Illan hämyssä

//Jatkoa vanhalta foorumilta\\

Rakesh keskittyi piirtämiseen, mutta kuunteli samalla toisen puhetta. Hän hymyili, kun oli saanut hahmoteltua kasvot suurin piirtein ja vilkaisi Bijouta nopeasti tämän kysyessä häneltä kysymyksen.
”Olen asunut täällä likimain sata vuotta”, Rakesh virnisti, koska luku kuulosti jotenkin suurelta.
”Synnyin Azarissa ja vietin lapsuusvuoteni siellä. Olen asunut myös Delorassa”, hän rajasi piirtämänsä miehen silmiä varovaisesti. Mies piirsi hiljaisuudessa hetken ja katsoi sitten Bijouta.
”Tiedätkö, sinä olet hyvin kuvauksellinen”, hän sanoi virnistäen hieman ja ojensi lehtiönsä toiselle miehelle. Hän oli piirtänyt siihen tarkan lyijykynäpiirroksen miehestä ja kirjoittanut kuvan yläpuolelle koukeroisella käsialalla miehen nimen ja meneillään olevan päivän päivämäärän.
”Mitä pidät?”

Puolivampyyri antoi ajatustensa vaeltaa, ja mietti millaista olisi käydä vaikka Azarissa. Hän ei kuitenkaan pitänyt matkustamisesta, joten tiputti ajatuksen kohta.
Ellei sitten Rakesh vaikka joskus tulisi mukaani, ja esittelisi paikkoja…

Hän säpsähti takaisin todellisuuteen kuullessaan olevansa kuvauksellinen. Hetken ajan mies aukoi suutaan hämillään, ennen kuin astahti eteenpäin ottaakseen piirroslehtiön käteensä. Hän katsoi sitä, nosti katseensa Rakeshiin, ja katsoi sitä sitten uudestaan.
”Sinulla on kaunis käsiala.”
Niin, hänen olisi pitänyt sanoa jotain piirroksesta mutta ei osannut, vaan katseli suu raollaan tarkkaa lyijykynätyötä, ja istahti Rakeshin vierelle sohvalle.
”Se… sinä olet todella hyvä.” Hän hymyili, yhä hieman hämillään ja hypisteli yhtä mustaa suortuvaa, katsellen piirrosta. Se oli näköinen, ehdottomasti, ja hänelle tuli epämääräinen olo katsoessaan sitä. Niin kuin katsoisi itseään jonkun toisen silmin.
”Juuri nyt sitten menit käyttämään minua mallina, kun hiukseni ovat kamalasti ja kasvonikin… ” Hän huokaisi, ja väläytti hyväntuulisen hymyn haltialle.
”Eikö sinustakin näytä siltä että suuni on liian leveä verrattuna nenään?” Hän kysäisi, ja sipaisi mainittuja huuliaan, kuitenkaan kuulostamatta siltä että oikeasti huolehtisi asiasta. Bijou jopa naurahti hiljaa, katsoen sitten uudestaan kuvaa itsestään. Hän tuijotti sitä pitkään hiljaisena, alkaen pitää siitä hetki hetkeltä enemmän.
Kalpea sormi hipaisi piirrettyjä kasvoja, varoen ettei tuhrisi lyijykynäviivoja.
”Se kyllä tosiaan näyttää minulta.”

”Sinulla on kaunis käsiala.”
Rakesh naurahti.
”Kiitos”, mies sanoi huvittuneeseen äänensävyyn ja jäi katselemaan toista. Hän oli varma ettei mikään piirros voisi tehdä tämän kauneudelle oikeutta.
”Se… sinä olet todella hyvä.”
”On tässä ollut muutama vuosi aikaa harjoitella”, ruskeahiuksinen nauroi jälleen ja hipaisi toisen hiuksia ohimennen.
”Juuri nyt sitten menit käyttämään minua mallina, kun hiukseni ovat kamalasti ja kasvonikin… ”
”Sinä näytät oikein hyvältä”, Rakesh sanoi ja tuuppasi toista hellästi kylkeen.
”Älä edes yritä väittää muuta.”
”Eikö sinustakin näytä siltä että suuni on liian leveä verrattuna nenään?”
Mies naurahti taas, mutta ei vaivautunut vastaamaan toisen kysymykseen.
”Se kyllä tosiaan näyttää minulta.”
Rakesh otti lehtiön toiselta, kirjoitti nimensä työn alalaitaan ja irrotti kuvan lehtiöstä tottunein liikkein.
”Saat sen jos haluat”, hän ojensi kuvaa toiselle.

Bijou naurahti, mutta vilkaisi Rakeshia hieman ihmeissään kun toinen sipaisi hänen hiuksiaan. No, mikäs siinä. Ei hän mitenkään vastustanut sitä että ystävä koskisi häneen.
”Muutama tosiaankin. Olet ilkeä lyhytikäisempiä kohtaan, tiesitkös?” Hän lausahti leikillään, ja naurahti kun tuli tuupatuksi.
”Minusta näytän milloin tahansa muulloin kuin nyt, nukuttuani sohvalla ja tultuani ammutuksi, paremmalta. Ja sinä et saa yrittää väittää mitään muuta.” Hän totesi hymyillen lämpimästi, ja painoi haltian nenän lyttyyn.

Kun hänen kysymyksensä sai vastaukseksi vain naurua puolivampyyri mietti hetken ja päätti, ettei siinä ollut mitään pahaa.
Rakeshin napatessa lehtiönsä takaisin itselleen ja irrottaessa paperin, ojentaen sen sitten hänelle mies räpytteli silmiään hetken, ennen kuin otti paperin.
”Kiitos. Ei sinun olisi tarvinnut, minähän näen itseni aina kun katson peiliin mutta sinä taas et – tuota noin, anteeksi, höpisen taas omiani.” Bijou yskähti nolostuneena.
”Tietysti se on eri asia kuin peiliin katsominen, koska se on samalla sinun taideteoksesi, ja taitaa olla epäkohteliasta vastustella lahjaa.” Hän selitti osittain itselleen, ja ihmetteli kuinka paljon ajattelua niiden ääneen sanominen helpotti. Hassu pieni naurahdus karkasi hänen huuliensa välistä, ja hän rullasi kuvan varovasti, etsien sitten käsilaukkunsa jonka oli ihmeen kaupalla saanut pidettyä mukanaan, ja aukaisi sen laittaakseen piirroksen sinne.

Silloin ties mistä harhaluodista syntynyt reikä sen kyljessä repesi isommaksi, ja valutti juuri Kimin kynän, puuterirasian, ja lompakon sekä sormuksen – kaikki varastettuja tavaroita – lattialle. Bijou pudottautui heti poimimaan niitä ylös, ihmetellen missä välissä oli halvannäköisen sormuksen vienyt.

”Muutama tosiaankin. Olet ilkeä lyhytikäisempiä kohtaan, tiesitkös?”
”Tiesin”, Rakesh virnisti ”Ja olen ylpeä siitä.”
”Kiitos. Ei sinun olisi tarvinnut, minähän näen itseni aina kun katson peiliin mutta sinä taas et – tuota noin, anteeksi, höpisen taas omiani. Tietysti se on eri asia kuin peiliin katsominen, koska se on samalla sinun taideteoksesi, ja taitaa olla epäkohteliasta vastustella lahjaa.”
”Olet hassu”, mies sanoi taputtaen toista päälaelle.
”Ainahan minä voin piirtää itselleni uuden kuvan.”
Mies tarkkaili Bijoun liikkeitä tämän ryhtyessä laittamaan kuvaa laukkuunsa. Samassa laukku repesi jostain ja hyvin sekalaista tavaraa putosi lattialle. Rakesh katsoi tavaroita kulmat hieman kurtussa.
”Aika sekalaista tavaraa sinulla”, hän huomautti vaikka olettikin tavaroiden olevan varastettuja. Kim ynähti hiljaa makuusijallaan, mutta ääni jäi Bijouun keskittyneeltä mieheltä huomaamatta.

Bijou naurahti kun Rakesh taputti häntä päälaelle, miettien johtuiko se vain hänestä vai koskettiko haltia häntä huomattavan usein?
”Mistä sen tietää jos vaikka sairastuisin tautiin joka pakottaa minut vetämään säkin päähäni aina kun yrität piirtää minut?” Hän kysyi virnistäen leikkisästi. Toisen kanssa oli tosiaan mukava jutella, hän oli ollut oikeassa arvioidessaan pitävänsä parantajasta silloin kun näki tämän ensimmäistä kertaa.

Puolivampyyri yskäisi nolostuneena, ja lappoi kassinsa sisällön – josta tippui vielä hänen huulipunansa edellisten tavaroiden perään – takaisin, laskettaen sen sitten turvallisesti pois käsistään.
”Sitä kerääntyy huomaamatta.”

Hän oli saattanut olla sanomassa jotain ruskeahiuksiselle, mutta kääntyi siinä samassa ympäri kun kuuli Kimin ynähtävän hiljaa. Hetkessä hän oli ystävänsä vieressä, silmät nauliutuneina huolestuneesti tämän kasvoihin. Punatukka saattoi herätä, ja hän halusi olla tämän vierellä kun se tapahtui – hän välitti naisesta ainakin sen verran, ja tahtoi maksaa takaisin sen että oli heikentänyt tätä.
”Kim? Oletko hereillä? Kuinka voit?” Hän kysyi hiljaa.

”Sitä kerääntyy huomaamatta.”
Rakesh ei ehtinyt vastata ennen kuin Bijou oli jo kiitänyt Kimin luo. Mies askelsi rauhallisesti naisen vuoteen viereen.
”Kim? Oletko hereillä? Kuinka voit?”
”Kuinka itse voit?” Kim kysyi hennolla ja kähisevällä äänellä raottaen silmiään hieman.
”Rakas lapsi”, parantaja sanoi ja tämän silmät kimmelsivät.
”Vahva tyttö”, mies silitti Kimin poskea ja nainen hymyili hieman.
”Miten… Miten Ohan voi? Onko hän hengissä?” punapää huolehti ja irvisti yrittäessään liikkua.
”Älä liiku nyt. Ohan voi hyvin, nukkuu tuolla sohvalla”, parantaja sanoi hymyillen.
”En minä nuku”, kuului sohvan luota voimakas ääni ja Rakesh kirjaimellisesti pomppasi kattoon säikähdyksestä. Kattoon pomppaaminen onnistui, koska ensinnäkin katto oli matalalla ja toisekseen mies oli haltia ja omasi sen vuoksi suuremmat kyvyt kuin ihmiset.
”Olisit kertonut, että olit hereillä”, Rakesh sanoi moittivaan äänensävyyn ja henkivartija nauroi.
”Mitäs minä kertomaan. On tässä ihan mukava makoilla vaikka olenkin aivan kunnossa”, sinihiuksinen naurahti ja pyörähti sohvalla mahalleen kasvot toisiin päin parantajan katsoessa häntä paheksuen.

Bijou huokaisi helpottuneesti kun Kim vastasi hänelle.
”Sillä ole väliä, mutta kunnossa ollaan.” Hän vastasi hiljaisella äänellä, haluamatta häiritä potilasta kovilla äänillä kun tämä heräili. Käsi nousi silittämään punaisia hiuksia lempeästi samalla kun Rakesh silitti omallaan naisen poskea. Hän pysyi hiljaa, pitäen anteeksipyynnöt sisällään. Hän ei halunnut ahdistaa Kimiä juuri nyt, hän voisi kestää huonoa omaatuntoa vielä vähän aikaa.
Bijou ei voinut olla huomaamatta, kuinka isällisiltä tämän sanat kuulostivat. Samalla mieleen muistui miten Nina oli kertonut ettei Kim ollut maannut juuri Rakeshin kanssa. Mikä noiden kahden suhde sitten oli, sitä sopi miettiä.

Ohanin ilmoittaessa ettei nuku säikähtämisen sijaan Bijou näytti kolme kertaa tyynemmältä kuin yleensä, mikä olikin se tapa jolla hänestä pystyi kertomaan milloin tämä säikkyi kunnolla.
”Mistä lähtien sitten olet ollut hereillä?” hän kysyi sinitukalta, palauttaen hymynsä kasvoilleen.
”Ja jos pystytte syömään ja olette nälkäisiä, tuolla on velliä odottamassa.” hän kertoi muistettuaan kattilan. Kääntyen Kimin puoleen ja puristaen tämän kättä lohdullisesti, ollen koko olemuksellaan kiitollinen siitä että tämä oli selvinnyt hän sitten muistikin mistä vaarasta he olivat päässeet pakoon.
”Miten sen kentaurin kanssa kävi?”

”Mistä lähtien sitten olet ollut hereillä?”
”Siitä lähtien, kun sinun laukustasi tippui jotain tavaraa”, sinihiuksinen vastasi ja virnisti.
”Ja jos pystytte syömään ja olette nälkäisiä, tuolla on velliä odottamassa.”
”Velliä!” Ohan huudahti ja riensi kattilan luo.
”Minä en ole saanut velliä sitten kotoani muuton”, hän hihkui ja avasi kattilankannen.
”Oi, tämä on samanlaista mitä äiti teki aina kotona”, miehen ilme oli hetken ajan haaveileva, mutta kohta hän kaivoi tottuneesti Rakeshin kaapeista lautasen ja lusikan lappaen sitten keittoa lautaselle ja siirtyen sohvalle syömään sitä hyvällä ruokahalulla. Kim hymyili henkivartijalle voipuneesti.
”Miten sen kentaurin kanssa kävi?”
Ohan nielaisi suuntäydeltä velliä ja kääntyi katsomaan Bijouta.
”Jäi sinne makoilemaan”, hän totesi ja jatkoi vellin suuhunsa lappamista.
”Kim, haluatko sinä velliä?” Rakesh kysyi lempeästi ja nainen pudisti päätään.
”Olet vieläkin samanlainen kuin pienenä. Sairaana mikään ei mene alas”, mies sanoi hymyillen ja silitti Kimin poskea.

Bijou alkoi hytkyä hillittömästi, pidellen vatsaansa vasemmalla ja oikeaa kättään suunsa päällä kuullessaan Ohanin haltioituneen puheen äidistään, ja nähdessään tämän tyytyväisen hymyn kun sinitukka alkoi lappaa velliä suuhunsa.
Hän ei ollut saanut sairauskohtausta, vaan pidätteli naurua koska ei halunnut loukata toista. Lopulta hän ei enää mahtanut itselleen mitään, vaan purskahti helisevään nauruun.
Kuinka joku tuon näköinen voi olla noin onnellinen vellistä joka tuo mieleen äidin?
”Ole hyvä vaan, hienoa että kelpaa.” Hän totesi, hymyillen henkivartijalle. Että tämä oli hassu ystäviensä seurassa.
Hän huoahti kuullessaan että kentauri oli mitä ilmeisimmin vielä hengissä. Toisaalta, vaikka tämä olikin vaarallinen, puolivampyyri ei olisi pitänyt siitäkään jos tämä olisi kuollut. Kuoleminen ei ikinä ollut mukavaa.
”Olet todellakin hyvä. Minä olisin varmaan jähmettynyt kauhusta ihan vain kentaurin koon takia.” Hän totesi, hymyillen pienesti.
”Olen tosissaankin onnellinen että pääsit hänen kyns – kavioistaan hengissä.” Bijou korjasi kesken lauseen, virnistäen samalla.

Hän loi huomattavasti kylmemmän katsahduksen mustilla silmillään Rakeshia kohti, kun tämä puhui Kimille äänellä josta kuuli kuinka he olivat tunteneet todella pitkään ja kuinka läheisiä he olivat. Kaipa mustatukka tunsi kateutta siitä ettei ollut Rakeshin paikalla.
”Kuinka pitkään te kaksi olette tunteneet?” Kysymys oli kuitenkin lempeän utelias, ja Bijou käveli haltian keittiöön, hetken haeskeltuaan löytäen lasin ja tuoden sen sitten täynnä mehua jota oli löytänyt.
”Kim, voitko juoda tämän? Sokerista saa energiaa…”

”Kuinka pitkään te kaksi olette tunteneet?”
Kim otti vastaan toisen antaman lasin ja hörppäsi siitä hieman.
”Minä olen kasvattanut Kimin. Hän tuli luokseni ollessaan kahdentoista ja toimin hänen huoltajanaan siitä lähtien. Hän on minulle kuin oma tytär”, Rakesh sanoi ja sipaisi naisen hiukset pois silmiltä.
”Äläkä unohda Ninaa. Hän on pitänyt minusta huolta kauemmin, mutta ajattelen häntä silti kuin vanhana ystävänä, en äitinä tai minään”, Kim totesi ja hymyili hieman.
”Nuo kaksi ottivat minut hoivaansa, kun olin yrittänyt erästä loitsua, joka meni pahasti pieleen ja satutti minua vakavasti. Rakesh hoiti minut kuntoon ja otti minut luokseen asumaan kasvattaen minua omana lapsenaan”, nainen selvensi toiselle ja hymyili. Ohan kuunteli keskustelua, mutta päätti olla osallistumatta siihen.

Bijou kuunteli hiljaisena Kimin ja Rakeshin tarinan. Se selitti kaiken ja pisti vielä nätin rusetin jutun päälle, mutta hän ei mahtanut pienille kateudenpistoksilleen mitään. Omille tunteilleen nyt mahtoi yleensäkin hyvin vähän, vaikka niitä pystyikin peittelemään.
”Sen täytyy olla mukavaa, olla joku ystävä joka on tuntenut pienestä pitäen.”

//nyt ei saakaan pidempää… sowwy//

”Sen täytyy olla mukavaa, olla joku ystävä joka on tuntenut pienestä pitäen.”
”Onhan se”, Kim totesi ja hymyili hieman. Häntä väsytti kamalasti ja hän sulki silmänsä.
”Minä olen kamalan väsynyt. Jos ette pistä pahaksenne käyn nukkumaan hetkeksi”, nainen totesi ja vaipui saman tien syvään uneen. Rakesh hymyili ja katsoi sitten Ohaniin päin vain huomatakseen, että tämäkin oli nukahtanut tyytyväinen hymy huulillaan.
”Jaaha, he nukkuvat taas”, mies sanoi ja katsoi toista hymyillen.
”Mites sinä, oletko väsynyt?”

Bijou nyökkäsi Rakeshin kysymykselle.
”Olen iltaeläjä, mutta tuo… väsyttäisi kenet tahansa.” Hän hymyili taasen lämpimästi ruskeatukalle, ja hetken epäröityään sipaisi tämän kiharia hiuksia. Ne tuntuivat juuri niin pehmeiltä kuin näyttivätkin.
”Sinunkin pitäisi nukkua. Minä ainakin käyn nyt tuohon sohvalle, enkä herää ennen puoltapäivää.” Hän julisti leikkimielisesti, ja olikin kohta käpertynyt viltin alle, sulkien meikittömät silmänsä.

”Sinunkin pitäisi nukkua. Minä ainakin käyn nyt tuohon sohvalle, enkä herää ennen puoltapäivää.”
”Kyllä minä selviän ilman unta, mutta nuku sinä vain”, Rakesh totesi ja käveli keittiöön ryhtyen keittämään kuumaa juomaa erilaisista yrteistä mutisten samalla pitkää, vieraskielistä loitsua.

Noin puolen tunnin kuluttua juoma oli kannen alla hautumassa ja haltia kääntyi nukkuvia päin. Nämä uneksivat niin kauniin levollisina kaikki. Mies hymähti hiljaa ja käveli Bijoun varaaman sohvan viereen istuen sitten lattialle ja kaivaen piirustuslehtiönsä esiin. Hiljaa hyräillen hän alkoi luonnostelemaan levollisesti nukkuvan miehen piirteitä paperille. Rakesh kadotti ajantajunsa siinä piirtäessään ja ties kuinka monen tunnin jälkeen hänen lehtiönsä oli puolillaan piirroksia Bijousta eri kuvakulmista. Hän oli jopa piirtänyt yhteen kuvaan itsensä tällä hetkellä nukkuvan, kuvassa nauravan miehen kanssa. Mies huokaisi ja jatkoi piirtämistä. Tällä kertaa paperille alkoi muodostua lähikuva Bijoun kasvoista.

Rakeshin sohva oli yllättävän mukava, vaikkei mikään kunnon sänkyä voittaisikaan. Bijou nukkui sillä vilttiin kääriytyneenä tuhisten kuin pieni murmeli, liikkuen vain hyvin vähän niinä tunteina kun haltia piirsi tästä tietämätöntä.

Puolivampyyri oli puolitiedostamatta odottanut näkevänsä jotain painajaista, mutta alitajunta päättikin tuottaa lämpimän seepiansävyisen harhakuvan suunnattomasta aukeasta auringonpaisteessa, hänet makaamassa siellä rauhallisena ja Rakesh juuri ja juuri näköpiirissä, luonnoslehtiö ja kynä käsissään, tuijottaen piirustuskohdettaan lempeästi.

Siksi kun tummatukka heräsi kesken uniensa, ehkä johonkin ääneen tai sitten niiden puutteeseen, hän päästi hyvin tukahtuneen naurahduksen nähdessään heti ensimmäiseksi ruskeatukan piirtämässä.
”Anna kun katson.”
Ojennettu käsi otti kiinni lehtiöstä, vetäen sitä kevyesti. Bijou päästäisi irti jos toinen vastustelisi, mutta kieltämättä halusi nähdä mitä toinen oli saanut aikaiseksi.

Rakesh hätkähti naurahdusta ja kohotti katseensa saatuaan juuri Bijoun silmät piirrettyä. Kasvoista puuttui enää muutama pieni yksityiskohta ja siksi Rakesh päästikin irti lehtiöstä miehen halutessa sitä nähtäväkseen. Piirtäjä ei ollut ottanut huomioon, että lehtiöstä ilmenisi neljä asiaa. Ensinnäkin se, että hän oli piirtänyt Bijouta ties kuinka kauan ja lehtiössä oli hyvin paljon kuvia tästä. Toisekseen hänen harrastuksensa piirrellä baarinsa asiakkaita ja ohikulkevia ihmisiä. Kolmanneksi harrastus, joka oli jatkunut ties kuinka monta vuotta. Lehtiössä oli nimittäin kuva Kimistä yksi per vuosi. Kuvista kykeni hyvin seuraamaan naisen kehitystä kaksitoistakesäisestä tähän päivään. Neljänneksi lehtiössä oli hyvin paljon kuvia hänen kolmen vuoden takaisesta rakastajastaan. Mies ei vain ollut halunnut heittää kuvia pois. Kuvia rakastajasta oli sekä yksin että Rakeshin kanssa, vaatteet päällä ja ilman. Vaatteettomissa kuvissa rakastaja oli kuitenkin aina yksin. Haltia ei näitä seikkoja ajatellut ja katseli Bijouta hymyillen.

Bijou tuijotteli pitkään melkein häiritsevän tarkkaa lähikuvaa kasvoistaan, josta puuttui enää vain muutama pikkujuttu. Uniset silmät avautuivat hiljalleen kunnolla, ja hän kääntyi selälleen puhaltaen kaikki ilmat keuhkoistaan sillä tavalla jota juuri nukkuneet harrastivat. Ja niin hän alkoi selata paksun lehtiön sivuja taaksepäin.

Kuvia hänestä oli valtavasti niillä ensimmäisillä sivuilla joille hän törmäsi – monesta kuvakulmasta, nukkuvana ja hereillä. Kaikki ilmeet, asennot ja olemukset näyttivät niin paljon ja luonnollisesti häneltä, että kuvien loistokkuus sai puolivampyyrin hymyilemään. Erityisesti se piirros, johon Rakesh oli lisännyt itsensä, oikein huokui lämpöä. Tummatukka ei aivan ymmärtänyt, miksi.
”Oh, saat minut vaikuttamaan kuvauksellisemmalta kuin olenkaan.”

Muut piirrokset – kaikenkarvaiset asiakkaat ja kadullakävelijät – saivat jokainen oman pitkän tuokionsa, kun Bijou ihasteli ensin tuota henkilöä, piirroksestakin paistavaa sielua ja sitten haltian taitoa vangita näkemänsä paperille. Kim vuosi vuodelta nuorempana taas antoi syyn hymyillä silmissään tuike, jonka saattoi tulkita rakastavaksi kummalla tahansa tavalla, mutta jonka Bijou tarkoitti hyvin veljelliseksi.
Hän oli kai osannut odottaa noita Rakeshin lehtiöstä, mutta yhtäkkiä silmille pomppaava tummarajainen, huolellinen alastonkuva lyhythiuksisesta miehestä, jonka leijuvan otsatukan alta tuijottavat silmät olivat kapeat ja uskomattoman seksikkäät, sai aikaan pienen köhähdyksen. Bijou heräsi täysin raukeasta selailusta, ja tuijotti silmät laajenneina kuvaa. Raukea, mutta vahva olemus yhdistettynä pieneen, ilkikuriseen mutta rakastavaan virneeseen sai tuon kaiketi puolhaltian persoonallisuuden paremmin kuin hyvin esille. Lyijykynällä tehdyt silmät tuijottivat Bijouta itsevarmoina, ja kohta hän punastui helakasti – se siitä tuli kun oli vain puolivampyyri. Mustat silmät olivat erehtyneet tuijottelemaan kieltämättä tyylikkäästi piirrettyä, hyvin vihjailevassa asennossa olevaa ruumista… no, sanotaan nyt että liian pitkään liian tarkasti.

”Um, minusta tuntuu että näin jotain mitä minun ei pitänyt…” Hän mumisi, siirtäen sitten katseensa Rakeshiin. Tuollaista piirrosta ei tehty hetkessä, ei tosiaankaan.
”Sinun… poikaystäväsi?” Hän ojensi lehtiön takaisin Rakeshille, hyvin hämillään, miettien tahtomattaan miltä tuntuisi olla mallina samankaltaisessa kuvassa.

Rakesh katsoi kaikessa rauhassa toisen selailua ja sulki välillä silmänsä.
”Um, minusta tuntuu että näin jotain mitä minun ei pitänyt…”
Bijoun sanat saivat miehen räväyttämään silmänsä auki. Mitä toinen oli nähnyt?
”Sinun… poikaystäväsi?”
Hän nappasi lehtiön ja katsoi kuvaa, jota toinen oli katsonut. Hänen silmänsä laajenivat ja kostuivat.
”Than”, hän voihkaisi suorastaan tuskaisella äänellä ja kyynelet valuivat pitkin hänen kasvojaan.
”Pieni, kaunis, ihana Than”, hän supisi hiljaa itsekseen ja kosketti kuvan miehen kasvoja. Hetken kuluttua hän tajusi ettei ollut yksin. Mies käänsi kyyneleiset kasvonsa naisellisempaa kohti ja nyökkäsi.
”Minun entinen poikaystäväni. Minun murhattu poikaystäväni. Minun kärsinyt rakkaani”, kyynelvuot eivät halunneet tyrehtyä. Mies painoi kasvonsa käsiinsä ja vaikeroi hiljaa kuvan tuomia muistoja ja surua.

Rakeshin tuskainen voihkaisu, tämän hallitsemattomat kyyneleet ja hiljainen, kaipaava supina saivat Bijounkin kasvoille surullisen ilmeen. Itku ei sopinut tuolle rauhalliselle mutta iloiselle miehelle, ei sitten yhtään. Nuo sanat, ihailevat ja julman kohtalon kuin huomaamatta kertovat, satuttivat myötätuntoista tummatukkaa, ja hän nousi ylös viltin alta, kietoen kätensä vaikeroivan ympärille. Hellästi ja suojelevasti hän sitten veti tämän syliinsä, silitellen ruskeita hiuksia ja painaen poskensakin vasten niitä.
”Anteeksi, ei ollut tarkoitus aukaista vanhoja haavoja…” hän hymisi, toivoen että toisen läsnäolon lämpö saisi haltian kyyneleet tyrehtymään.

Murhattu rakas. Mikä voisikaan olla kivuliaampaa? Naisellisempi tajusi heti, että Than oli varmasti kuollut koska Rakesh toimi Kimin apuna, sekaantuneena rikollisuuteen… mikä ei tehnyt siitä yhtään helpompaa, ei varmastikaan.
”Itke sen verran kuin itkettää, olen tässä, ei mitään hätää…” Hiljainen, lohduttava mumina tipahteli huulien välistä kun Bijou silitti rauhallisesti itkevän haltian selkää. Se oli jotain, jota hän ei ollut kai ikinä saanut osakseen, mutta halusi aina antaa muille – myötätuntoa ja lohtua.
”… kohta minäkin alan itkeä kun olet noin surullinen…”
Pieni kyynel kimmelsi mustan silmän nurkassa.

Rakesh nojautui Bijouta vasten ja yritti rauhoittua. Toisen sanoja kuunnellessaan kyynelehtiminen alkoikin loppua ja mies rykäisi hiljaa selvittäen kurkkuaan.
”Olen pahoillani. Minun ei ollut tarkoitus murtua, mutta siitä ei ole vielä kovin pitkä aika”, mies sanoi ja käpertyi tiukemmin toista vasten tuntien olonsa tilanteeseen nähden uskomattoman hyväksi.
”Mutta en minä todellakaan sinua syytä. Ethän sinä voinut tietää. Oma oli vikani, kun jätin kuvat tuonne kansioon kaikkien tutkiskeltaviksi”, hän totesi ja sai pienen hymyn kasvoilleen.
”Minulla on ikävä häntä, mutta niin on monella muullakin. Than oli kaikille todella hyvä ystävä ja Kimille kuin isoveli”, mies selitti katsahtaen Bijouhun.
”Tiedätkö, olen onnellinen siitä, että sinä olet täällä. En tiedä mitä olisin tehnyt jos olisin ollut yksin.”

Huomatessaan toisen kyynelvuon tyrehtyvän Bijou pyyhkäisi varovasti viimeisetkin kyynelpisarat vanhemman silmistä, huolehtien etteivät hänen kyntensä tökänneet tätä silmään. Tuo tiukasti häntä vasten käpertynyt mies oli itse asiassa melko hellyttävä tapaus, vaikka itkeminen ei ikinä ollutkaan mukavaa, kuten ei myöskään rakkaan menettäminen.
Than kuulosti todellakin ihanalta henkilöltä, ja tummatukka pystyi jälleen tavallaan samaistumaan Rakeshin surullisuuteen.
”Jos minä en olisi täällä, en olisi tönäissyt Thanin kuvaa silmiesi eteen heti sen jälkeen kun olit joutunut hoitamaan Kimin pois kuoleman porteilta. Joten, tämä on vähintä mitä voin tehdä.” Hetken mielijohteesta Bijou nosti Rakeshin pään esille, ja lasketti suukon tämän otsalle.

Hän veti toisen miehen taas lähelleen, ja kädet palasivat silittämään tämän hiuksia ja selkää, hitain ja kevyin liikkein. Jostain syystä mustasilmäinen alkoi hyräillä hiljaa yksinkertaista, hidasta ja tavallaan kaihoisaa melodiaa.

”Jos minä en olisi täällä, en olisi tönäissyt Thanin kuvaa silmiesi eteen heti sen jälkeen kun olit joutunut hoitamaan Kimin pois kuoleman porteilta. Joten, tämä on vähintä mitä voin tehdä.”
Rakesh tunsi suukon otsallaan ja pieni puna kohosi hänen poskilleen. Hän ei voinut käsittää onneaan. Hän oli tässä mukavasti maailman upeimman miehen sylissä ja tämä suukotti hänen otsaansa. Bijoun hyräily sai Rakeshin sulkemaan silmänsä ja hän tunsi sydämenlyöntiensä rauhoittuvan. Hän sipaisi ohimennen miehen poskea ja hymyili tälle.
”Kaunis kappale. Mikä sen nimi on?” hän kysyi uteliaasti ja katseli Bijouta. Muttei kuitenkaan yhtä kaunis kuin hyräilijänsä.

Pieni punastus jäi Bijoulta huomaamatta, eikä hän rehellisesti sanottuna olisi mitenkään arvannut Rakeshin ajatuksista puoliakaan. Taisi olla liian tottumaton siihen, että kukaan saattaisi pitää häntä jotenkin upeana.
Hän hymähti lempeästi haltian kysymykselle, ilahtuneena siitä että tällä oli nyt parempi mieli.
”En tiedä. Isäni kai tapasi laulaa sitä minulle kun olin aivan pieni… En edes tiedä sanoja.” Vielä muutaman soinnun hymistyään Bijou hymyili Rakeshille, jälleen kerran autuaan tietämättömänä miksi mies hänen poskeaan sipaisi, tai miksi tämä jäi hänen syliinsä vaikka olikin lopettanut itkemisen.
”Onko jo parempi olo? Haluatko… vaikka kaakaon?” Hän kysyi, ja virnisti pienesti. Se että sanat kuulostivat pikkulapselle suunnatuilta oli tahatonta, mutta huvittavaa. Eikös Rakesh ollutkin parisataa vuotta häntä vanhempi?

”En tiedä. Isäni kai tapasi laulaa sitä minulle kun olin aivan pieni… En edes tiedä sanoja.”
Rakesh hymähti. Suloista
”Onko jo parempi olo? Haluatko… vaikka kaakaon?”
”Minä en ole ihan noin pieni lapsi, mutta voisin minä halutakin kaakaon. Pidä vain varasi sen kattilassa olevan liemen kanssa. Se on vielä kesken ja saattaa aiheuttaa ties mitä jos sitä joutuu jonnekin minne ei pitäisi”, hän varoitti ja neuvoi nopeasti missä oli kaakaontekotarpeet.
”Mutta älä mene vielä”, hän tarttui miestä vyötärön ympäriltä estäen tätä lähtemästä.
”Minun on niin hyvä olla tässä.”