Vesisadetta sakeampaa

//Lo, tähän ekaks Rakesh ja sitten Dalyat ja muut, ne? Ja päivä on sitten 6.09.2056//


Tuntui kuin taivas olisi päättänyt revetä juuri sillä sekunnilla, ja saada mahdollisimman monet vilustumaan. Viisaimmilla ja Khalidin kosteuteen tottuneilla oli mukanaan sateenvarjot, mutta nämä joutuivat todistamaan lyhyehkön, paksuun matkaviittaan sonnustautuneen pojan juoksua jota säestivät kilahtelu ja kiroilu.

Katuja pitkin säntäilevä viittaansa tiukasti kietoutunut poika jupisi armottomasti siitä miten inhottava ilmasto Melekissä oli ja miten koko kaupunki joutaisi homehtumaan sitä menoa. Kohta katuverkostokin sai haukut osakseen, kun kostuneesta paperilapusta tihrustettua osoitetta ei meinannut löytyä sitten millään.

Kuno oli etsinyt viimeiset puoli tuntia, kymmenen viimeisintä kaatosateessa, parantaja Rakeshin kämppiä. Hän oli juossut jo kolme kertaa yhtä katua, jolla oli vain kauppoja ja yksi epäilyttävä baari.
Ja tietysti hän sai sitten kun viimein nieli ylpeytensä ja kysyi neuvoa että juuri tuo Erebos-baari oli parantajan kotipaikka. Tarkemmin sanottuna sen kellari.

Niinpä demonipoika sitten asteli sisään päivisin hyvin paljon kahvilaa muistuttavaan liikkeeseen, ja alkoi heti valuttaa lammikkoa lattialle. Ähisten hän riisui viittansa, ja pitkällisen venkoilun jälkeen sai kuin saikin siipensä sen alta vapaiksi – joskin sai tiputettua yhden untuvaisen höyhenen niistä.
Tällä kertaa hänellä oli tavanomaisten housujensa lisäksi yllään puna-oranssiraitainen pooloneulepaita, jonka kaulus peitti hänen kasvonsa nenään asti. Siinä oli selässä napitus, johon jätetystä aukosta siivet sitten pääsivät ulos.

Neule oli hieman hassu, ja vaikka Kuno oli laittanut kaulakorunsa päälle se näytti yhä turhan söpöltä hänen makuunsa. No, hänen äitinsä oli räjähtänyt kuullessaan ties mitä kautta poikansa melkein jäätyneen hengiltä, ja sanonut että hänen tulisi pitää tuota puseroa syksy- ja talvikuukausina vähänkin viileämmillä saarilla. Tai muuten Charna saisi kyllä tietää ja suolistaisi hänet.
Taitaisi olla ajan kysymys milloin tämä saisi tietää, ketä Kuno oli tullut tapaamaan.

Huokaisten äkeästi, ja pidellen vettynyttä ja raskasta viittaansa mahdollisimman kaukana itsestään siivekäs asteli tiskille, ja katseli sen takana olijaa valkoisilla silmillään hyvän tovin ennen kuin avasi suunsa ja puhui – neuleen vaimentaessa sanoja.
”Mite mie pääsen näkee Rakeshia?”

Baaritiskin takana seisonut mies kääntyi katsomaan punahiuksista poikaa. Vihreäihoinen VerdeMensi mittaili Kunoa hetken ajan katseellaan ja kohotti sitten kulmiaan.
”Ja kukas sinä mahdat olla? En päästä ketä tahansa Rakeshin yksityisiin tiloihin”, mies kysyi jokseenkin epäkohteliaaseen sävyyn ja hänen katseensa ei ollut enää lainkaan hyväntahtoinen. Tuo mies suojelisi parantajaa vaikka hengellään ja se näkyi kasvoista.
”Ja millä asialla sinä liikut? Näytä kasvosi minulle”, ääni oli hyvin käskevä ja mies naputti kynsiään kärsimättömästi pöydänpintaan.

//Soriiiii~ siitä tuli vähän lyhyt...\\

Kuno huokaisi turhautuneesti. Jokin rehuihminen alkoi valittaa hänelle siitä miten hänellä ei olisi hevillä asiaa Rakeshin tiloihin, ja ilmeisesti oletti hänen olevan nuorisorikollinen. Hyvä on, demoni oli sortunut siihenkin, mutta ei se silti oikeuttanut vittuilemista!
”Mie oon Kimin ystävä, joka anto tän osotteen miulle ja käski tulla kattoo Rakeshii jos haluun.” Hän julisti, nykien poolokauluksen alemmas, paljastaen viilletyt suupielensä ja pyöreähkön leukansa.
”Ja miun asiat on miun asioita. En mie sitä mitää aio tappaa. Kuhan kysyn yhen toisen osoitteen ja…” Kuno mumisi äärimmäisen hiljaa jotain opetuksesta, ja tuhahti sitten, katsoen miestä uhmakkaasti silmiin.

VerdeMensi kohotti kulmiaan Kunon puheille.
”Kim? Vai niin. No olkoon menneeksi, mutta katsokin ettet aiheuta hankaluuksia”, mies sanoi ja asteli pois tiskin takaa.
”Seuraa minua”, hän tokaisi ja käveli baarin toisessa päässä olevalle ovelle, joka oli hieman syrjässä ja tiukasti lukossa. Mies koputti oveen ja jäi odottamaan seinään nojaten.

***

Rakesh viimeisteli piirustustaan Ohanista ja Dalyasta. Punahiuksinen tyttö istui keinussa onnellinen hymy huulillaan ja Ohan antoi tälle vauhtia hymyillen itsekin. Ruskeahiuksinen ei voinut olla hymyilemättä. Hän oli omasta mielestään saanut vangittua tilanteen paperille harvinaisen hyvin. Dalyan silmäripsien viimeistelemisen keskeytti kuitenkin ovelta kuulunut koputus. Rakesh huokaisi ja nousi ylös sohvalta hyläten piirustuksen siihen. Mies nousi portaat ylös ja avasi oven.
”Niin?” hän kysyi kiinnittämättä huomiota muihin kuin tarjoilijaansa.

Töykeä mies oli saada Kunon pinnan palamaan lopullisesti, mutta hän nieli kiukkunsa. Hän halusi nähdä Rakeshin, ei tapella jonkun uppo-oudon kanssa.

Asunnon oven avauduttua Kuno tunki heti päänsä varmasti tuon ruskeatukkaisen haltian näkyville, tönien tarjoilijan pois tieltä vaikka kysyvä niin oltiin osoitettu tälle.
”Mie oon Kuno, Kunomume Zuzen. Kim kai on kertonu? Nii, mie tulin nytte siit… Niiku Dalyasta ja muusta…” Rohkea ja reipas aloitus alkoi takkuilla, ja punapään siivet painuivat nolostuneesti supumpaan. Hän hieraisi poskeaan, ja yskäisi.
”Niin että, hauska tavata sie varman oot Rakesh?”
Demoni ojensi toisen kätensä käteltäväksi, ja katseli tuota lempeännäköistä miestä hieman varautuneesti.

”Mie oon Kuno, Kunomume Zuzen. Kim kai on kertonu? Nii, mie tulin nytte siit… Niiku Dalyasta ja muusta…”
Rakesh kohotti pojalle kulmiaan.
”Niin että, hauska tavata sie varman oot Rakesh?”
Mies tarttui ojennettuun käteen ja nyökkäsi.
”Kyllä, olen Rakesh”, hän sanoi ja antoi kätensä valahtaa sivulle.
”Voit mennä”, kiharapää sanoi VerdeMensille ja mies katosi takaisin tiskin taakse.

”Tunnistinkin sinut jo kasvoista. Mukava nähdä, todella”, lempeäkasvoinen katsoi poikaa ilme sulaneena kauniiseen hymyyn.
”Tule peremmälle”, hän osoitti punapäälle portaita takanaan.

Kuno nyökäytti päätään ja suunnisti ovesta Rakeshin asuntoon, päätyen olohuoneeseen. Hetken ajan hän pyöri ympäriinsä katsellen paikkaa hieman hermostuneena, nähden sitten sohvalle lasketun piirroksen.
Kysymättä lupaa hän lehahti nappaamaan sen käteensä ja tuijottikin sitä kohta silmät pyöreinä. Paperiarkki liikkui käsien mukana kauemmas ja lähemmäs valkoisista silmistä, ja tuhkanharmaat siivet nytkähtelivät silloin tällöin kuin innostuksesta.
”Onko siskontyttöni isä noin pelottava? Kui hitos mie oikeen nyt muka uskallan mennä näkee sitä…” hän mutisi itsekseen, tuijottaen haltiamiehen kasvoja hetken epävarmana, sulaen sitten taas hymyntapaiseen kun näki Dalyan iloiset kasvot. Tämä keinumassa, kuinka suloist – mukavaa.

Demoni lopetti kohta piirroksen katselun, ja käännähti katsomaan Rakeshia silmiin.
”Sie oot hyvä piirtään.”
Kiharahiuksinen oli saamassa pojan arvostusta itselleen. Ja kunnioittaessaan jotakuta punapää tajusi hillitä itseään, olla saamatta sitä kiukunpuuskaa.

”Onko siskontyttöni isä noin pelottava? Kui hitos mie oikeen nyt muka uskallan mennä näkee sitä…”
”Kyllä sinä uskallat”, Rakesh sanoi hymyillen, mutta päätti olla kertomatta Ohanin pehmeästä luonteesta. Jonkinlainen pelko saattaisi olla aluksi aivan paikallaan.
”Sie oot hyvä piirtään.”
”Kiitos”, kiharahiuksinen sanoi ja hymyili hieman.
”Mutta haluat siis tavata Dalyan? Sovitaan, että minä annan sinulle heidän osoitteensa ja sinä menet sinne, mutta tulet sitten vierailun päätyttyä takaisin tänne”, ääni oli hellän käskevä. Rakesh raapusti paperille koristeellisella käsialallaan Dalyan ja Ohanin osoitteen ja ojensi sen sitten Kunolle.
”Jos menee myöhään, pyydä Ohania tuomaan sinut tänne.”

”Meil taitaa olla suunnitelma.” Kuno vastasi virnistäen - se häneltä ainakin onnistui – ja ojensi piirroksen toiselle samalla kun otti vastaan lapun. Siihen kirjattua osoitetta vähän aikaa tuijoteltuaan hän tajusi että sinne olisi melkoisesti matkaa – ja melkoisesti vesisadetta.
Huokaisten hän avasi myttyyn käärityn viittansa, ja siirryttyään pois siitä keskeltä olohuonetta puki sen ylleen vaivalloisesti siipiensä takia.

”Mie siis voin varmaan nukkua täällä? Kun en oo varannu huonetta mistään.” Hän kysäisi Rakeshilta, reilu annos toiveikkuutta äänessään. Haltiamies vaikutti mukavalta, ja yöpyessään hän voisi puhua siitä miten hän voisi kouluttaa itseään…

Vilkuttaen ja nykäisten kauluksen taas ojennukseen ja kasvoilleen siivekäs sitten lähti, päätyen vaeltamaan pidempään kuin olisi tarve Melekin sateisilla kaduilla ennen kuin kulki puiston läpi, nähden oikeassa osoitteessa olevan kaksikerroksisen rakennuksen. Huokaisten helpotuksesta hän juoksi katsomaan ensin alakerran ovien numerot, ennen kuin päätyi yläkerran ovien eteen.
Toisiksi viimeinen oli oikea.

Kuno tuijotti sitä pitkään hermostuneena, vaihdellen painoa jalalta toiselle, miettien riisuisiko tummanharmaan ja peittävän viittansa. Päättäen, että se olisi turhan vaivalloista hän vain veti hupun niskaansa, ja pari kertaa syvään henkeä vedettyään koputti oveen napakasti.

”Mie siis voin varmaan nukkua täällä? Kun en oo varannu huonetta mistään.”
”Tottakai”, Rakesh sanoi iloisesti ja vilkutti pojalle. Hänellä oli jo nyt hyvä kuva tuosta punapäästä.

* * *

”Isiiiiiiiii! Minä haluan ulos!” Dalyan ääni kaikui asunnossa tytön kärttäessä isältään ulospääsyä.
”Ei, Dalya. Me emme mene ulos, kun siellä sataa kaatamalla. Ethän sinä halua vilustua?” Ohan sanoi kärsivällisesti jo ainakin kahdettakymmenettä kertaa samana, sateisena päivänä. Myrtyneenä pikkutyttö näytti kieltään isälleen ja marssi huoneeseensa. Sinihiuksinen huokaisi ja meni koputtamaan tytön huoneen oveen.
”Dalya, kultaseni. Tehdään vaikka palapeliä tai pelataan jotain”, hampaansa teroittanut huhuili oven taakse ja huoneesta kuului riemunkiljahdus. Hetken kolisteltuaan punahiuksinen tyttö juoksi huoneesta kantaen pienissä käsissään laatikkoa täynnä pelejä ja leluja.
”Tule isi, tule!” hän hätäili ja hymyillen Ohan lähti hänen peräänsä. Samassa ovelta kuului koputus.
”Isi käy avaamassa oven. Valitse sinä sillä välin joku kiva peli niin voidaan pelata”, mies sanoi ja käveli ovelle vakavoittaen kasvonsa pelottaviksi.

Oven auetessa eriparisilmäinen näki sen takana seisovan litimärän pojan, jolla oli punaiset hiukset ja pahannäköiset arvet kasvoissa.
”Päivää, kukas sinä olet?”

Kuno kuunteli henki kurkussa asunnosta kaikuvia ääniä, kuullen tai kuvitellen kuulevansa pikkutytön äänen.
Ovea avaamaan kuitenkin tuli sinitukkainen, pitkä ja julmetun pelottava haltiamies, joka katseli demonipoikaa tuimasti eriparisilmillään.
Tämän suu avautui, mutta sieltä kuului aluksi vain pieni inahdus. Niinpä niin, eihän Dalya tietystikään tulisi avaamaan ovea kun isäpappa oli paikalla. Mutta hän oli silti hyvin hermostunut tuosta haltiamiehestä.

”Mie… niiku… ”
Taaskaan mitään järkevää ei tullut ulos, mutta kovasti ajatuksia kokoiltuaan ja vedettyään jälleen syvään henkeä nuorukainen nyökkäsi vähän ei kenellekään ja katsoi vakaasti toista silmiin omilla valkoisillaan.
”Mie oon Kunomume Zuzen, päiviä vaan. Oon… Dalyan setä. Onko hää kotona?”
Se oli yhtä tuskaa, ja Kuno harkitsi kaiteen yli katukivetykselle hyppäämistä hetken melkein tosissaan. Sietämätön jännitys ei ottanut helpottuakseen, ja hän tunsi pakottavaa tarvetta selitellä lisää, saada sinitukka varmasti uskomaan itseään.
”Teivel on miun isosisko, ja sie oot kai Ohan, Dalyan isä? H-hauska tutustua.”

Ohan katsoi takeltelevaa poikaa kulmat kurtistuen aavistuksen. Oliko toinen noin peloissaan?
”Mie oon Kunomume Zuzen, päiviä vaan. Oon… Dalyan setä. Onko hää kotona? Teivel on miun isosisko, ja sie oot kai Ohan, Dalyan isä? H-hauska tutustua.”
Sinihiuksinen oli kaatua kuolleena maahan. Miksi Teivelin veli oli yhtäkkiä pöllähtänyt hänen ovelleen? Mistä tämä oli edes saanut kuulla heistä?
”Vai niin”, terävähampaisen ääni oli täysin tunteeton ja viileä. Hän tutkiskeli toista hetken katseellaan.
”Tule sisään ja kerro sitten miten löysit meidät ja mistä edes kuulit meistä”, mies viittasi toista tulemaan sisälle taloonsa.

Kunosta tuntui oikeasti siltä, että hän voisi alkaa kohta itkeä. Hyvänen aika, hän oli demoni, mutta tuo sinitukkainen haltia oli silti vietävän pelottava! Eikä sitä yhtään vähentänyt se tosiseikka että hän oli Dalyan isä.

Demonipoika pystyi vain nyökkäämään jähmeästi toisen sanoille. Tämä ei vaikuttanut tippaakaan ilahtuneelta siitä että Teivelin veli oli pöllähtänyt paikalle.
Hän kuitenkin meni sisälle, ja riisui eteisessä siipiensä kanssa tapellen viittansa ja kenkänsä, astellen sitten peremmälle taloon, uskaltamatta istua tai mennä kovin pitkälle.
Hän kääntyi katsomaan Ohaniin, ja räpytteli silmiään hyvin pitkään ennen kuin sai taas itsensä puhumaan.
”Siis… Mie tapasin Kimin Uritin vuoristolla, ja hää kerto teistä. Ja sain osoitteen Rakeshilta. T-toivottavasti en tullu pahaan aikaan, ja sie et ny kanna mitää kaunaa miulle ihan vaa sen takii et oon Teivelin velipoika…”

”Siis… Mie tapasin Kimin Uritin vuoristolla, ja hää kerto teistä. Ja sain osoitteen Rakeshilta. T-toivottavasti en tullu pahaan aikaan, ja sie et ny kanna mitää kaunaa miulle ihan vaa sen takii et oon Teivelin velipoika…”
”Tapasit Kimin? No se selittää paljon. Sillä naisella ei ole ollut tapana informoida muita tällaisista asioista”, Ohan ärähti suuttuneena nyt Kunon sijaan Kimille.
”Isiiiiiiii, kuka siellä on?” olohuoneesta kuuluva tytön ääni hätkähdytti haltiaa ja hän käännähti nopeasti kohti ääntä. Dalya ei kuitenkaan ollut tullut huoneeseen ja mies rentoutui.
”Tule”, hän nappasi Kunoa käsivarresta ja raahasi tämän keittiöön, jonne ei ollut pakko kulkea olohuoneen läpi.
”Sovitaan, että minä annan sinulle mahdollisuuden enkä inhoa sinua sen helvetin huoran tekojen vuoksi, mutta en sano, että rupeaisin pitämäänkään sinusta. Sinun täytyy ansaita se”, Ohan sanoi vaarallisella äänellä ja mulkoili Kunoa. Teroitetut hampaat välkähtivät muutaman kerran keittiön kynttilöiden valossa.
”Mutta varokin jos yrität mitään…” haltia lähes murisi.

Kuno ei tiennyt, keneen tuon ärähdyksen vihaisuus oli suunnattu, joten hän tietysti oletti sen kohdistuvan jotenkin itseensä. Kenelle tahansa muulle hän olisi ärähtänyt jotain takaisin, mutta pitkä haltia oli jo säikyttänyt pojalle melkein paskat housuun, joten hän vain tuijotti tätä lakananvalkoisena.

Kuullessaan tytönäänen huhuilevan ”isiä”, punatukan katse singahti heti olohuoneen ovelle. Mutta Ohan tarttuikin hänen käsivarrestaan, ja raahasi onnettoman demonin keittiöön. Tämän toinen siipi kolhiintui ovenkarmiin, kolahtaen melko kuuluvasti.

”Sovitaan, että minä annan sinulle mahdollisuuden enkä inhoa sinua sen helvetin huoran tekojen vuoksi, mutta en sano, että rupeaisin pitämäänkään sinusta. Sinun täytyy ansaita se.”
Aluksi Kuno vain uikahti hiljaa. Teroitetut hampaat ja sini-punainen mulkoilu olisi pelottanut ketä tahansa, puhumattakaan saarnaa seuranneesta murinasta. Siivekäs peruutti pari askelta, ja pysähtyi sitten kokoamaan itsensä.

”No en miekään välttämättä siusta piä, ainakaan jos jatkat pelottelemista!” Hän kivahti, ristien kätensä rinnalleen mahdollisimman kapinallisesti.
”Mie vaan tulin näkee miun siskontytärtä, ku Kim sano et hää saattais haluta tavata sukulaisiaan. Enkä miekään pidä Teivelistä paljoo, en oo ees nähny tätä ku se otti toisen puolen perheen hajotessa!” Äkäinen ääni sortui viimeisten sanojen kohdilla, ja Kuno mulkoili sen verran mitä uskalsi sinitukkaista. Mutta hän ei ollut vielä lopettanut.
”Ei se oo miun syy et sisko on mitä on. Enkä mie oo semmonen tyyppi joka tekis jotain sukulaistytölleen. Ihan epäreilua, että alat tolleen vihoittelee ja pelottelee ihan vaa koska satun olee jonku sukulaine… Eiks siun sitte pitäis olla vihane Dalyallekin, saman periaatteen mukaan?” Kiukunpurkaus kesti vielä sen aikaa, että hän tuijotti uhmakkaasti toista silmiin, ennen kuin punatukkainen pää nuupahti, ja toinen käsi päätyi näpelöimään hiustupsua.

”Joten, mie vaa kerron olemassaolostani ja katon miltä hää näyttää ja lähen sitten, jos miuta ei kaivata.” Demonipojasta huomasi, että tälle oli jostain kumman syystä tullut yllättävän paha mieli. Olihan hän pelännyt tapaamista jo etukäteen, mutta että ihan oikeasti saisi vihamielistä kohtelua kun tuli katsomaan sukulaista josta ei ollut aiemmin tiennytkään? Lisäksi Kunolla ei ollut paljoakaan lähisukulaisia – nämä olivat sukujensa perinteisen kiivauden takia saanet pitkälti tapatettua itsensä, tai sitten olivat niin verisissä riidoissa että olivat kieltäneet sukunsa. Hän oli jotenkin toivonut, että olisi saanut Dalyasta sellaisen ystäväntapaisen, jonka luona kyläiltiin satunnaisesti…
Mutta jos Ohan ei aikoisi olla yhtään ystävällisempi, hän ei todellakaan jäisi paikalle yhtään pidemmäksi aikaa.

Ohan katsoi Kunoa suu hieman raollaan ja painoi päänsä. Toisen kiukustuminen sai hänet ymmärtämään kuinka väärin oli poikaa kohdellut. Lisäksi punapää oli näemmä pahoittanut mielensä. Sinihiuksinen huokaisi ja laittoi kätensä pojan hartialle kumartuen siten, että oli samalla tasolla toisen kanssa.
”Olen pahoillani. Minun ei olisi pitänyt tuomita sinua sisaresi perusteella. Tein väärin, todella”, mies sanoi nyt jo hieman lämpimämmällä äänellä.
”Mutta ymmärräthän, että toit mieleeni paljon kipeitä muistoja?” hän jatkoi, halusi selittää sanojaan.
”Anteeksi, jos pahoitin mielesi. Tietysti voit nähdä Dalyaa eikä sinun tarvitse lähteä heti. Aloitetaanko vaikka ihan alusta”, Ohan perääntyi hieman ja ojensi kätensä kätelläkseen Kunoa.
”Päivää, minun nimeni on Ohan, hauska tutustua”, hän sanoi ystävällisellä äänellä ja hymyili. Hymy vei paljon pelottavuutta hänen kasvoiltaan.

Ohanin painaessa kätensä Kunon laihalle hartialle hän yritti puolivillaisesti ravistaa sen pois, mutta tyytyi sitten kohtaloonsa, nostaen katseensa nyt samalla tasolla oleviin silmiin. Anteeksipyynnöt hyväksyttiin, vaikkei poika sitä mitenkään näyttänytkään. Hän koetti hymyillä vaisusti, mutta eihän se hänen suullaan onnistunut – arvet vain vääntyivät hieman suupielien luona.
”Kyllä mie… tavallaan ymmärrän, nyt ainakin. Mutta en mie voinut tietää, että sie vihaisit siskoo noin paljon.”

Sinitukan hymyillessä hän naurahti, ja ojennetun käden sijaan nappasi kiinni haltian nenästä, puristaen sitä kevyesti.
”Älä käsittele miuta ku lasta. Mie oon kuule jo 17.” Luku kuulosti taas harmillisen pieneltä, mutta siivekäs yritti olla välittämättä siitä ja raapi takaraivoaan mietteliäs ilme kasvoillaan.
”Mut siun kannattaa kuulla yhest jutust… Ku mein perhe on oikeesti ihan hajonnut. Teivel ja isä kaveeraa keskenään, samoin ku mie ja äiti, mut muute välit on täysin poikki. Jos Dalya alkaa kaveerata miun kanssa, isä ja sisko ei varmaan suostu enää ees yrittää välittää hänestä.” Hankala tilanne oli parasta ilmoittaa jo nyt, vaikka Kuno epäilikin sitä että Ohan haluaisi tyttärensä olevan enää missään tekemisissä äitinsä kanssa.
”Mut siis, jos se ei haittaa, nii hauska tavata ja esittele miut Dalyalle.” Siivekäs hymähti iloisesti, ollen tahattomasti hyvin suloinen siinä pörröisine siipineen ja onnellisine silmineen – puhumattakaan siitä neuleesta.

”Älä käsittele miuta ku lasta. Mie oon kuule jo 17.”
Ohan naurahti iloisesti. Hän saattaisi jopa ruveta pitämään tuosta pojasta.
”Ymmärretty”, hän sanoi hymyillen.
”Mut siun kannattaa kuulla yhest jutust… Ku mein perhe on oikeesti ihan hajonnut. Teivel ja isä kaveeraa keskenään, samoin ku mie ja äiti, mut muute välit on täysin poikki. Jos Dalya alkaa kaveerata miun kanssa, isä ja sisko ei varmaan suostu enää ees yrittää välittää hänestä.”
”No se ei minua haittaa. En koe suurta kiinnostusta pitää yhteyttä Teiveliin”, haltia sanoi vakavoituen ja hymyili sitten.
”Mutta sinä vaikutat olevan ihan okei”, hän sai positiivisuuden puuskassaan sanottua.
”Mut siis, jos se ei haittaa, nii hauska tavata ja esittele miut Dalyalle.”
”Ei haittaa ei. Tule, Dalya on olohuoneessa”, Ohan sanoi ja lähti kävelemään kohti mainittua huonetta olettaen Kunon seuraavan.
”Isi! Miksi sinulla kesti? Minä olen laittanut tämän jumalien taisto pelin jo valmiiksi. Tämä ei ole hauskaa yksin!” Dalya marmatti heti saatuaan isänsä näkyviin.
”Dalya, pelataan kohta. Meille tuli vieras”, Ohan sanoi napaten tyttärensä syliinsä.
”Sano hei”, mies sanoi punapäälle ja tyttö vilkutti Kunon suuntaan.
”Hei hei hei hei hei hei!” joukon pienin toisteli iloisesti.

Kuno hymähti kuullessaan olevansa ihan okei. Sepä mukavaa. Ohankin vaikutti olevan nyt melko mukava, kun oli päässyt alun vihamielisyydestään eroon.

Hän asteli olohuoneeseen haltian vanavedessä, kieltämättä melko hermostuneena.
Mutta marmattavan, punatukkaisen pikkutytön nähdessään hän - jos olisi pystynyt – hymyili.
Lisäksi sinitukkainen näytti selvästi rakastavan tytärtään. Sen näki heti pidemmän silmistä, kun tämä otti lapsensa syliinsä.
”Hei vaan”, punatukkainen lausahti, vilkuttaen takaisin.
”Sie oot siis Dalya? Mie oon Kuno.” Esitellen sittenkin itsensä hän piti sitten pienen tauon, ja hieraisi poskeaan epämääräisen ujouskohtauksen otteessa.
”Mie oon siun äidin veli, eli siun setä. Hauska tavata.”

”Sie oot siis Dalya? Mie oon Kuno. Mie oon siun äidin veli, eli siun setä. Hauska tavata.”
Dalyan suu loksahti auki ja hän tuijotti Kunoa ryhtyen sitten rimpuilemaan isänsä sylissä. Ohan laski tyttärensä maahan ja tyttö juoksi heti setänsä eteen tökäten tätä vatsaan.
”Setä?” hän kysyi vilkaisten nopeasti Ohania ja iskostaen katseensa sitten Kunoon.
”Niin, hän on äitisi veli ja tuli käymään meidän luonamme. Hän on Kimin kaveri”, sinihiuksinen selvensi tyttärelleen, joka tökki nyt Kunon vatsaa herkeämättä.
”Hei hei hei setä!” Dalya riemastui, kun huomasi, että isänsä ei kieltänyt häntä olemasta tuon tulokkaan kanssa. Tyttö kietoi kätensä toisen punapään vyötärön ympärille ja rutisti tätä tiukasti.
”Dalya tuppaa olemaan hieman tunkeileva välillä”, Ohan sanoi pahoittelevan näköisenä ja tyttö pyörähti uskomatonta vauhtia ympäri hiukset heilahtaen ilmassa.
”Minä EN ole tunkeileva!” hän huusi ja ryhtyi hakkaamaan Ohanin litteää vatsaa pienillä nyrkeillään terävähampaisen naureskellessa tytölle.
”Istu vain jos haluat”, sinihiuksinen sanoi Kunolle viitaten kohti sohvia.

Kuno ei voinut muuta kuin tuntea olonsa hyvin onnelliseksi, nähdessään Dalyan, tämän auki loksahtaneelle suulle ja tullessaan tökkimisen kohteeksi. Oli yllättävän mukavaa saada innokkaan pikkutytön huomio itselleen. Saadessaan uuden hei hei hei hei sarjan, pidempi punapää naurahti ja pörrötti siskontyttönsä hiuksia tämän halatessa häntä.
”Tunkeileva? No ei se ainakaan miuta haittaa”, demonipoika totesi aurinkoisesti, nauraen Dalyan kiivaalle reaktiolle. Kyllä, tämä oli selvästi sukua.

Ohanin viitatessa sohvia kohti siivekäs katseli niiden selkänojia arvioivasti, ja päätyi istumaan käsinojalle. Siinä oli tarpeeksi tilaa hänen siivilleen, jotka veivät aina kohtuuttoman paljon tilaa hänen takaansa. Valkoiset silmät etsiytyivät heti takaisin tuohon pieneen energiapalleroon, ja nyt Kunoa oikeasti harmitti ettei hän voinut hymyillä kunnolla. Oli hän sentään silloin saanut venytetyn virneensä sen saadessaan paranemaan tavallista paremmin, mutta kunnollista, leveää hymyä ei demoni vain saanut aikaiseksi. Pieni onnistui jotenkuten, vaikka näyttikin vähän kummalta.
”Voitko kertoa vähän itsestäsi, Dalya? Niin kuin, mistä pidät, kui vanha oot, tämmöstä pientä mitä sukulaisen on hyvä tietää.”

”Voitko kertoa vähän itsestäsi, Dalya? Niin kuin, mistä pidät, kui vanha oot, tämmöstä pientä mitä sukulaisen on hyvä tietää.”
Dalya näytti riemastuneelta, kun joku oli todella noin kiinnostunut hänestä.
”Totta kai!” tyttö riemastui ja loikki Kunon viereen istuen sohvalle.
”Minä käyn… keittämässä teetä”, Ohan sanoi ja asteli keittiöön.
”Minä pidän nukeista! Haluatko nähdä? Odota siinä”, punapää loikkasi ylös sohvalta, jolla oli istunut ja ravasi huoneeseensa tullen jälleen ennätystahtia takaisin.
”Katso, eikö olekin kaunis nukke”, hän riemuitsi ja työnsi Kunon syliin nuken, jolla oli kiharaiset, siniset hiukset ja valtavat, siniset silmät. Kokonaisuutta koristi kimmeltävä pyrstö.
”Se on merenneito. Katso, sillä on pyrstö”, punapää riemuitsi ja istui takaisin sohvalle.
”Niin ja minä olen kahdeksan”, tyttö hymyili. Ohan oli sanonut hänelle, että kertoo kaikille ulkoisen ikänsä, koska hän saattaisi muuten hämmentää ihmisiä.
”Kerro sinä sitten. Mistä pidät ja minkä ikäinen olet”, Dalya kysyi vuorostaan ja hymyili aurinkoisesti.

Kuno seurasi riemastuneen Dalyan ryntäilyä, ja heitti nopean nyökkäyksen Ohanin perään. Tee kelpaisi, hän saattoi olla vilustumassa toistuvan kastumisen takia. Niin, hänkin vilustui, harvinaisen helposti vielä. Mutta onneksi taudin puhjettua hän sai aina tapettua sen itsekseen kohtuullisen nopeasti, vaikka se olikin vielä vaikeampaa kuin selvien vammojen parantaminen.

”Kylläpä hää on tosi nätti. Ymmärtää ihan helposti miksi sie pidät nukeista.” Hän naurahti, ja käänteli syliinsä sysättyä merenneitonukkea, katsellen sen kauniita hiuksia ja suuria sinisiä silmiä.
Dalyan iän kuullessaan hän naurahti aivan toisella tavalla, ja silitti pienemmän punatukan päätä.
”Kyl sie miulle voit kertoo oikeen ikäs. Et sie varmaa kaheksaa oikeesti oo, muuten Teivelin tempauksesta oltais puhuttu Chamassa…”

Aurinkoisen hymyn maustama kysymys oli yllättävän vaikea. Mistä siivekäs piti? Helpompi olisi ollut selittää, miten hän vihasi suurinta osaa maailmasta yhäkin teinimäisellä raivolla, vaikka sen iän pitäisi olla takanapäin.
”No, mie tykkään lentämisestä, matkustelusta ja – älä kerro kenellekää täst – makeasta. Toffee on ihan parasta.” hän kertoi salaliittolaisen elkein, ja kumartui viimeisen tunnustuksen kohdalla ihan Dalyan lähelle, kuiskaten jutun suunnilleen tämän korvaan ja suoristautuen sitten.
”Ja mie oon seittemäntoista.”

Haluamatta jättää ikää kovin pitkäaikaiseksi puheenaiheeksi hän päätti keksiä uutta puhuttavaa.
”Katsos tätä.” Siivekäs kääntyi istumapaikallaan paremmin Dalyaa kohti, ja nosti nyrkkiin puristetun käden tämän eteen, avaten sitten sormensa suoriksi, päästäen ryöpyn pikkuruisia valopalloja, kuin tulikärpäsiä, pöllähtämään pienemmän ohitse. Se oli ihan hassu temppu, mutta hyvin nätti ja poika arveli Dalyan pitävän jostain sensuuntaisesta, kun piti nukeistakin.

”Kyl sie miulle voit kertoo oikeen ikäs. Et sie varmaa kaheksaa oikeesti oo, muuten Teivelin tempauksesta oltais puhuttu Chamassa…”
”Sie oot asunu Chamassa?” kuten pienet lapset yleensäkin, Dalya omaksui toisen murteen nopeasti ja ryhtyi käyttämään sitä. Lisäksi tuo puhetapa kuulosti hänen mielestään söpöltä.
”Mie oon siinä kolmenkymmenen paikkeilla, mut ei sillä niin väliä”, hän sanoi hymyillen sievästi.
”No, mie tykkään lentämisestä, matkustelusta ja – älä kerro kenellekää täst – makeasta. Toffee on ihan parasta.”
Dalyan ilme oli suoranaisen riemastunut. Hänestä oli kivaa, että oli salaisuuksia toisen kanssa.
”Joo! Mie en kerro kenellekään. Mie säilytän siun salaisuuden”, hän riemuitsi ja virnisti kuullessaan toisen iän. Tietenkin hän oletti, että toinen kertoi myös ulkoisen ikänsä eikä oikeaa.

Riemastunut kiljahdus pääsi Dalyan huulilta, kun Kuno päästi valopallot ilmaan.
”Tosi kauniita!” hän huudahti ja mietti sitten hetken.
”No kato sie tätä”, punapää heilautti kättään ja ilmassa leiskahti tulijuova.
”Mie perin isältä vähän tulielementalistin kykyjä”, tyttö kertoi ilahtuneena.

”Noniin, täällä olisi sitä teetä”, Ohan sanoi astellen olohuoneeseen ja asettaen ilmassa leijuneet teekupit, sokerin, maidon ja teekannun pöydälle. Pöydälle laskeutuivat myös Bijoun hänelle kerran antamat suklaakeksit, jotka olivat taivaallisen makuisia.
”Mistäs te nuoriso olette jutelleet?” sinihiuksinen kysyi.
”Myö kerrottiin salaisuuksia. Niitä ei voi kertoo siulle!” Dalya riemastui ja Ohan kohotti kulmiaan kuullessaan tytön käyttämän murteen.
”No sehän on hyvä, jos on salaisuuksia”, hän sanoi ja hymyili kummallekin. Hän oli päättänyt mielessään, että Kuno oli sittenkin ihan hyvä tyyppi, kun Dalyakin piti tästä niin paljon.
”Sinulle sitten tarttuikin tuo murre”, mies naurahti Dalyalle ja tyttö nyökkäili ponnekkaasti.
”Miusta tää on paljon kivempi kuin tuo hölmö mitä sie puhut”, punapää hihkui ja nappasi suklaakeksin lautaselta. Eriparisilmäinen nauroi ja silitti Dalyan hiuksia.
”Ota vain teetä ja keksejä. Keksit ovat naapurini leipomia”, Ohan sanoi Kunolle ja hymyili.

Kuno nyökkäsi pienesti, naurahtaen kun hänen tapansa puhua oli tarttunut Dalyaan niin nopeasti.
”Joo, mie oon asunu melkein koko ikäni Chamassa. Siul on ihan vähän muutakin sukuu siel…” Poika antoi aiheen tippua Dalyan riemastuessa tuosta pienestä salaisuudesta, jonka hän tämän kanssa jakoi. Tuntui, kuin tuo pienempi punapää pystyisi innostumaan mistä tahansa, eikä tämän kolmekymmentä elinvuotta ollut mitenkään muuttanut lapsen mieltä.
Onneksi tyttö oletti hänen olevan 17 vain ulkoisesti. Siitähän olisi tullut nolo tilanne, setä nuorempi kuin siskontyttönsä…

”Wau!”
Siivekäs jäi tuijottamaan tulijuovan ilmestymiskohtaa suu hieman raollaan, ollen vain etäisesti kateellinen – ja vielä etäisemmin vaivaantunut Kimin käristämistapauksen jäljiltä – tuosta kyvystä, jota hän oli aina toivonut itselleen. Enemmän hän oli innostunut, kuten Dalyakin oli innostunut vähän kaikesta mitä hän teki.
”Ohanilta vai? Vähänkö siistiä.”

Edellä mainitun saapuessa olohuoneeseen leijuttaen teekattauksen mukanaan Kuno käännähti istuviltaan heti tätä kohti, melkein tuiskahtaen alas sohvankaiteelta. Hosumisella ja nopealla tarrautumisella selkänojaan hän välttyi pieneltä pudotukselta, ja nauroi isän ja tyttären murrepuheille, ottaen tarjottaessa yhden suklaakeksin.
Jotenkin hän päätyi ottamaan heti perään toisen, ja puri kolmannesta puolet suklaista ihanuutta suuhunsa ennen kuin tajusi että oli hyvää vauhtia ahnehtimassa tarjoilua omaan kitaansa.
”Teijän naapuri on ihan sairaan hyvä leipuri!” hän julisti, heittäen keksinlopun käsistään suuhunsa, ja kaatoi itselleen kupillisen teetä. Hetken ajan hänen kätensä häälyi sokeriastian yläpuolella, mutta demoni päätti olla kursailematta ja tiputti viisi palaa sokeria juomaansa.
”Muuten, voitko sie Ohan kertoo myös ittestäs jotain, ku ollaan tässä jo vähän tutustuttu Dalyan kaa?”