksinään. Niinpä miekkonen nyökkäsi, ja hipaisi samalla vahingossa taskuaan – ja tunsi sen pohjalla jotain, jonka oli jo unohtanut. Chua ynähti, ja veti pitkän ketjun varassa roikkuvan hopeariipuksen esille, ja tuijotteli sen kiiltelyä kuiden valossa hetkisen haltioituneena. Sitten tuo raskas ja monimutkainen kuvio sen pinnassa sai hänet muistamaan eräitä asioita, jotka nälkä oli pyyhkinyt pois. Niinpä tosiaan, hän oli käynyt Nandassa, hakemassa tuon riipuksen itse, kun kääpiö joka oli sen tehnyt ei olisi suostunut muuten luovuttamaan korua. Se oli Aedanin idea, vaikka Chua inhosikin kaikkea kaulan ympärille kiedottavaa. Sinulla täytyy olla jotain jolla todistaa, että olet läheiseni, niin haltia oli sanonut.
Ja hänen olisi pitänyt lähteä eilen Falahin lähellä olevasta rannikkokylästä laivalla kotiinpäin – hän ei ikinä edes yrittäisi lentää meren yli - mutta oli nälän takia harhautunut tieltä ja eksynyt sinne pusikkoon.

Koru tungettiin takaisin taskuun, ja Chua katsahti Ylayahia merkitsevästi.
”Dvuan, Falahista etelään. Eksyin, piti lähteä sieltä jo eilen.” Hän tokaisi, vielä töksähtävämmin kuin yleensä, ja parin sanan kohdalla hänen äänensä särähti pahasti harmin takia.

Ylayah tepasteli levottoman paikallaan ja kuopi etujalallaan maata, Chuan puhuessa jotain omituisia Addanista.
"Mikä piru se Addan muka on?"
Ylayah kysyi ylimielisenä ja heilautti pitkiä hiuksiaan, samalla kun ravasi vähän liskomiestä ympäri hermostuneena. Ylayah ei pitänyt tästä. Hänen hevosaistinsa varoitti, että jotain oli liikkeellä. Yleensä Ylayah ei pelännyt paljoakaan mitään, hän luotti suureen voimaansa ja nopeuteensa, joten tuon kokoluokan maastotankin pelätessä, jotain suurta ja voimakasta oli pakko olla liikkeellä. Luultavasti karvapallot olivat haistaneet kuolleen lajitoverinsa ja kyllä barbaareille aina maistui toinen barbaari, joten mikäs siinä. Veren ja raadon haju houkutteli petoja ja se sai kentaurin vähän tanssimaan paikallaan pelosta. Hetkeksi Ylayah nousi takajaloilleen ja katseli ympärilleen, vähän nuuhkien ilmaa. Vielä ei ollut lähelläkään mitään, joten hetkeksi tamma rentoutui ja laskeutui taas neljälle raajalle. Silti Ylayah pysyi koko ajan liikkeessä. Tamma ravasi nopein askelin Chuan ympärillä ja kuunteli samalla käärmemiestä.
"En oikeastaan tiedä, mihin olit siis menossa, mutta täältä kannattaisi lähteä. Aistit varmaan petoja, kuten minäkin.."
Ylayah mutisi ja pysähtyi Chuan viereen. Oikeastaan voisikin käydä niin hyvä tuuri, että Ylayah pääsisi nopeana pakoon, kun ihmissudet herkuttelisivat käärmemiehen ruumiilla. Toisen onni oli toisen epäonni. No tuskin kentauri niin antaisi tapahtua. Hän oli sen verran uskollinen soturinsielu, ettei jättäisi pulaan niitä, joita oli oppinut tuntemaan. Joten mieluummin Ylayah vaikka kantoi Chuan pois paikalta, kuin jättäisi pulaan. Ainakin tammalla oli siihen voimaa. Metsä tosin ei ollut ihan paras paikka juosta pakoon ihmissusia. Avoimella maastolla hän olisi voittanut helposti karvaiset kaverinsa, mutta metsässä tilanne saattaisi hyvinkin olla toinen ja kentaurista tulisi päivällistä.
"Hei, en tiedä susta, lisko, mutta minä häivyn täältä"
Ylayah totesi välinpitämättömänä ja lähti ravaamaan eteenpäin. Hän ei halunnut olla tuossa paikassa enää yhtään kauempaa. Mutta toisaalta Ylayahin mieltä painoi pieni huoli, miten Chua pärjäisi. No luultavasi hän osaisi puollustausua, kai..

Chua virnisti ensimmäistä kertaa Ylayahin seurassa. Hänen virnistyksensä erosi muiden omista siinä, että herra piti suunsa tiukasti kiinni - hampaiden väläyttely olisikin tarkoittanut jotain aivan muuta.
”Addan, Aedan, kuningatar. Valitse kutsumistapa vapaasti.”

Kentauri oli selvästi hermostunut, ja valkea tajusi syyn nopeasti itsekin. Muita täysikuun sekoittamia ihmissusia oli tulossa sinnepäin, isommalla joukolla. Sarvipää jäi tuijottamaan kiinteästi puiden varjoihin raadon suunnalta, kuin yrittäen nähdä mitä sieltä oli tulossa jo kilometrien päähän puiden runkojen lävitse. Jälleen hän jätti reagoimatta Ylayahin puuhiin, kunnes huomasi toisen ravaavan kovaa kyytiä poispäin.

Hetken ajan Chua vain katsoi mitään tekemättä kentauritamman perään. Sitten hän vilkaisi ylös. Tähdet olivat erilaisia täälläpäin, eikä hän ollut vieläkään oppinut niitä kunnolla – hänen lajinsa oppimistahti hidastui huomattavasti lapsuuden jälkeen – mutta jotain ne kertoivat ilmansuunnista. Tamman ravi vei etelään, hänkin oli menossa sinne, ja tuosta saisi vähän turvaa jos joutuisi liian isoon tappeluun.

Niine hyvineen valkea pudottautui nelin kontin, ja lähti vilistämään kovaa kyytiä Ylayahin perään. Pienellä ilman hallinnalla ilmanvastus katosi kokonaan, ja sarvipää loikki luonnottoman pitkiä hyppyjä eteenpäin. Hänkin pääsisi vielä vähän kovempaa avoimella maastolla, mutta saavutti tamman jonkin ajan kuluttua, jääden juoksemaan tämän vierellä. Se oli jopa vähän hassua, puoliksi hevonen ja puoliksi lohikäärme juoksemassa eteenpäin pusikossa ihmissusien keskellä.

Ylayah pujotteli melko ketterästi, suuresta ruhosta huolimatta, pitkin puskia ja puita, pitäen tarkasti huolta, ettei osunut mihinkään. Mikä tahansa kosketus saisi nyt kentaurin hyppäämään takajaloilleen, joten tuo keskittyi vain ravaamaan eteenpäin. Ylayah katsahti hieman taakseen, mitä liskomies teki. Syväksi onnekseen, vaikkei hän sitä näyttänyt, liskomies seurasi perässä. Omalaatuinen tyyli ainakin Chualla oli, mutta mitä Ylayah oli asiaa arvostelemaan. Hyvin ainakin Chua pysyi tamman vauhdissa.
"Hei, lisko, jos haluat, voin kantaa sinut"
Ylayah hymähti vähän ja katseli hieman matalammalla juoksevaa olentoa. Ylayah nosti lennokkaan laukan ja lähti pitkin askelin juoksemaan pitkin metsää. Askeleet siivittivät kentauria lähes maanpinnan yläpuolella, tuo liikkui kuin tuuli ja tasainen kumina kuului raskaista kavioista.
"Mihin oikeastaan haluat? Tunnen tämän saaren, mutten mitään, mitä ulkopuolella on"
Se oli totista totta, Ylayh tunsi vain saaren. Hän tiesi, että muita maailmoja oli olemassa, muttei tiennyt mitään niistä. Tammaparka oli elänyt koko elämänsä vähän pöpelikössä, kaukana sivistyksestä, joten mitäs sille voi. Ei Ylayahilla ollut syytä lähteä saarelta. Tietysti, hän voisi etsiä paikan, jossa oli muita kentaureja, ei verenhimoisia ihmissusia. Mutta Ylayah ei uskaltanut lähteä kotisaareltaan oikein.
Tammaneidin ajatukset katkesivat kuin seinään, kun tarkat suippokorvat erottivat ihmissusien vaativia, verenhimoisia ulvahduksia yllättävän läheltä. Äänistä päätellen niitä oli..ainakin kolme. Saalistivatko nuo pirulaiset jo laumana? Hienoa..Ylayah vaihtoi äkisti suuntaa. Hän halusi vain mahdollisimman turvallisen reitin, joten ehkäpä Chua luotti häneen ja seurasi mukana. Kentauri pärskähti hiljaa ja nopeutti askeleitaan, lähtien lujempaan laukkaan. Parempi missä tahansa muualla, kuin täällä.

Chuaa huvitti suuresti se miten Ylayah vyöryi eteenpäin, mutta silti vilkuili matalampana juoksevaa. Valkean huulilta karkasi inahdus, kun tämä kiihdytti vauhtiaan entisestään. Ei hän tuollaista kyytiä kauaa jaksaisi. No, onneksi mies oli hyvä nielemään ylpeytensä, ja loikkasi pehmeästi vahvan tamman selkään, kietaisten kätensä tämän ihmisenvartalon vyötärön ympäri ettei tippuisi – ja varoi kynsiään. Kyyti oli pomppuista, mutta hän yritti mukautua liikkeeseen miten parhaiten taisi.

”Etelään Falahista, pieneen satamakaupunkiin! Tarvitsen laivan kotiin pääsyyn, pääkaupunkiin.” Chua tavallaan toivoi, että Ylayah tietäisi missä päin hänen välietappinsa oli, ja suostuisi viemään hänet sinne.

Hänkin kuuli ihmissusien lähestyvän, ja ei yllättynyt yhtään kun yksi niistä ilmestyi kuin tyhjästä heidän sivulleen ja loikkasi kohti selässä roikkujaa. Hän teki jotain yltiöpäisen uhkarohkeaa ja repäisi toisen kätensä irti Ylayahin ympäriltä, heilauttaen sitä – ja ohjasi ilmalla suden pois reitiltään ja mätkähtämään puuta päiten. Luonnollisissa kyvyissä oli se paha puoli että ne usein vaativat liikettä tuekseen.

Ylayah tunsi melkoisen pian Chuan vähän kylmän kehon selällään. Vaikka kentauri tiesi, että Chua ei satuttaisi, tuo hieman vaistomaisesti pukitteli laukassa, pieniä pukituksia vain, sillä kukaan ei ollut ennen istunut Ylayahin selällä. Onneksi Chua ei painanut paljon mitään ja mies ei haitannut Ylayahin menoa, tuo vain juoksi rentona, nopeuttan asekeleitaan. Askeleet olivat pitkiä ja matkaavoittavia, voimakkaita. Olisihan toki Chua voinut pitää kentaurin hevosen harjamaisista hiuksista kiinni, ei vyötäröltä, mutta olkoon. Turhaa siitä nipottamaan. Kentauri heilautti suippoja korviaan kuullessaan ohjeet.
"Satamakaupunkiin? Okei, luultavasti tiedän, mihin on matka."
Oli kiire, Ylayah halusi olla paikalla ennen aamua, jostain kumman syystä. Mutta tässä oli omat ongelmansa. Matka oli hyvin pitkä eikä kentauri jaksanut juosta koko matkaa täyttä vauhtia. Se oli lähes mahdotonta. Ylayahin kunto oli uskomaton, mutta edes hevoselle ei kaikki ollut mahdollista. Ylayah pärskähteli välillä tapojensa mukaan.
"Kannattaa pitää kunnolla kiinni, meno voi olla pomppuinen.."
Ylayah mutisi, kuullessaan kauempaa ihmissusien äänet. Todellakin, kentauri saattoi joutuatekemään äkkikäännöksen, hypyn tai minkä vain ihan koska vain.
Kovin pitkään matka ei jatkunut rauhallisena, vaan Ylayah aisti todella lähellä ihmissuden. Se tuli kuin tyhjästä, peto jostain pimeydestä ja tuonpuoleisesta. Kynnet ja hampaat ojolla se hyökkäsi. Ylayahista pääsi lähes alkukantainen hirnahdus ja tuo hyppäsi nopeasti sivulle, vaistot ohjaten toimintaa. Kentauri halusi vain päästä pakoon tuosta tilanteesta ja nopeasti teki näyttäviä potkuja takajaloillaan, pitäen ihmissuden kauempana, vaikka ei tiennyt edes missä tuo oli. Chuan puollustautumiskeinoja ja käden repimisiä ei neito edes huomannut, vaan jatkoi yhä kiihtyvää, lähes pakokauhuista laukkaa pitkin pimentoa, mahdollisimman kauas tilanteesta. Välillä eteen tuli jokin este, kuten tukki tai puro, mutta Ylayah hyppäsi yli tai rynnitsi läpi ilman sen kummempia ongelmia. Välillä tuo meinasi pimeässä kompastua askeleihinsa, mutta piti jotenkuten tasapainonsa ja jatkoi matkaa. Vaikka kentauritamma oli voimakas, väsymyksen merkkejä saattoi hänestä huomata. Kauankohan tuo jaksaisi?

Siinä roikkuessaan Ylayahin kyydissä Chua päätti hyvin nopeasti, ettei toista kertaa nousisi minkään etäisesti hevoselta näyttävän kyytiin. Pomput, loikat ja äkkikäännökset tuntuivat kivuliailta kevyenä selkää vasten hakkautuvasta. Hän huomasi myös, miten kentauri alkoi pikkuhiljaa väsyä, ei mikään ihmekään kun oli niin paljon massaa liikkeelle laitettavana.

Valkean suusta pääsi hätääntynyt, kirskahtava huudahdus – kuin olisi raapaissut liitutaulua – tamman käymässä potkimaan hänen ollessa vain yhdellä kädellä kiinni. Melkein tuo putosi, mutta vain melkein.

Jos Chua pystyisi menemään yhtään valkoisemmaksi, hän olisi kalvennut silminnähtävästi. Ei hän yhtä paljon kuin ihmiset jossitellut tulevia, mutta ajatus siitä mitä tapahtuisi jos putoaisi kentaurin jalkoihin oli hyvin häiritsevä.

Metsätaival kuitenkin taittui kovaa kyytiä. Liian kovaa, Ylayah ei varmaan jaksaisi kovin paljon pidemmälle. Heidän ei kuitenkaan kannattaisi hidastaa, ties milloin joku ihmissusi taas saisi vainun.
Chua painoi silmänsä kiinni, ja nojasi otsaansa vasten kentaurin ihmisruumiin selkää. Hammasta purren hän oikeasti keskittyi, punoen ilmasta verkon ja sujauttaen sen tamman ympärille. Sitten vain vetoa, ja kohta tuo varmaan huomaisi painavansa alle puolet entisestä. Pieni apu, sai nähdä auttaisiko se oikeasti mihinkään. Puolilohikäärme tunsi kuinka loitsu verotti hänen voimiaan – oli vaikeampaa pitää yllä jotain tuollaista, varsinkin kun se ei kohdistunut itseen.
”Kuinka pitkälti?” hän sihahti Ylayahin korvaan, toivoen, että he olisivat pian perillä.

Ylayah oli kuin kilpahevonen, joka pureutui kiinni kuolaimeen ja vain juoksi, koska ei tuntenut mitään muuta tapaa paeta tilanteesta. Pelkkä juokseminen. Pimeä metsä, sen varjot ja värit tuntuivat kietoutuvan ympärille, saalistavan verkkoonsa kulkijan. Ylayah heilautti vähän päätään. Hän ei saanut antaa pelon hallita itseään, ei koskaan. Piti ottaa järki käteen ja ajatella, piti päästä rannikolle, veden ääreen, koska sitä kautta Chua pääsisi kotiinsa. Ylayah alkoi rauhoittua eikä laukka ollut enää yhtä päätöntä. Se oli nopeaa, mutta paljon hillitympää. Ylayah tiesi täsmälleen mihin piti kulkea ja mitä kautta, mahdollisimman turvallisesti ja nopeasti. Ihmissudet ulvoivat edelleen jossain ympärillä, oli vaikea sanoa mistä ääni tuli. Se tuntui olevan joka puolella ympäristössä ja kentauri tarkkaili metsää aistit valppaina. Kentauri puuskutti väsyneenä juoksusta, mutta jalat takoivat yhä vasten sammaleen ja varpujen peittämää maata, pakottaen juoksemaan.
Ylayah ei ollut täysin varma, mitä oikeastaan tapahtui, mutta äkkiä hänen kehonsa tuntui paljon kevyemmältä. Ylayah oli muutenkin rakenteeltaan enemmän sota- kuin kilpahevonen, joten pienikin kevennys tuntui jumalalliselta. Ylayah tuntui saavan enemmän voimaa ja jatkoi juoksemistaan uusin energialähtein. Miten hänen olonsa tuntuikin näin kevyeltä?
"Vielä on matkaa. Minun on pakko juoda välillä"
Ylayah pärskähti väsyneenä ja alkoi hidastaa askeleitaan, ensin lyhyeeseen laukkaan, sitten raviin. Kentauri ravasi pitkin askelein veden ääreen. Ongelmana oli tuon kehossa, että Ylayahin piti polvistua, jotta hänen päänsä ylettyisi veteen, ellei hän halunnut kahlata. Tamma laskeutui hetkeksi polvilleen maahan ja joi virkistävän kirkasta ja voimia palauttavaa vettä. Se teki hyvää ja toi uutta energiaa. Mutta siinä oli vaaransa. Tässä asennossa tamma ei päässyt nopeasti liikkeelle, joten Ylayah joi vain pienen kulauksen, ennenkuin suoristautui ja jatkoi laukkaansa. Nyt kentauri laukkasi ihan suosiolla rauhallisemmin, sillä se oli turvallisinta. Ainakaan hän ei kaatuisi.
Jossain hieman kauempana näkyi liikettä. Kentauri teki äkkijarrutuksen ja katseli eteensä. Se oli ihmissusi, suuri ja varmasti myös nälkäinen ja ikävä kyllä se huomasi kaksikon, ennenkuin Ylayah ehti muuttaa suuntaa. Ylayah kuopi etujalallaan maata, verenhimoisen susipedon lähtiessä juoksemaan kohti.
"Pidä kiinni, todellakin, sillä joudun tekemään nopean käännöksen.."
Ylayah totesi ja lähti juoksemaan kohti ihmissutta, pidentäen laukka-askeltaan koko ajan. Samalla kentauri laski kätensä miekkansa kahvalle.

Chua huomasi helpottuneena pienen muutoksen Ylayahin juoksussa. Hieman vähemmän vaarallista ryntäilyä tämän inhottavan pusikon lävitse. Voisi olla jopa mukavaa kulkea kentaurin selässä, jos kyseessä nyt olisi jokin mukava aukea, jossa ei tarvitse huolehtia matalla olevista oksista tai paeta ihmissusia. Myös olisi mukavaa, ettei tarvitse pitää ajatuksia toisen keventämisessä, mielen rasittuessa hetki hetkeltä enemmän.

Hän vain ynähti jotain epämääräistä ilmoitukseksi, että oli kuullut mitä tamma sanoi. Mies unohti kuunnella ympäristöään, ulvontaa ja muita varoittavia ääniä, kun he jo pysähtyivät ja Chua päästi irti taikuudesta. Vähällä oli että valkea olisi kierähtänyt sivulle ja käynyt tilanteesta huolimatta torkkumaan hetkeksi – oikeastaan ainoa syy kentaurin selässä pysymiseen tämän polvistuessakin oi se, että hän ei halunnut joutua yhtään lähemmäs tuota pikkupuroa kuin oli tarpeen.

Matka jatkui taas häviävän hetken, ja Chua kevensi jälleen uutta tuttavaansa. Tämän tehdessä äkkijarrutuksen sarvipää oli jälleen pudota.
Päin juokseminen oli hyvin, hyvin uhkarohkea taktiikka taistella ihmissutta vastaan, mutta mitäs hän oli siihen mitään sanomaan. Epäonnekseen Chua sattui olemaan siinä vaiheessa kun Ylayah teki seuraavan jyrkän käännöksensä hieman huonosti kiinni, ja lensi vihdoinkin komeassa kaaressa pöpelikköön. Laskeutuminen oli pehmeä, mutta ristiverinen räki varpuja suustaan hetkisen, ennen kuin alkoi tähyämään tammaa katseellaan.

Ylayah taisteli mielellään samaan tapaan, kuin turnajaisissa. Yleensä suuri lihasvoima, joka iskeytyi päin vastustajaa, oli tarpeaksi voimakas jo murskaamaan vihollisen henkisesti ja fyysisesti. Ylayahin hevosruumis painoi lähemmäs puolisen tonnia ja sellainen voima oli yleensä liikaa vastustajalle. Kentauri juoksi pitkin askelin kohti ihmissutta ja samalla kun peto loikkasi kohti helpoksi luultua uhriaan, Ylayah vetäisi pitkän miekan vyöltään ja iski sillä ihmissuden kahtia, samalla kun nopeasti teki äkkikäännöksen ja hyppäsi sivulle. Verta purskahti haavoista Ylayahin keholle ja kuolevan ihmissuden huuto täytti ilman. Se kuullosti karmivalta ja vertahyytävältä. Hetken aikaa Ylayah jatkoi matkaansa sivulle, kunnes kääntyi uudelleen ja jatkoi laukkaamista eteenpäin, mihin oli matkalla. Kentauri oli pyytänyt Chuaa pitämään kiinni ja tämä oli luottanut siihen, että hänen käskyään noudatettiin, joten Ylayah ei suuremmin ollut huolehtinut matkalaisesta. Mutta pikkuisen kentauri ihmetteli, miten juokseminen tuntui niin kevyeltä.
"Chua?"
Ylayah kysyi käärmemiehen nimeä, jotta varmistaisi tämän olevan kyydissä. Mutta ei. Ylayah katsahti taakseen ja huomasi vain tyhjän selän. Kentauritamma huokaisi ja kääntyi nopeasti ympäri, lähtien juoksemaan takaisin ihmissuden kuolinpaikalle ja sinne, missä oletti Chuan olevan.
"Hei käärmemies! Missä olet?"
Ylayah huhuili ja nousi takajaloilleen, nähdäkseen paremmin. Aluksi oliota ei näkynyt missään, mutta pian kentauri erotti lehtien seassa jotain valkoista ja lähti ravaamaan käärmemiehen luokse.
"Oletko kunnossa? Minähän sanoin, että pidä kiinni, hiton juntti"
Ylayah sätti kunnolla toista ja pysähtyi Chuan luokse. Olisi vaarallista jäädä tänne, joten mitä nopeammin Chua tulisi kyytiin, sen nopeammin matka jatkuisi ja he olisivat vielä joskus perilläkin.

Chua nuolaisi huuliaan, maistaen kasvoilleen roiskahtaneen veren. Olipa siinäkin nyt onnettomuus, lentää puskaan kun ympäristö oli jopa vaarallisempi kuin rumpuaukea Cehnennemissä – tai ei nyt ihan, tänne ei ollut tulossa laumaa chlpartoja.

Kuullessaan nimeänsä huudettavan Chua nousi ylös, ja setvi verestä tahmeita hiuksiaan pois kasvoiltaan. Hän näytti aavistuksen närkästyneeltä kun Ylayah käppäili paikalle.
”Légzessárkany, lohikäärme.”
Tarkennus oli aiheellinen, sillä hänessä oli yllättävän vähän matelijaa – mies on tasalämpöinen ja niiltä osin joissa hänellä ei ollut suomuja hänen ihoaan peitti pehmeä nukkamainen karva, jota ei kuitenkaan huomannut pahemmin, luuli vain ihon olevan normaalia pehmeämpi. Tietysti se oli myös täysin tarpeeton, ja heti kun kentaurin ääni loikkasi sättimisen puolelle Chua nyrpisti nenäänsä ja katsoi Ylayahia kuin mikäkin pahantuulinen koiranpentu.

Hän loikkasi keveästi tamman selkään, hieman vähemmän kevyesti kuin yleensä kun ei jaksanut avitella turhia hypähdyksiään. Urahtaen hiljaa tuo hieraisi alaselkäänsä, joka oli tärähtänyt kantoa vasten, ja tarttui sitten tiukasti Ylayahin harjasta kiinni.
”En jaksa avittaa enää.”

Ylayah tarkasteli Chuaa. Reppana oli saanut joitain haavoja, muttei erityisen pahoja. Hän jäisi henkiin ja perillä hänellä olisi varmasti aikaa puhdistautua ja sitoa haavansa. Ylayah katseli levottomana ympärilleen ja aisti metsää ympärillään ihmissusien varalta. Ei enää kuulunut ulvontaa, haisi vain veri ja metsä. Luultavasi ihmissudet herkuttelivat mieluummin kuolleilla tovereillaan, kuin vaikealla, liikkuvalla saaliilla.
"Oli mikä oli.."
Ylayah tuhahti, kun käärmemis tarkensi olevansa lohikäärme. Samapa se kentaurille, vaikka tuo olisi ollut sammakkomies, kunhan nyt pääsisi vain selkään ja matka jatkuisi. Ylayah polki jalkaansa levottomana ja pärskähti vähän, Chuan loikatessa lopultakin kyytiin.
"Idiootti.."
Ylayah mutisi ja hyppäsi eteenpäin, lähtien laukkaamaan. Matka sujui jo paljon rennommin, sillä vaaraa ei ollut havaittavissa ja ympäristö tuntui muutenkin rauhallisemmalta. Maasto oli yhä metsäistä ja tiheää, mutta kentauri tiesi salatut polut ja laukkasi varmoin, rauhallisin askelin, välillä myös ravaten. Oikeastaan Ylayah ravasi vain Chuan kiusaksi, koska ravi oli pomppivaa ja suhteellisen epämiellyttävää. Kentaurilla oli uutta energiaa, joten tuo laukkasi koko matkan, väsymättä, pitäen yllä rauhallista ja reipasta tahtia. Petoja ei näkynyt enää loppua kohden ollenkaan. Ehkä se johtui siitä, että kauempana taivaanrannassa pilkotti valoa; aurinko oli nousemassa. Ylayah hymyili iloisena. He olivat molemmat selvinneet tuosta ihmissusien täyttämästä yöstä ja olivat nyt matkalla satamaan. Kentauri pomppi välillä laukassa, tehden pikkuisia ilopukkeja. Hän varoi kuitenkin pudottamasta enää käärmemiestä.
"Haistatko? Merituulet. Olemme pian perillä"
Ylayah hymähti rentona ja alkoi hidastaa askellustaan käyntiin. Enää heillä ei ollut mikään kiire. Ihmissudet olivat kaikonneet ja menisi vielä aikaa, ennenkuin ensimmäisiä laivoja lähtisi satamasta.
"Satama on tässä ihan lähellä. Kävelet vain suoraan eteenpäin ja törmäät ensimmäisiin rakennuksiin"
Ylayah totesi ja pysähtyi, kertoen näin, että Chuan pitäisi nousta alas selästä ja kävellä itse loppumatka. Ylayah olisi halunnut Chuan mukaan, sillä hän halusi nähdä muut kentaurit, mutta häntä pelotti lähteä yhtään minnekkään. Eniten oikeastaan tammaa pelotti, mitä muut kaksijalkaiset ajattelisivat hänet nähdessään.

Omituisen kaksikon päästessä kulkemaan oikein komeasti auringonnousussa Chua oli hyvin suurissa tuskissa; hänen selkänsä oli valmiiksi vähän kipeä ja sitten konin piti mennä ja töyssyttää oikein tahallaan, että varmana hakkautuisi entistä kipeämmäksi!

Auringon nousu oli kuitenkin hyvä juttu – ihmissudet saivat järkensä ja inhimillisen hahmonsa takaisin, eikä Agape enää ollut vaarallinen paikka kulkea.

Haistamisesta puhuttaessa Chua nuuhkaisi ilmaa oikein syvästi, mutta aivasti ja irvisteli sitten. Yh, hän ei pitänyt merestä sitten ollenkaan. Oli täysin luonnotonta, että vettä oli niin isossa kasassa, ja että sen päällä kuljettiin. Merimatka hermostutti häntä aina, vaikka kotiin pääsy olikin ihanaa.

Mutta kun Ylayah antoi ohjeet ja pysähtyi, Chua ei noussutkaan kyydistä vaan luisui makuulleen kentaurin isolle selälle, ja painoi silmänsä kiinni. Oli häiritsevää, miten tuo haisi ihan ruualle, mutta se oli samalla hyvin maanläheinen tuoksu…
”Tule mukaan.”
Valkea taputti kokeilevasti hevososan kylkeä, varoen kynsiään ettei vain raapisi toista.
”Sinä halusit tavata Mortin? Ja näkisit… näkisit muitakin.”
Hän silitteli toisen karvaa, hajamielisesti ja suostuttelevasti. Heppa oli mukava tyyppi, ainakin näin matkustusvälineenä, ja epämääräisillä kivillä nukkumiseen tottuneesta hän oli myös erinomainen loikoilualusta. Vastapalvelustakin hän oli tarjoamassa, kun tuo kerran oli niin innoissaan muista kaltaisistaan.
Ja vaikka harvinaisia olivatkin, ei kukaan ainakaan Mortista mitään sanonut.