Kylmää //Hieman ohi Nandasta...//

//Tämäkin oli tavallaan sovittu peli... *köh* Joskohan Kim nyt hyppelisi, hieman tapauksen Mantha jäljiltä toipuneena, paikalle?//

Lumimyrsky ulvoi vuorilla, pöllyttäen talven kylmää ympäri harvaa kuusikkoa, ulisten hurjasti vuorenkupeen paljaudella ja syöksähdellen tupruttamaan suuria, kosteita ja sokaisevia hiutaleita kaikkien niiden onnettomien silmiin jotka olivat ulkona sellaisella kelillä.

Kuno luokitteli itsensä happamasti naurahtaen juuri siihen ryhmään typeryksiä, ja yritti kiertyä pienemmäksi palloksi kuin aikaisemmin. Pörheät siivet olivat aivan märät, siinä vaiheessa lähestulkoon jäässä, ja demoni joutui vähän väliä korjaamaan paleltumisen aiheuttamia vaurioita nenästään, korvistaan, sormistaan, varpaistaan ja no, ihan kaikkialta.

Miten hän oli päätynyt sinne jyrkässä rinteessä olevaan luolaan, tärisemään siivet paidattoman ylävartalon ympärille kiedottuina ja kaksi puunpalaa jotka eivät suostuneet syttymään tuleen hylättyinä edessään, oli yksinkertainen juttu.

Nuorukainen oli päättänyt taittaa matkansa Nandaan nopeammin, lentämällä, mutta myrskytuuli oli yllättänyt hänet ja repäissyt pois kurssissta, syvemmälle vuorille ja lopulta paiskannut hennon punapään hankeen luolan vierelle. Hänen reppunsa, jossa oli ollut tällaiseen tilanteeseen tarvittavaa tavaraa, oli hajonnut jossain välissä ja singonnut sisältönsä ja lopulta itsensä jonnekin lähimetsään.

Kuno huokaisi ärtyneesti, ja pani merkille miten hänen hengityksensä höyrysi enää hädin tuskin. Juuri tällaisina hetkinä sitä toivoi, että osaisi räiskäyttää kunnon tulipallon.
Se se vasta auttaisi sinertäväksi muuttuneeseen harmahtavaan ihoon, kangistuneisiin raajoihin ja siipiin sekä selkään jotka olivat tuskallisesti krampanneet jokin aika sitten kylmän ja pitkäjaksoisen jännityksen vuoksi.
Hän antaisi mitä tahansa kenelle tahansa tulipallosta tai tulitikuista, joilla saisi nuotion aikaiseksi ja kastuneet vaatteet ja siivet kuivamaan ja jäsenet sulamaan.

Tietäen että se oli varmaan kymmenes turha yritys hän puristi kätensä nyrkkiin, niin että pureksitut kynnet upposivat lihaan, ja avasi ne, purskauttaen kirkkaan valoryöpyn luolan hämärään.
Valo oli yhäkin kylmää, ja yhäkin hän mietti kuinka pitkään pysyisi tajuissa ennen kuin hypotermia päättäisi tappaa.

Kim kiroili itsekseen. Miksi, oi miksi snehkvetinoiden täytyi kukkia talvella Agapen kylmimmissä kolkissa? Ja miksi punapää oli sattunut saarelle juuri lumimyrskyn aikaan? Nainen potkaisi lunta ja teki kädessään loimottavaa liekkiä hieman suuremmaksi. Joku suoja olisi tarpeen. Löysät vaatteet peittyivät mustaan viittaan, joka oli kiedottu lämmittämään vilpoista vartaloa.

Kirousten ryöppy karkasi Kimin huulilta tämän kompastuessa lumeen peittyneeseen kiveen ja kaatuessa kasvoilleen maahan. Kädessä ollut liekki sammui sihahtaen ja kirouksiaan jupisten nainen nousi ylös. Katseensa kohottaessaan hän näki kauempana luolan. Pelastus. Hänen olisi tehnyt mieli laulaa, mutta sitä hän ei kuitenkaan tehnyt. Sen sijaan hän kiihdytti askeliaan tarpoen jo erittäin syvässä hangessa kiitettävällä nopeudella toivoen, että olisi pidempi.

Hytisten Kim lähestyi luolansuuta ja lämmitti itseään nopeasti liekillä, jotta voisi astua luolaan viilentämättä sitä entisestään. Nainen kiipesi viimeisen kinoksen yli ja katsoi luolaan. Hän ei ollut todellakaan odottanut näkevänsä sitä minkä näki. Oikeastaan kaikkein viimeiseksi hän olisi kuvitellut näkevänsä jotain pörröistä, joka yrittää epätoivoisesti sytyttää kahta vaivaista puuta palamaan. Tuo pörröinen olento näytti palelevan melko pahasti.
”Faulin nimeen, oletko sinä kunnossa?” Kim kysyi ovelta ja astui hieman lähemmäs tuota pörheää otusta.

Kuno oli ehtinyt vaipua osittain tajuttomuuteen, kun kuulikin yhtäkkiä äänen puhuvan hänelle jostain kauempaa, mutta kuitenkin tarpeeksi läheltä että demoni heräsi siihen. Hyvin hitaasti, ja vaivalloisesti tuhkanharmaat siivet avautuivat tiukasta supusta, paljastaen punatukkaisen, sinertävähuulisen pään ja osan hänen paljasta rintakehäänsä. Melkein odotti, että ne olisivat narisseet, tai naksahdelleet - Kuno ei muistanut kertaakaan jolloin hänen siipensä olisivat olleet niin kohmeessa ja jäykät.

Valkoiset silmät tuijottivat tuota punatukkaista miestä, joka oli suunnilleen samanpituinen kuin hän. Tästä huokuva tunne, joka kieli mustasta taikuudesta, sai demonin räpäyttämään jähmeästi silmiään.

Tämän kysymys sai vastaukseksi vain pienen inahduksen.
Punatukan pää nuupahti alas, ja korvissa olevat korut kilahtivat hiljaa. Hän ei enää edes tärissyt, ja demonin hengitys ei huurunnut lähes yhtään. Kostuneet vaatteet olivat enemmänkin jäässä.
Melko surkea näky siis.
Siksi Kuno ei ollut kovin iloinen mahdollisesta pelastuksestaan - olihan ihan hiton noloa tulla nähdyksi siinä tilassa, säälittävää jopa. Onneksi hän ei ollut mieleltään tarpeeksi hereillä jotta olisi käynyt kettuilemaan tulijalle mitään. Sen sijaan hän pakotti kankean äänensä toimimaan.
"...en. Kylmä... ja... kohta en - en jaksa enää."
Hämärien, katkonaisten sanojen jälkeen hän nosti tärisevät kätensä suipoille korvilleen, puristaen paleltuneen osan sormiensa otteeseen. Hento, lämmin valo hohti hetken aikaa, ja sitten ilkeä, mustuva paleltuma oli poissa. Samanlainen oli kuitenkin ehtinyt kehittyä hänen poskeensa ja selkäänsäkin, ja rehellisesti sanottuna demoni ei jaksaisi hoitaa niitä kovin pitkään kuntoon.

Kim hätkähti siipien auetessa hieman. Tuo mies oli erittäin erikoisen näköinen, mutta näytti olevan aivan jäässä.
"...en. Kylmä... ja... kohta en - en jaksa enää."
”Hyvänen aika!” Kim syöksähti pojan viereen ja laskeutui polvilleen läimäyttäen kätensä yhteen tämän pään päällä ja kääntäen ne sitten tämän yläpuolelle kämmenet alaspäin. Lämmintä ilmaa alkoi valua siivekkään päälle lämmittäen tätä. Lämpöä noin minuutin tuotettuaan Kim riisui viittansa ja kietoi sen toisen punapään etupuolelta tämän ympärille jättäen siivet vapaiksi. Voimiaan keräten hän sytytti ne vaivaiset halot lattialla ja katsoi sitten demonia.
”Miten ihmeessä sinä olet tänne joutunut?” hän kysyi hämmentyneenä pojan vähäisestä vaatetuksesta.
”Ja vielä tuollaisissa pukeissa. Jos minä en olisi sattunut paikalle olisit jo nyt vainaa”, nainen huokaisi katsoen toista pää hieman kallellaan.
”Minä käyn hakemassa lisää puita. Koeta pysyä lämpimänä”, hän totesi ja riensi takaisin myrskyyn.

Noin puoli tuntia tarvottuaan ja muutaman puun kaadettuaan Kim askelsi kohti luolaa läjä halkoja magian avulla vieressään leijaillen. Hän astui ovesta sisään ja katsoi poikaa.
”Oletkos missä kunnossa?” hän kysyi ja värähti kylmästä astuen nopeasti luolaan ja ryhtyen mättämään puita jo hiipuviin liekkeihin.

Kuno tuijotti typertyneesti punatukan säntäilyä, ja räpäytti silmiään kun tämä läiskäytti kätensä yhteen hänen päänsä päällä. Ihanan, kuumalta hänen ihoaan vasten tuntuvan ilmavirran koskettaessa demonia tämä päästi helpottuneen huokauksen, ja hänen suupieliensä asento muuttui sen verran kohti tyytyväistä hymyä kuin arvilta pystyivät.

Hän liikautti käsiään kuin estelläkseen toista koskettamasta itseään, mutta viitta oli erittäin tervetullut. Niin lämpö ei päässyt ihan heti karkaamaan, ja pikkuinen nuotio huokui lisää lämpöä ainakin hänen jaloilleen.
Demonipoika ynähti ja sulki silmänsä, vastaamatta miehen kysymykseen. Hän vajosi epämääräiseen, unentapaiseen tilaan, eikä edes huomannut toisen katoamista ennen kuin tämä rymisteli puiden kanssa takaisin.

"Kyl mie ihan hengissä olen." Hän mumisi, värähtäen ja liikauttaen siipiään, irvistäen sitten kun hänen kipeä selkänsä väitti vastaan.
"Hittolaine..."
Demoni hieraisi poskeaan, ja irvistellen kivusta kurotteli koskemaan selkäänsäkin, parantaen paleltumansa. Viitta tipahti hänen yltään, ja hän sieppasi sen kohtuullisen nopeasti, kietoen takaisin ylleen. Sitten tuo räikeä tapaus vilkaisi syrjäsilmin tuntematonta pelastajaansa.
"... Tuotas. Et sie viittis pikkasen lämmittää noita lisää?" Hän nyökäytti siipiään kohti, ja hivuttautui lähemmäs nuotiota, hieroen käsiän yhteen; palaten kylmästä turtuneisuudesta elävien kirjoihin.

"Kyl mie ihan hengissä olen."
Kimin olisi tehnyt mieli nauraa. Toinen puhui liian hauskan kuuloista murretta.
"Hittolaine..."
Nainen kiirehti pojan luo ja haravoi tämän vartaloa katseellaan yrittäen kartoittaa paleltumien laajuuden.
”Onni, että löysin sinut. Olisit todella kuollut ilman minua”, hän sanoi ja kohensi tulta. Pyynnöstä hän ryhtyi lämmittämään kylmettyneitä siipiä ja hymisi hieman voimistaakseen loitsua.
”Mutta et vastannut. Kuinka oikein jouduit tänne?” hän kysyi pitäen lämmittävää loitsua voimassa. Hänen olisi ollut helpompi lämmittää poikaa kietomalla kätensä ja jalkansa tämän ympärille, mutta hän ei uskonut, että se olisi kovinkaan kannattavaa. Yleensäkään tuntemattomista ei koskaan tiennyt. Ei voinut olla koskaan varma mistä nämä suuttuisivat.
”Kerrohan, mitä mieltä olet demonijumalistamme?”

"Kiitosta vaan." Kuno totesi, ja huokaisi kun hänen siipensä vihdoin lämpenivät myös, ja venytteli niitä ja käsiään. Hänen selkänsä ei pitänyt siitä, mutta siitäpähän alkaisi vetreytyä.
"Miekö vai? Toi tuuli vaa heitti miut pois kurssista, ja miun reppu hajos tonne metikköön. Sitte kömmin tänne, ku ei parempaakaa suojaa ollu." Hän selitti, tuhahtaen lauseensa perään äkeästi.

Poika säpsähti kun tuo vieras yhtäkkiä kyseli jumalista.
"Mitä sie tommosii kyselet? No miust ne sais herätä, sanopa kuningatar mitä tahansa. Ja älä sie yhtään ala aukomaan siitä, mie oon kantani valinnu ja sillä sipuli." Terävä, kiivas äänensävy joka oli jotain niin Kunomaista kuin olla ja voi teki paluun, ja hänen siipensä kahahtivat mielenosoituksellisesti.
"Mut mikä siun nimi on? En mie tykkää ihan tuntemattomille haastelemisest, vaik ne kui oiski miut pelastanu." Hän vilkuili punatukkaa epäilevästi, vaikka ei yhtä vihamielisesti kuin muuta väestöä. Kyllähän sillä pelastamisella oli jotain väliä.
"Mie oon Kuno. Ja demoni, kuten näkyy. Että herra on hyvä ja kertoo ihtestään?"

"Mitä sie tommosii kyselet? No miust ne sais herätä, sanopa kuningatar mitä tahansa. Ja älä sie yhtään ala aukomaan siitä, mie oon kantani valinnu ja sillä sipuli."
Kimin olisi jälleen tehnyt mieli nauraa, mutta hän pelkäsi loukkaavansa sillä toista ja piti siksi suunsa kiinni.
"Mut mikä siun nimi on? En mie tykkää ihan tuntemattomille haastelemisest, vaik ne kui oiski miut pelastanu. Mie oon Kuno. Ja demoni, kuten näkyy. Että herra on hyvä ja kertoo ihtestään?"
Tällä kertaa Kim ei kyennyt pidättelemään itseään vaan purskahti raikuvaan nauruun ja tipahti takamukselleen kovalle kivelle naurunkyynelet silmissään.
”Hei vain, Kuno. Minä olen Kim ja minä en ole mies”, hän virnisteli Kunolle onnellisena siitä, että tämä oli erehtynyt hänen sukupuolestaan.
”Ja minä en auo sinulle siitä, että haluat demonien heräävän, sillä olen samalla kannalla.”

Kuno tuijotti punatukkaa hyvin pitkää, hetki hetkellä ärsyyntyneemmän näköisenä. Miksi ihmeessä tämä nauroi?!

Poika aukoi suutaan kun Kim ilmoitti ettei ollut mies.
"MITÄ?! Ekkö sie vai - helvetti!" Punatukka ei punastunut - hänen ihonsa ei toiminut niin - mutta kietoi toisen viitan ympärilleen kaulaansa myöten ja tiukasti, puristaen myös siipensä ja polvensa peittämään itseään.
Ei siinä ollut mitään järkeä, mutta hän nyt sattui reagoimaan niin.
"Hitto, oisit sanonu heti."

Mutta maininta demonijumalien herättämisestä sai tuon siivekkään suun avautumaan melkein ympyräksi - taasen hänen arpensa estivät ilmeen puhtautta.
"Ihanko oikeesti?" Kysymys oli hyvin typerä, mutta demoni ei parempaakaan keksinyt. Seuraavaksi hän tuhahti ja hellitti viitasta, antaen sen olla mukavan löysästi ympärillään.
"Mut miks sie oikeen nauroit miulle?" Valkoiset silmät mulkaisivat Kimiä, ja hän hipelöi pitkää huipakettaan, miettien mitä ihmettä tekisi tuon kumman... naisen kanssa. Ollako töykeä kuten aina, vai ehkä sittenkin harjoittaa kohteliaisuutta? Hän ei ollut vielä täysin lämmin, ja olotilan paraneminen johtui täysin Kimistä.

"MITÄ?! Ekkö sie vai - helvetti! Hitto, oisit sanonu heti."
”Olisin minä kertonut jos olisi tullut puhetta aiheesta”, Kim naurahti ja siirtyi istuallaan Kunoa vastapäätä nuotion toiselle puolelle.
”Joo, ja ihan oikeasti olen sitä mieltä, että Begeerte ja muutkin tulisi herättää. Olen ehdottomasti sitä mieltä”, nainen jatkoi hymyillen lämpimästi.
"Mut miks sie oikeen nauroit miulle?”
”No onhan se nyt eittämättä hupaisaa, jos joku erehtyy sukupuolestasi. Se on itse asiassa hyvinkin hauskaa”, hän sanoi.
”Mutta kerrohan jotain lisää itsestäsi. Olisi ihan mukava tutustua, koska näyttää ettemme pääse täältä hetkeen pois”, punapää viittasi luolan suuaukkoon, jonka ulkopuolella myrsky oli yltynyt hirveäksi. Pian valtava ryminä täytti luolan ja kauhukseen Kim huomasi suuaukon tukkeutuneen korkeammalta vuorelta vyöryneestä lumesta.
”Jaaha, ilmeisesti emme todella pääse hetkeen pois, minunkaan voimani eivät ole nimittäin rajattomat. En saa siirrettyä tuota vielä minnekään, koska olen käyttänyt voimiani jo melko paljon”, hän totesi yllättävän rauhallisesti ja katsoi Kunoa.
”Eli täytyy keksiä jotain tekemistä.”

Kuno kohotti toista kulmakarvaansa. Vai että oli hupaisaa? No, olihan se, mutta hänen kannaltaan hyvin noloa ja näin.
"No vaik se onkii hauskaa, ei oo yhtään reiluu ku sie varmana oot tehny jotai et näyttäsit enemmä miehelt. Siis se ei oo reiluu et sit naurat tämmöselle viattomalle... no siis kuitenki." Niin siis mikä viaton Kuno oli? Viaton elävältä jäätyjä? Viaton demoni? Eh. Kumpikin oli hieman huono termi, siksi hänen puheensa päätti hypätä sen kohdan yli.

Suuaukon peittyessä lumeen punapää sai lievästi ahtaanpaikankammoisen järkytyskohtauksen, ja tuijotti silmät suurina Kimia joka vain tyynen rauhallisena istui vain paikoillaan, ja vielä sysäsi epäsuorasti syyn hänen niskoilleen.
"Mitä?! Mut eikö meilt lopu happi?" Demonipoika pomppasi seisaalleen, ja viitta tippui hänen yltään ketjujen ja muun sälän kilistessä. Hän kuitenkin huomasi idean hyvin typeräksi, sillä oli tuiskahtaa nenilleen nuotioon. Vasta hiljalleen lämmennyt keho ei pitänyt äkillisistä liikkeistä, ja niin hän vajosi hitaasti, urahtaen, polvilleen ja siitä sitten takaisin istumaan.

"No... Kyllähän siun voimat palautuu ihan nopeasti? Ettei myö nyt tuntikausiks jäädä tänne." Hän totesi osittain itselleen, hieraisten poskeaan, ja alkaen sitten räplätä rannekorukasaansa.

Hänen siis tulisi kertoa jotain itsestään? No, mikäpä siinä. Eihän hän puhumista kovasti vihannut - vaikka mulkoilikin suuaukon peittänyttä lumivallia hyvin pitkään, inhoten sitä sydämensä kyllyydestä.
"No mie oon vaa melko normaali demoni." Uh, mikä suuri vale. Kovinkaan moni "normaali" demoni ei ollut puhtaasti parantaja, mutta tarpeeksi hyvä aloitus.
"Syntynyt ja elänyt Chamassa. Ei miul viel mitää ammattii oo, tai mitään. Vähän vaan oon nytten kuleskellu, ja tarkotus oli mennä Nandaan kattoon mitä nää kääpiöt nyt oikeesti osaa."

"No vaik se onkii hauskaa, ei oo yhtään reiluu ku sie varmana oot tehny jotai et näyttäsit enemmä miehelt. Siis se ei oo reiluu et sit naurat tämmöselle viattomalle... no siis kuitenki."
”Niin olenkin. Mutta eihän mieheltä näyttämistä ole vielä missään kielletty. Ihme sinänsä. Mokomakin kuningatar… Jatkuvasti työntämässä kapuloita rattaisiini”, Kimin puhe vaimeni kahden viimeisen lauseen aikana mutinaksi ja hän näytti hetken aikaa erittäin synkältä.
"Mitä?! Mut eikö meilt lopu happi?"
”Kyllä tuolta väleistä sen verran happea tulee ettei se mihinkään lopu. Älä sinä nyt telo itseäsi enää yhtään”, jonkun mielestä nainen saattoi kuulostaa joko välinpitämättömältä tai töykeältä. Täytyi tuntea Kim, jotta pystyisi sanomaan, että hän oli huolissaan pojan terveydestä ja heidän yleisestä tilanteestaan sekä tietenkin siitä, että Agapella kukkiva kasvi ei pysyisi hyvänä kovin kauaa.
"No... Kyllähän siun voimat palautuu ihan nopeasti? Ettei myö nyt tuntikausiks jäädä tänne."
”Kyllä me täältä pois pääsemme. Mutta eihän tässä mikään kiire ole. Minulla ei ainakaan ole mitään uusia tuttavuuksia vastaan. Emme ole sentään hengenvaarassa”, nainen lopetti puheensa hiljaiseen mutinaan hulluista kentaurinaisista ja katseli Kunoa kiinnostuneena.

Kim kuunteli pojan kertomusta ja hymyili tälle.
”Et taida sitten olla kovin vanha?” hän kysyi nojautuen taemmas, laskien painonsa käsiensä varaan. Hän jätti tarkoituksella kertomatta toiselle itsestään. Hän ei haluaisi valehdella ja kertoisi kyllä sitten, jos poika kysyisi.

Kuno tuijotteli Kimiä hetken ihmeissään. Kuulosti kuin kuningattarella olisi joitakin henkilökohtaisia kaunoja tätä kohtaan.

Töykeänoloinen käsky olla telomatta itseään sai hänet tuntemaan itsensä penskammaksi kuin oli, ja siitäpä Kim tietysti sai tulistuneen kirahduksen. Siipiveikko kuitenkin oikeasti rauhottui aloilleen, ojentaen siipensä pari kertaa äärimmilleen auki ennen kuin veti ne löyhästi suppuun selkäänsä vasten.

Suippokorvainen nyökäytti päätään, kun Kim selitteli miten häntä ei haitannut uudet tuttavuudet. Maininta kentaurista oli hyvin epämääräinen, joten hän ei tarttunut siihen pahemmin.

"Ihan tarpeeks vanha kuule!" Kiivastunut huudahdus sai peräänsä tuhahduksen, ja Kuno risti kätensä rinnalleen, mulkaisten Kimiä. Tämän täytyi itseasiassa olla häntä paria vuotta vanhempi, ellei tämä ollut sitten hyvin ihmisennäköinen puolhaltia tai vastaavaa.
Mutta aivan liian usein Kunon makuun demonit arvioitiin monta kertaa ulkomuotoaan vanhemmiksi - vaikka hänestä se olikin mukavaa, kun kukaan ei olettanut 17-vuotiaaksi ihan heti. Mutta sitten kun oikea ikä paljastui seurasi kamala naurunremakka, ja tietysti arpikasvoinen tulistui sellaisesta ja alkoi riehua ja päätyi satuttamaan itsensä. Sitten ei ollut yhtään kivaa.

"Muute, voikko sie yrittää opettaa miulle jonki tulipallojutun tai jotain?"
Yhtäkkiä älynväläyksestään innostuneena Kuno kääntyi katsomaan Kimiä silmiin, hymyillen vähän - ja saaden heti poskensa kipeiksi. Pirun arpi kun haittasi yksinkertaisiakin ilmeitä.
"Ku mie oon saanu vaa tämmösii aikaan, ja sie vaikutat aika kovalta maagilta."
Nyrkki ojentui Kimin eteen, ja poika avasi sen poksauttaen pienen valopallon väpättämään ilmaan, katoamaan hetkessä. Se kävi hyvin luontevasti ja vaivattomasti.

"Ihan tarpeeks vanha kuule!"
”Rauhoitu nyt! Hyvänen aika sentään. Minä vannon Sylvi Makrillin pyrstön kautta, että minua ei häiritse sinun ikäsi. Minulle ei ole paskankaan väliä olitko sitten kaksikymmentä vai kaksisataa. Ajattelin vain pitää keskustelun yllä”, Kimiä alkoi ärsyttää toisen jatkuva kiivailu, mutta hän oli päättänyt tulla tämän arpinaaman kanssa toimeen.
"Muute, voikko sie yrittää opettaa miulle jonki tulipallojutun tai jotain? Ku mie oon saanu vaa tämmösii aikaan, ja sie vaikutat aika kovalta maagilta."
”Minä? Kova maagi? Voi kiitos kohteliaisuudesta”, Kim hymyili ja katsoi kiinnostuneena toisen aikaansaannosta.
”Voinhan minä yrittää. Sinulla näyttää olevan ainakin jonkinlaista taipumusta magiaan ja se on hyvä jos meinaa opettaa”, nainen päätti olla kannustava heti alkuun ja siirtyi Kunon vierelle istumaan tarttuen tämän käsiin ja laittaen ne vierekkäin kämmenet ylöspäin.
”Pidä ne siinä”, hän sanoi ja nappasi paljain käsin nuotiosta liekehtivän puunpalan.
”Noniin, päätä ettei tämä satu. Päätä ettet saa palovammaa. Päätä, että ihosi kestää tulta”, hän sanoi ja pudotti palavan puun pojan käsille.

”Voinhan minä yrittää. Sinulla näyttää olevan ainakin jonkinlaista taipumusta magiaan ja se on hyvä jos meinaa opettaa.”
Kuno nyökkäsi, unohtaen kokonaan ikäjupakan. Hän piteli käsiään kämmenet ylöspäin edessää, miettien mitä Kim pistäisi hänet tekemään.

Tämän napatessa nuotiosta ilmiliekeissä olevan, hiiltyneen puunpalan demoni jäi tuijottamaan sitä, kuunnelle hölmistyneenä ohjeita.
Hän hoki mielessään hyvin voimallisesti, ettei tuntisi kipua ja ettei tuo kalikka polttaisi, mutta oli silti kiskaista kätensä pois alta kun se tippui niille, ja vetäisi terävästi henkeä, puristaen silmänsä kiinni kun se osui harmahtavaan ihoon.

Hetken ajan se poltteli hyvin ilkeästi, mutta sitten tunne katosi, ja punapää raotti silmiään. Puupala paloi iloisesti hänen kämmenillään, eikä näennäisesti polttanut.
Tapa ei kuitenkaan tainnut olla oikea; siivekäs paransi melkein automaattisesti ihoaan vielä nopeampaan kuin mitä se paloi. Nolona hän päästi kalikan tippumaan, ja katseli kuinka kämmenien punainen, osittain rakkuloille noussut alue tasaantui samanlaiseksi kuin aiemmin, hohdellen lähes huomaamatta hetken ajan.
Hänen siipensä painuivat hieman lisää suppuun kun hän katsahti Kimiin.
"Eh, otetaanko uusiks? Ja siis mite se pitää päättää?"

Kim kohotti kulmiaan palovammojen parantuessa ennen kuin ne ehtivät kunnolla syntyäkään.
”Jaha, vai että parantamisen taito”, hän sanoi hymyillen ja katsoi Kunoa kiinnostuneempana kuin aiemmin.
”Yritä ensinnäkin olla parantamatta itseäsi nyt, koska se ei auta mitään. Sinun täytyy vain koota kaikki voimasi ja päättää ettei liekki polta sinua. Katso kuinka käy jos et ole päättäväinen”, nainen nappasi puun käteensä ja hätkähti liekin polttaessa sormiin kipeät palovammat.
”Katso nyt, näin käy jos et pidä päätöstäsi vakaana”, punapää painoi sormensa palovammoille ja ne paranivat pienesti rätisten, kyllä hänkin osasi parannustaikoja.
”Eli ajattele vakaasti ettet tunne kipua. Ajattele ettei tuli oikeastaan aiheuta kipua ollenkaan. Ajattele, että tulen ei ole tarkoituskaan sytyttää mitään palamaan”, Kim heitti jo sammuneen puun takaisin nuotioon ja otti sieltä uuden, entistä kuumemman kalikan.
”Noniin, valmistaudu. Päätä ettei tämä koske ja älä paranna itseäsi vaikka se polttaisikin”, nainen sanoi ja kohotti puun pojan käsien yläpuolelle.
”Minä lasken kolmeen. Valmistaudu. Yksi, kaksi, kolme”, hän pudotti puun käsille ja jäi tarkkailemaan tilannetta.

Kuno tuijotteli liekkejä, vältellen Kimin häiritsevän kiinnostunutta katsetta.
"Joo no mie oon aina pystyny tuohon. Se tulee melkee ilman mitää, etten ajattele."
Hän nyökkäili naisen ohjeille, mutta hätkähti rajusti kun tämä poltti tahallaan sormensa. Demonin käsi singahti jo palovammoja kohti, kun toinen paransi itse itsensä.
Hetken ajan punapää ihmetteli rätinää. Se... ei näyttänyt yhtä lempeältä parantamiselta kuin hänen tapansa.
Mut sie et nytten oo arvioimas parantamist, vaa sie opettelet sen tulipallon!

Hän nyökkäili jälleen Kimin ohjeistukselle, ojentaen kätensä taas ilmaan, sulkien silmänsä. Mielessään hän keskittyi kuvittelemaan miten kävisi kun kekäle tippuisi hänen käsilleen - ne eivät palaisi, hän ei tuntisi mitään, tuli olisi vain miellyttävän lämpöistä ja...
Silmät avatessaan ja entistä kuumemman kalikan nähdessään Kunon ilme venähti, mutta hän puri hammasta ja piteli käsiään edessään, vaikka hän alkoikin täristä kun polte tuntui ja vaati vetäisemään ne nopeati pois.

Ilmassa tuntui jo aavistus palaneen lihan käryä, kun sitten tuskaisesti huudahtaen Kuno painoi päänsä alas, yrittäen pistää kivun katoamaan ja suunnata sen lempeän magian, jonka tunsi lähes aina ympärillään, viilentämän tulen.
Taas se purkautui väärällä tavalla. Polte kyllä katosi, mutta se johtui täysin hädintuskin näkyvästä sinisestä hehkusta joka kieli pienestä kilpitaiasta. Turhautuneena hän viskasi sitten kekäleen takaisin nuotioon, hieroen kämmeniään yhteen parantaen palaneen osion.
Hieman mustaa karisi lattialle, ja sitten demoni katsahti Kimiin.
"Vaikeeta ku on ennestää käyttäny eri taval tota..."

Kim katsoi tyynesti pojan epäonnistumista.
"Vaikeeta ku on ennestää käyttäny eri taval tota..."
”Tiedätkö, minä pakotan sinut oppimaan tuon”, nainen totesi ja nousi seisomaan.
”Varaudu, et voi ehtiä parantamaan itseäsi koko ajan, joten sinun täytyy vain lukita vahingoittuminen pois vaihtoehdoista”, varoittamatta hän heilautti oikeaa kättään, jolloin Kunoa kohti lensi vähintään tuhat pientä liekkiä. Ne polttaisivat ilkeästi, jos poika ei oppisi pikaisesti torjua vahingoittumista.
”Älä tunne kipua! Älä tunne kipua! Ne eivät polta sinua jos päätät niin. Ymmärrätkö? Älä anna kivun voittaa!” Kim kannusti huudoillaan ja loi vähän väliä lisää tulikimppuja, joita heitteli jatkuvasti kohti poikaa.
”Sinä pystyt siihen!” hän huusi jälleen ja toivoi toisen todella onnistuvan.
”Selvä, tule tänne. Katsotaan vahinkoja. Äläkä paranna itseäsi”, Kim viittasi poikaa tulemaan luokseen.

Kuno hätkähti, kun kim totesi pakottavansa hänet oppimaan hyvin ehdottomalla äänensävyllä.
Hän katseli toista, kuunnellen tämän sanoja, mietiskellen niitä ihan tosissaan.

Demonin kasvoilla oli hyvin yllättynyt ilme, kun Kim roiskauttikin ryöpyn liekkejä hänen päälleen. Tuhkanharmaat siivet lehahtivat refleksinomaisesti suojaamaan kehoa, ja luolan täytti kärähtäneiden höyhenten katku. Hän vinkaisi, melkein ryhtyen parantamaan vammojaan.

”Älä tunne kipua! Älä tunne kipua! Ne eivät polta sinua jos päätät niin. Ymmärrätkö? Älä anna kivun voittaa!”

Kuno pakotti siipensä erilleen, saaden seuraavan tuliryöpyn suoraan kasvoilleen ja rintakehäänsä. Tuskaisa huudahdus pakeni hänen huuliltaan, ja punapää tosiaan yritti lopettaa kivun, kuitenkaan parantamatta.
Se oli vaikeaa. Miten ihmeessä hän saisi muka otteen tulesta? Hänen taikuutensa, se ei edes tunnistanut sitä aineena. Se... oli vain ohimenevä energiaryöppy, jolle ei mahtanyt mitään.
"Elä nyt tapa miuta!"

Ettei hän nyt mustuisi aivan täysin, siipiveikko ponkaisi itsensä edes puolittain pois seuraavan ryöpyn tieltä, vinkaisten surkeasti silmät kostuneina kun taisteli sitä helppoa vaihtoehtoa, parantamista vastaan.
Palovammoja alkoi kerääntyä, ja hän arveli urakan käyvän turhankin raskaaksi tyhjällä vatsalla parannettavaksi. Mutta kertaakaan hän ei saanut kipua katoamaan, eikä toisaalta sitten vahingossa parantanutkaan mitään.

Jokaisella kerralla kun hän sai uuden palovamman hän tunsi tajuavansa hieman lisää siitä mitä hänen pitäisi tehdä - joutuen kerta kerralta selvemmin huomaamaan ettei vain pystynyt siihen. Kuin hän näkisi ongelman, muttei omistanut oikeita työkaluja sen hoitamiseen.
Hyvin turhauttavaa siis.

Kuno rahjusti Kimin luokse, lysähtäen tämän jalkoihin. Harmaat sulat olivat mustuneita ja käpristyneitä, ja siellä täällä vaalealla iholla oli ilkeän punaisia palovammoja, kohoavia vesikelloja ja toisessa hartiassa jo hiiltynyt jälki.
Poika niiskaisi, koskettaen poskellaan olevaa vammaa, parantaen sen vaikka Kim olisi mitä sanonut.
"Hulluko sie oot? En mie saa noin kauheassa kiireessä mitään aikaan! Ajatukset menee vähemmästäkin sekaisin..." Hän oli ojentaa kätensä koskemaan hartiaansa, sillä tunnotonta kohtaa ympäröi repivän kivun ympyrä. Hän kuitenkin vilkaisi Kimiä ennen kuin rupesi parantelemaan itseään.
"Kai mie nyt saan hoitaa tän? Ja siun pitää auttaa vähän."

"Hulluko sie oot? En mie saa noin kauheassa kiireessä mitään aikaan! Ajatukset menee vähemmästäkin sekaisin... Kai mie nyt saan hoitaa tän? Ja siun pitää auttaa vähän."
”Sshhh. Älä tee niille mitään. Anna minun”, Kim hyssytteli lempeästi ja polvistui pojan eteen kietoen kätensä tämän ympärille välittämättä siitä kuinka toinen saattaisi reagoida. Nopeasti keskittyen hän paransi Kunon vammat pienen rätinän saattelemana.
”Minä en yritä tappaa sinua vaan saada sinut onnistumaan. Tiedätkö, minäkin olen opetellut tämän taidon tuolla tavalla. Et uskokaan miltä minä näytin sen jälkeen. Olin yhdentoista ja itkin ties kuinka kauan vaaleiden, pitkien hiuksieni perään”, Kim puhui rauhoittavasti tajuamatta kertoneensa jo kenties liikaakin entisestä ulkonäöstään. Jos Kuno olisi taitava hän osaisi yhdistää kasvonpiirteet ja hiukset. Kuitenkin, jos hän ei olisi niin taitava, saattaisi hän tarvita vielä muutaman vihjeen ennen ymmärtämistä.
”Mestarini vain pakotti minut harjoittelemaan tuota monta tuntia päivässä. Minä en aio tehdä sitä tietenkään sinulle”, hän jatkoi puhumista ja perääntyi pojasta hieman ettei tuntuisi ahdistelevalta.
”Oletko varma, että sinulla on taipumuksia tämäntyyliseen magiaan?”

"Elä yhtään hyssyttele miuta -" Kuno aloitti pienen protestin hetkellisesti sisuuntuneena, mutta vaikeni kun Kim sitten halasikin häntä.
Siinäpä vasta olisikin ollut jotain nähtävää jos poika olisi kykenevä punastumaan. Mutta kun ei ollut, hän vain aukoi suutaan silmät pyöreinä. Hänen henkilökohtaista koskemattomuuttaan loukattiin!
Mutta lievä kirvely ja tunne joka kertoi hänen vammojensa parantuvan kohisten saivat hänet pysymään hiljaisena, eikä poika tyrkännyt naista läheltään. Hän oli kuitenkin hyvin jännittynyt, ja käristyneitä sulkia tiputtelevat ja uusia puskevat siivet nytkähtelivät silloin tällöin hermostuneesti.

"Sie itkemässä? Hassu ajatus." Punapää mutisi, tuntien olonsa harvinaisen ujoksi kun joku vain kertoili itsestään samalla kun halasi häntä.
Vaaleat hiukset menivät yksityiskohtana ohi, sillä hänellä oli enemmän ajateltavaa siinä kuinka hän oli jo kunnossa ja Kim silti oli siinä ihan kiinni. Se oli hyvin... häiritsevää.

”Oletko varma, että sinulla on taipumuksia tämäntyyliseen magiaan?”
Kuno vaikutti saavan voimakkaan yskänpuuskan, ja hänen valkoiset silmänsä tuijottelivat hetken kattoon ennen kuin hänen vaivaantunut ilmeensä muuttui epävarmaksi.
"Niin siis en mie tiiä. Ikinä ole... kukaan opettanu mitään, mistään. Ja en oo testaillu pahemmin..." Hän raapi takaraivoaan, nousten seisomaan ja katsomaan Kimiä silmiin. Samalla hän huomasi harmikseen että tämä oli aavistuksen pidempi.
"Onko sen tutkimiseen mitää muuta keinoa ku miun hengiltä käristäminen?"

"Onko sen tutkimiseen mitää muuta keinoa ku miun hengiltä käristäminen?"
Kim naurahti.
”No minä voin esimerkiksi kysellä sinulta”, hän sanoi hymyillen.
”Oletko koskaan tehnyt mustan magian taikoja? Oletko miten laaja-alainen magiassasi? Mitä perheesi osasi? Oletko niin sanotusti hyvää vai pahaa demonisukua?” nainen lateli kysymyksensä ja perääntyi pojasta vielä lisää. Hän ei todellakaan halunnut häiritä toista.
”Vaikka en tiedä vaikuttaako perhe demoneilla pahemmin. Perimä heittelee Huonin mukaan paljon”, Kim sanoi asettuen vatsalleen makaamaan.
”Aistitko paljon magiaa ympärilläsi? Onko sinua koskaan koulutettu minkäänlaisen magian käyttäjäksi?”

”Oletko koskaan tehnyt mustan magian taikoja? Oletko miten laaja-alainen magiassasi? Mitä perheesi osasi? Oletko niin sanotusti hyvää vai pahaa demonisukua? Vaikka en tiedä vaikuttaako perhe demoneilla pahemmin. Perimä heittelee Huonin mukaan paljon. Aistitko paljon magiaa ympärilläsi? Onko sinua koskaan koulutettu minkäänlaisen magian käyttäjäksi?"

Kysymyspaljous sai Kunon vaikenemaan pitkäksi toviksi, kun hän mietti miten vastaisi. Mieli teki kaunistella asioita, saada hänet kuulostamaan enemmän mustan magian käyttäjäksi kuin hän mahdollisesti oli.
Mutta ajatus siitä että joutuisi käristymään syyttä suotta sai hänet pysymään hyvin rehellisenä.
"Enpä ole tainnut tehdä. Laaja-alainen... Jos sil tarkotetaan millasta magiaa käytän, sanotaa et suurimmilta osilt se on ollu parantamist, kilpii, joskus on tullu tavaroit heiteltyykin sillee..." Hän kiepsautti käsiään kuin kuvatakseen mielessään olevaa mielikuvaa.
"Ajatuksilla. Mut se ei oikee toimi hyvi."

Hän katseli perääntynyttä kiinnostuneena. Hän oli kuullut Huonista, yhden henkivartijakouluksen käyneistä. Heitä kunnioitettiin demonien parissa.
"Kui sie oot puhunu Huonin kaa? Mut hää on oikees, sil ei kamalasti oo väliä. Mutta äiti oli taikakyvytön lintudemoni, ja Zuzenit on tavallaa hyvii. Ja isä on hahmonvaihtaja. En tiiä häne suvust, mut ei se mikää hyvin tai toisaalt pahinkaa ollu." Hän vaikeni hetkeksi, miettien asiaa. Harmi kun äiti ei ollut ikinä puhunut aiheesta. Kuno itse ei kunnolla muistanut aikaa jolloin oli ollut isänsä kanssa tekemisissä.
"Äiti ei suostunu puhuu isäst sen jälkee ku me lähdettiin. Mutta jos etunimet auttaa, hää ol Drake ja miun isosisko joka kantaa samaa sukunimee ku isä on Teivel."

Vastaaminen meni vaikeammaksi, ja huomaamattaan Kuno alkoi puhuessaan korostaa sanoja käsien liikkeillä ja vaihtelemalla siipiensä asentoa.
"Miuta ei oo koulutettu sitten yhtään. Magiasta... se tuntuu aina pikkasen, silleen että sitä on miun ympärillä. Se on semmostä löyhää, lämmintä ja niiku... lempeetä. Tavallaan... sitä on harvassa, mut sit se vähän niiku tulee miun luokse itekseen. Mut jos haluun käyttää sitä pitää kutsuu lisää paikalle." Hän selitteli, painaen sitten katseensa maahan, hieraisten poskeaan. Nyt sitten vain kuulemaan Kimin tulkinta.

"Kui sie oot puhunu Huonin kaa? Mut hää on oikees, sil ei kamalasti oo väliä. Mutta äiti oli taikakyvytön lintudemoni, ja Zuzenit on tavallaa hyvii. Ja isä on hahmonvaihtaja. En tiiä häne suvust, mut ei se mikää hyvin tai toisaalt pahinkaa ollu.
Kim hymyili.
”Huon on minun erittäin hyvä ystäväni. Juttelen hänen kanssaan melko usein”, nainen sanoi ja jäi jälleen kuuntelemaan Kunon puhetta.
"Äiti ei suostunu puhuu isäst sen jälkee ku me lähdettiin. Mutta jos etunimet auttaa, hää ol Drake ja miun isosisko joka kantaa samaa sukunimee ku isä on Teivel."
”MITÄ?!” Kim parkaisi loikaten pystyyn. Hän oli vasta jonkin aikaa sitten saanut selville Dalyan äidin nimen ja nyt suhteellisen harvinainen nimi pöllähti hänen kasvoilleen. Jupisten Kim päätti antaa pojan puhua loppuun ja istui paikalleen.
"Miuta ei oo koulutettu sitten yhtään. Magiasta... se tuntuu aina pikkasen, silleen että sitä on miun ympärillä. Se on semmostä löyhää, lämmintä ja niiku... lempeetä. Tavallaan... sitä on harvassa, mut sit se vähän niiku tulee miun luokse itekseen. Mut jos haluun käyttää sitä pitää kutsuu lisää paikalle."
”Ennen kuin sanon yhtään mitään haluan tietää kaiken mitä tiedät Teivelistä. Missä hän on? Mitä hän tekee? Onko hänellä lapsia? Miestä? Ylipäätänsä jotain?” nainen katsoi poikaa kiinteästi.

Kuullessaan Huonin olevan Kimin hyvä ystävä Kunon arvostusmittari alkoi näyttää entistä korkeampia lukemia.

Mutta Kimin huudahdus ja yllättävät, täysin aiheesta poikkeavat kysymykset Teivelistä saivat hänet ymmällen. Tunsiko nainen tämän?
"Tota noin. Hää on varmaa noin sata vuotta miuta vanhempi. Ja hahmonvaihtaja. Viimeks ku kuulin hää ol Chamas, iskemäs kaikkia mitkä liikkuu. Muuta mie en tiiä. Ku... hää ei käyny koton ku mie olin laps ja sitte sen..." Tähän väliin punapään ääni vaimeni kuulomattomiin, mutta hän sanoi 'riidan', näyttäen hyvin vaivaantuneelta, "... jälkeen hää ol isän puolel eikä oo puhunu miulle tai äitille."

Hän katseli Kimiä, yrittäen tulkita tämän kiinteästä katseesta jotain syytä kiinnostumiselle.
"Nii siis hää kuuleman mukaa tykkää leikkii miestä niiku sie. Mut oikeesti, muuta en tiiä. Miks sie kyselet hänestä?"