Kohtaaminen jos toinenkin

http://10.09.2056. noin kello kahdeksan. Lotengo, tiedät mitä tehdä *virn*//


Aurinko oli laskenut hyvän aikaa sitten, eikä enää yksikään sen säde karannut horisontin yläpuolelle. Oli yllättävän pimeää, kuten aina syksyn aikoihin, ja harvakseltaan kaduille ripotellut lyhtypylväät olivat lähes omillaan valaisemassa illalla kulkijoita. Oli myös mukavan rauhassa, ainakin sillä pikkukadulla, jonka toista puolta rajasi viihtyisä pieni puisto.

Vermundo istui puiston penkillä, katsellen ilman mitään ongelmaa kädessään olevaa valokuvaa. Hänen hymynsä oli samaan aikaan haikea ja jännittynyt – tänään hän menisi puhumaan pitkästä aikaa kuvassa olevan kolmevuotiaalta näyttävän pikkupojan kanssa, josta oli jo kasvanut aikaa sitten aikuinen. Vampyyri vilkaisi vastapäisen rakennuksen ikkunaan, nähden pitkätukkaisen lapsensa kulkemassa nopeasti sen ohi, jättäen sitten näkymän hänen olohuoneeseensa yksin.
Leona varmasti odottaa jo minua. Aika lähteä, Vermundo-hyvä.

Mies nousi ylös, ja kohensi mustanruskeaa pikkutakkiaan, pyyhkäisi yhden kellastuneen lehden irti housuistaan ja harppoi kadulle, pois puiden välistä. Hymyiltyään hetken maagiselle valopallolle lasikuvun sisällä lyhtypylvään nokassa vampyyri ojensi kätensä hitaasti sivuilleen ja astahti eteenpäin, muuttuen suureksi mustaksi korpiksi sulavasti liikettä lentoon jatkaen. Hän lehahti matkaan, räpytellen siipiään kovaa tahtia jotta ehtisi Melekin pääporteille ennen kuin Leona joutuisi odottamaan liian pitkään – ja hän halusi nähdä viehättävän susidemonin nopeasti – eikä huomannut tiputtaneensa valkokuvansa keskelle katua.
Hän laskeutui porttien sisäpuolelle, ja jäi nojailemaan rakennuksen seinään vähän matkan päähän pääportista. Vaikka hän meni läpi vampyyrista nyt, kun oli peittänyt läsnäolonsa, Vermundo ei silti halunnut jutella turhia portinvartijoiden kanssa. Leona ei ollutkaan vielä saapunut, joten hän jäi odottamaan.

Tuulenvire tarttui paperinpalaan, heittäen sen pari kertaa ympäri. Valkoinen selkäpuoli, jossa oli kirjoitettuna lennokkaalla käsialalla ”Mikhail, 6 vuotta” pyörähti peittoon. Yötaivasta kohden näkyi taas lyhyet ja sotkuiset hiukset omistava mustasilmäinen pikkupoika, joka hymyili innostuneesti. Päätellen muutamasta murusta suupielessä, toisessa pienessä kädessä olevasta kakkuhaarukasta ja taustalla erottuvasta ilmapallosta taisi olla tuon lapsen syntymäpäivä.


Bijou tietäisi täsmälleen, minä päivämääränä kuva oli otettu – vaikkei tiennyt sen tippuneen hänen kotikadulleen. 11.1.2012, viimeinen syntymäpäivä jonka hän vietti isänsä kanssa, ja josta hän ei muista paljoa mitään.

Tummatukalla oli hyvin hauskaa, ja hyvä syy juoksennellessaan ympäri asuntoaan. Hän oli varma siitä, että Rakesh tulisi käymään – he eivät olleet nähneet koko päivänä, osittain koska eivät halunneet liian monen tietävän heistä vielä tässä vaiheessa – ja hän oli laittamassa pientä iltapalaa olohuoneen pöydälle. Teetä, juustosarvia ja keksejä, jotka hän oli leiponut itse. Hän piti keksien leipomisesta, ja teki niitä luvattoman usein.

Bijou pyörähti keittiöönsä, ja kaappasi kaksi patalappua ja nosti juustosarvet uunista lämpiämästä. Hän alkoi kasailla niitä koriin, ja pysähtyi välillä puhaltelemaan sormiaan, jotka olivat palaa puuhassa.
Kaiken tämän takana oli puolivampyyrin vakaa päätös huolehtia siitä, että ainakaan hänen seurassaan ollessaan Rakesh ei alkaisi kuihtua olemattomiin – haltiahan unohti syödä vähän väliä vaikka tarvitsi ihan yhtä paljon energiaa kuin muutkin!

Kynän rapiseva ääni paperia vasten oli ainoa ääni, jonka Rakeshin suipot korvat suostuivat vastaanottamaan. Mies ei olisi huomannut vaikka joku olisi kiljunut suoraan hänen korvaansa. Hän oli erittäin keskittynyt hahmottelemaan kuvaa Bijousta. Kuva oli sama, jonka hän oli aloittanut naisellisen miehen luona keskeytettyään tämän kylvyn. Mies virnisti muistolle ja jatkoi ruusujen terälehtien piirtämistä. Haltia oli matkalla Bijoun luo ja hän oli päättänyt saada kuvan nyt valmiiksi ja antaa sen sitten toiselle.

Rakesh oli juuri viimeistelemässä viimeisiä varjostuksia, kun märkä syksyinen lehti osui hänen juoksutossunsa alle ja hän liukastui kaatuen auttamattomasti takamukselleen maahan. Mies älähti osuessaan kovaan kivetykseen ja oli varma, että hänen takalistonsa olisi aivan sinipunainen illalla tämän kaatumisen johdosta ja Bijou saisi nauraa itsensä kipeäksi hänen kustannuksellaan. Tuskastuneena hän huomasi, että oli kadottanut kynänsä kaatuessaan. Se ei voi olla kaukana. Se on jossain täällä lehtien seassa hän ajatteli ja ryhtyi haravoimaan katseellaan ja sormillaan maata. Yllättynyt hymähdys karkasi miehen suusta, kun hänen kätensä osui paperiin kynän sijasta. Hän nosti suorakaiteen muotoisen paperinpalan maasta ja totesi sen valokuvaksi erittäin suloisesta pienestä pojasta. Hän käänsi kuvan ympäri ja luki sen takana olevan tekstin.
”Mikhail, 6 vuotta”, hän sanoi ääneen ja hymyili. Nimi oli hänen mielestään erittäin sievä. Mies käänsi kuvapuolen taas itseensä päin ja tutki kuvaa miettien, josko voisi käyttää tuota kuvaa mallina johonkin tauluun tai piirrokseen. Uudempi yllättynyt äännähdys pääsi Rakeshin suusta hänen kiinnittäessä huomiota moniin tuttuihin piirteisiin tuossa pojassa. Päätään pudistellen hän nousi ylös ja päätti kuvitelleensa lapsen tuttuuden. Hän nosti katseensa ja havaitsi seisovansa jo hyvin lähellä Bijoun taloa.

”Hetkinen”, mies sanoi ääneen ja käänsi katseensa takaisin valokuvaan ja siitä sitten juuri piirtämäänsä kuvaan. Hän käänteli päätään vimmatusti ja vertaili kuvissa olevien henkilöiden ulkonäköä.
”Mitä helvettiä? Onko tuo Bijou?” Rakesh räpytteli silmiään vimmatusti ja katsoi kuvaa uudemman kerran. Yhdennäköisyys oli valtava vaikkakin vuosia oli välissä useita.
”Minä tarkistan tämän asian”, mies mutisi itsekseen ja käveli kohti Bijoun ovea. Hän hymyili, tunki valokuvan taskuunsa ja koputti oveen.

Leona haukotteli suuret sudenleuat natisten hölkätessään kohti Vermundon kanssa sovittua kohtauspaikkaa. Hän haistoi jonkin pienen eläimen, kenties jäniksen, hajun, mutta vastusti viettiään lähteä eläimen perään ja jatkoi juoksemista kohti edessä jo siintäviä portteja.

Juuri ennen kuin susi saavutti portit, otti Leona naisen muodon ja käveli vartijoiden luo. Tällä kertaa vartiossa olivat vihreähiuksinen haltia ja musta kentauri.
”Kuka olet ja mitä asiaa sinulla on Melekiin?” kentauri kysyi syvällä äänellä ja valkohiuksinen hymyili tälle.
”Olen Leona Ezio ja menen tapaamaan ystävää rauhanomaisin aikein noudattaen kuningattaren lakeja sekä peläten ja kunnioittaen häntä ja jumaliamme”, vastaus oli vakio. Lähes jokainen Melekiin pyrkijä lateli saman litanian muuttaen vain nimen ja asiansa.
”Selvä, astukaa sisään hyvä rouva ja toteuttakaa aikeenne turvallisin mielin kuningattaren ja jumalien suojeluksessa”, kentauri sanoi ja haltia avasi portit äänettömästi.

Leona asteli porteista ja tähyili ympärilleen bongaten sitten vampyyrin kauempaa.
”Hei, oliko jo ikävä minua?” hän huikkasi miehelle ja hymyili tälle aurinkoisesti.

Bijou kiljahti tahattomasti kuullessaan koputuksen ovellaan, sillä oli laittamassa yhtä tulikuumista juustosarvista koriin ja se poltti hänen sormiaan unohtuessaan käteen. Sadatellen ja nopeasti korin sohvapöydälle ohi mennessään laskien mies kipitti ovelle, mustan polvipituisen hameen tummanpunaisten koko matkalla jatkuvien nyöritysten avonaisten nauhanpäiden vain heiluessa. Siinä hameessa oli vähän tylliäkin, mutta se oli sivuseikka. Paljon tärkeämpää oli, että hän läpsäytti kätensä yhteen sammuttaen kaiken maagisen valaistuksen, jättäen vain normaaleita kynttilöitä palamaan, ja avasi oven.

Tummatukka väläytti säteilevän hymyn heti kun näki jotain ruskeaa edessään, ja vetäisi Rakeshin sisälle. Tietysti puolivampyyri käytti tilaisuuden hyväkseen, ja suuteli kultaansa pikaisesti mutta perusteellisesti, jääden sitten halaamaan tätä.
”Miten päivä meni?”


Heti kun Vermundo kuuli Leonan äänen, hän irrottautui ajatuksiensa pyörteistä ja suli yhteen valtavaan hymyyn.
”Hirvittävästi! Olemassaolosi on lähes julmaa maailman muita naisia kohtaan, heidän kauneutensa on tuntunut niin väljähtäneeltä sinun jälkeesi.” Hän julisti, ja nappasi Leonan käden omaansa, koskettaen sitä pikaisesti huulillaan. Hymystä säteilevät silmät kohosivat taas valkohiuksisen omiin, kun hän päästi siitä irti.
”Et ole miettinyt uudestaan vastaustasi kosintaani?” hän kysäisi rennosti, ohjaten susidemonin kävelemään verkkaista tahtia kauemmas porteilta.
”Olisi ihastuttavaa esitellä sinut Mikhailille hänen uutena äitinään.”

Rakesh kohotti kulmiaan kuullessaan kiljahduksen asunnosta. Bijoulla oli ilmeisesti jonkinlainen… projekti menossa. Kohta ovi avautui ja hänet vetäistiin sisään suoraan kauniiden huulien suudelmaan.
”Miten päivä meni?”
”Siinähän se töitä tehdessä. Huolla on suomumätää, yököttävää. Jouduin lopulta majoittamaan hänet sinne vuodeosastopuolelleni”, mies huokaisi ja ajatteli hänen asuntonsa lisäsiivessä makaavaa käärmedemonia, jonka suomujen alla oli valtavia mätäpaiseita, jotka räjähtelivät vähän väliä ja haisivat kamalalle.
”No, miten Mikhailin päivä meni?” hän kysyi toiselta käyttäen tahallaan kuvan takana ollutta nimeä ja katsoen kuinka toinen reagoisi.
”Ja onko sinulla jokin syy siihen, että täällä on näin tunnelmallista?” hän jatkoi hymyillen sievästi.

”Hirvittävästi! Olemassaolosi on lähes julmaa maailman muita naisia kohtaan, heidän kauneutensa on tuntunut niin väljähtäneeltä sinun jälkeesi.”
Leona naurahti heleästi.
”Sinä liioittelet hyvä mies”, hän sanoi hymy korvissa.
”Et ole miettinyt uudestaan vastaustasi kosintaani? Olisi ihastuttavaa esitellä sinut Mikhailille hänen uutena äitinään.”
”Kuules nyt”, nainen naurahti, ”Oletko ensinnäkin varma, että poikasi ilahtuisi tällaisesta ikälopusta äidistä? Ja toisekseen, olemme tavanneet vasta kaksi kertaa. Minä en mene vieläkään naimisiin näin lyhyen tuntemisen jälkeen.”
Leona antoi toisen kuljettaa itseään, koska oletti miehen tietävän poikansa asunnon sijainnin hieman paremmin kuin hän.
”Mennään sitten heti poikasi luo ennen kuin ehdit muuttamaan mielesi”, hän sanoi ja taputti kevyesti miehen käsivartta.

Bijoun kasvoilla käväisi mielenkiintoinen ilme, kun hän kuuli selityksen suomumädästä. Hän irrottautui halauksesta, ja katsoi Rakeshia hyvin vakava ilme kasvoillaan.
”Yäk. Minä en edes halua kuvitella miltä se näyttää.” Hän ei voinut muuta kuin harmitella, että nyt ei enää tehnyt mieli syödä – vaikka hänen iltapalansa tuoksuikin herkulliselta, sinne eteiseen asti.

Hän kuitenkin suli hymyyn Rakeshin kysyessä hänen päivästään.
”Mikhailin päivä meni hyvin. Hän kävi Ohanin ja Ryuun kanssa lenkillä, ja sitten leipoi keksejä hänen kiharapäälleen.” Autuaasta hymystä näki, että tummatukka ei mitenkään tajunnut yllättävää nimenvaihdosta – hän oli jutellut Sangin kanssa sen verran viimeaikoina, että oli taas tottunut vanhaan nimeensä.

Hamepukuinen tarttui pidempää kädestä kiinni, ja veti tämän olohuoneeseen. Yksi korissa ollut juustosarvi oli lentänyt pöydälle, mutta muuten teekattaus oli hyvin herkullisen näköinen ja siisti.
Mustat silmät kiinnittyivät sinisiin, ja Bijou hymyili niin että mietti milloin hänen poskensa tekisivät lakon.
”Se on näitä arjen pieniä iloja. Toivottavasti vain pystyt syömään suomumädän jäljiltä.”


Vermundo pani iloissaan merkille Leonan hymyn.
”Mitä tahansa hymysi vuoksi”, hän totesi enemmän kuin vähän flirttailevaan sävyyn.
”Hänen isänsäkin on ikäloppu. Eikö se olisi paljon järkyttävämpää, jos hänen uusi äitinsä olisi jokin alle satavuotias heitukka?” Herra vastasi, tuntien tiettyä harmia siitä ettei valkohiuksinen ollut vieläkään lämmennyt ajatukselle. No, kärsivällisyys palkittaisiin.

”Tästä on linnuntietä suhteellisen lyhyt matka.” Niine hyvineen, kesken askeleen ruskeahiuksinen muuttui korpiksi ja lähti lentämään rakennusten yli, siihen viihtyisään puistoon laskeutuen ja takaisin ihmishahmoon palaten. Hän osoitti poikansa kodin Leonalle, mutta jäi vielä aivan puiden rajalle astumatta kadulle.
Mustien silmien katse siirtyi keltaisiin, ja nyt Vermundon hymy oli hieman anteeksipyytävä.
”Oijoi. Nyt minä taas hermostun aivan täysin. Olenhan maininnut että Mikhail pukeutuu naisten vaatteisiin ja että hänellä on poikaystävä?” Vermundo puheli samalla kun peitti hetkeksi silmänsä käsiinsä. Hän tarvitsi nyt kunnon tönäisyä.

”Mikhailin päivä meni hyvin. Hän kävi Ohanin ja Ryuun kanssa lenkillä, ja sitten leipoi keksejä hänen kiharapäälleen.”
”Sepä mukavaa”, Rakesh sanoi ja suukotti naisellisemman poskea pikaisesti. Nyt hän oli täysin varma, että kuvassa oleva poika oli Bijou. Kyllä tämä olisi muuten reagoinut enemmän nimenvaihdokseen. Mies tuli vedetyksi olohuoneeseen ja hänen nenänsä jo aiemmin aistima taivaallinen tuoksu voimistui.
”Se on näitä arjen pieniä iloja. Toivottavasti vain pystyt syömään suomumädän jäljiltä.”
”Minä pystyn aina syömään sinun kokkauksiasi”, ruskeahiuksinen hymyili ja sipaisi Bijoun hiuksia.
”Vaikka olisin joutunut uimaan siinä mädässä niin sinun tekemäsi ruoka maistuu aina”, hän jatkoi kehuskelua.
”Minun pieni, kaunis Mikhailini tekee niin hyvää ruokaa”, mies sanoi ja kutitti toista kyljistä kujeileva virne kasvoillaan.

”Hänen isänsäkin on ikäloppu. Eikö se olisi paljon järkyttävämpää, jos hänen uusi äitinsä olisi jokin alle satavuotias heitukka?”
”Riippuu mistä roikkuu”, Leona sanoi ja virnisti.

”Tästä on linnuntietä suhteellisen lyhyt matka.”
Leona otti itsekin korpin muodon ja lennähti Vermundon perään. Hän laskeutui puistoon miehen perässä ja hymyili tämän osoittamalle talolle.
”Sievä talo”, hän sanoi mittaillen rakennusta katseellaan.
”Oijoi. Nyt minä taas hermostun aivan täysin. Olenhan maininnut että Mikhail pukeutuu naisten vaatteisiin ja että hänellä on poikaystävä?”
”Et ole maininnut, mutta nytpä tiedän”, nainen sanoi ja tarttui vampyyrin käteen lujalla otteella.
”Ja nyt me menemme sinne. Sinäkin pistät vauhtia noihin sieviin jalkoihisi ja lopetat jänistämisen. Sinunko housuissasi se jänis haisi, mitä?” valkohiuksinen kannusti toista ja nykäisi tätä kädestä eteenpäin.

Bijou purskahti nauruun nähdessään mielessään kuvan Rakeshista uimassa mädässä. Se oli hyvin yökättävää, mutta samalla myös tuhottoman hassua – eikä tilannetta auttanut yhtään että kiharapää hyökkäsi hänen kylkiensä kimppuun. Kiljahtaen hän pyörähti ympäri ja nappasi toisen kädet omiinsa.
”Ei saa! Minä kutian liikaa.”

Hetken ajan tummatukka hymyili Rakeshille, miettien kuinka hyvältä tämän puheet olivat taas tuntuneet. Siinä hetken asiaa mietittyään hänen kasvojensa ilme kuitenkin muuttui, ja miehen silmät levisivät.
”Mistä sinä kuulit tuon nimen?!” Hymy katosi jonnekin, kun Bijou tuijotti vastausta vaatien haltian silmiin, unohtaen että juustosarvet alkoivat jäähtyä liiaksikin. Hän ei ollut kertonut sitä kenellekään, vain Sang tiesi siitä.
”Sinä kutsuit minua Mikhailiksi, etkö niin? Miten voit tietää sen?”



Vermundo nyökytti päätään, kun Leona ilmoitti ettei hän ollut maininnut asiasta. Hän kuitenkin kokosi itsensä huomattavasti paremmin itsensä hallintaan, kun tämä alkoi vihjata jotain jänistämisestä.
”Minun housuissani ei haise yhtään mikään.” hän ilmoitti, ja käveli hyvin itsenäisesti öisen kadun yli, pihalle, kierreportaita ylös ja poikansa asunnon eteen. Vetäisten pari kertaa syvään henkeä hän katsahti taas valkohiuksiseen.
”Minä ajattelin, että antaisin läsnäoloni tuntua pikkuhiljaa, ja vasta sitten koputtaisin…” Se tuntui järkevältä ajatukselta, ettei tarvitsisi yhdessä rysäyksessä olla läsnä. Siinä puhuessaan vampyyri vapauttelikin jo ensimmäisiä pidikkeitään.

Ei sillä että siinä vaiheessa yksikään täysverinenkään vampyyri olisi kunnolla huomannut häntä.

”Mistä sinä kuulit tuon nimen?! Sinä kutsuit minua Mikhailiksi, etkö niin? Miten voit tietää sen?”
”Ah, sinä sitten tajusit, että kutsuin sinua tuolla nimellä. Hiukan aikaa siihen kyllä meni”, Rakesh sanoi hymyillen ja kaivoi valokuvan taskustaan.
”Löysin tämän talosi edestä, kun olin tulossa tänne. Katso tekstiä kuvan takana. Yllättävästi sinun näköisesi poika kyllä”, hän jatkoi ja odotti Bijoun tarttuvan kuvaan.

”Minun housuissani ei haise yhtään mikään.”
Leona virnisti valkoiset hampaat näkyen, mutta ei viitsinyt ryhtyä keskustelemaan Vermundon housujen aromeista sen enempää, joten ei sanonut mitään. Sen sijaan hän seurasi kiltisti vampyyria oven eteen ja jäi odottamaan, että tämä koputtaisi.
”Minä ajattelin, että antaisin läsnäoloni tuntua pikkuhiljaa, ja vasta sitten koputtaisin…”
”Kuulostaa hyvältä idealta. Ei tule sitten niin yllättäen se sinun ilmaantumisesi”, susidemoni totesi ja taputti miestä rohkaisevasti hartialle.
”Mutta älä viivyttele yhtään kauemmin kuin on tarve.”

Bijou marmatti puoliääneen miten tunsi olonsa hyvin typeräksi, ja että oli julmaa leikkiä tuolla tavalla, mutta heti kun Rakesh otti paperin esille, puolivampyyrin vikkelät sormet jo nappasivat sen tältä. Olisi haltian vuoro tuntea olonsa vähän aikaa hassuksi, kun ojensi tyhjää kättä.

Mutta valokuva vei tummatukan kaiken huomion nopeasti. Hän tunnisti itsensä melko nopeasti, ja huokaisi hiljaa nähdessään toisen puolen tekstin.
”… mutta kuinka?” Näytti siltä kuin hän olisi valmis purskahtamaan itkuun, mutta niin ei tapahtunut. Valokuva kertoi hyvin vahvasti, että joku hänet lapsena tuntenut oli käynyt hänen kotikadullaan – ja yleensä vain vanhemmat kantoivat tuollaisia valokuvia mukanaan, eikä hänen äitinsä varmasti edes muistanut Bijouta…

Sitten mustasilmäisen pää nytkähti ylös, ja hän löi kätensä yhteen, palauttaen normaalin valaistuksen.
”Tunsitko…? Äh, et tietystikään. Joku vampyyri on ulkona, oven takana!” Bijou huudahti vaimeasti Rakeshille, vilkuillen vuoroin haltiaa ja vuoroin eteistä. Miten ihmeessä läsnäolo… voimistui koko ajan? Tai ei voimistunut, mutta kertoi yhä vain suuremmasta iästä ja voimasta?
Bijou löi käden suulleen, uskomatta mihin hänen ajatuksensa hyppäsivät seuraavaksi. Niin, vain hänen isänsä olisi voinut tiputtaa valokuvan, ja Luc oli kertonut että Vermundo oli vanha, ehkä vanhin vampyyri.

Tajuamatta sanoa sanaakaan Rakeshille Bijou ryntäsi hirveää kyytiä ulko-ovelleen ja repäisi sen auki juuri koputtamassa olleen Vermundon käden alta. Hetken ajan kumpikin, isä ja poika, tuijottivat toisiaan hölmistyneinä.
”I-isä?” Bijoun ääni värisi, ja hän ahmi silmillään toisen kasvoja – huomasi puuttuvan korvan, samankaltaiset silmät ja leveän hymyn, jotka olivat yhä palaneina hänen muistiinsa.

Vermundo oli kerrankin niin pahasti häkeltynyt, että pysyi kiduttavan pitkään hiljaa ennen kuin nyökkäsi pienesti ja purskahti nauruun.
”Sinäpä olet kasvanut, Mikhail. Tässä on sitten Leona, uusi äitisi mikäli jumalat niin suovat.” Pystymättä hillitsemään kieltään herra viittasi valkohiuksiseen, ja Bijoun katse viuhtoi nyt kummankin välillä, pystymättä uskomaan tätä todeksi.

Rakesh heilutteli hetken tyhjää kättään luullen, että kuva oli yhä siinä kunnes hän huomasi puristavansa tyhjiä sormiaan toisiaan vasten. Mies hymähti ja katsoi rakkaansa kasvoilta kuvastuvia tunnetiloja tämän katsoessa kuvaa. Pieni hymy nousi hänen kasvoilleen. Tuon kuvan täytyi todella merkitä jotain naisellisemmalle.
”Tunsitko…? Äh, et tietystikään. Joku vampyyri on ulkona, oven takana!”
”Mitä? Oletko varma? Entä jos se on Luc? Tai Ravana?” haltia kysyi tietämättä tietenkään mitään eri vampyyrien tunnistamisesta läsnäolon perusteella.
Rakesh jäi räpyttelemään silmiään kauemmas Bijoun rynnätessä ovelle.

”I-isä?”
Leona katseli arvioivasti hyvin kauniin ja hyvin paljon Vermundon näköisen miehen kasvoja. Hän virnisti. Joku oli kerrankin saanut vampyyrin menemään hiljaiseksi.
”Sinäpä olet kasvanut, Mikhail. Tässä on sitten Leona, uusi äitisi mikäli jumalat niin suovat.”
Nainen läimäytti miestä kipakasti takaraivoon.
”Minä en ole menossa sinun kanssasi vähään aikaan naimisiin. En tiedä olenko koskaan. Olen tähän ikään mennessä oppinut, että en mene naimisiin kahden tapaamisen jälkeen. Poika”, demoni nimitti kiusallaankin vanhaa vampyyria pojaksi ja siirsi sitten keltaisten silmiensä katseen Bijouhun ja tämän taakse ilmaantuneeseen ruskeahiuksiseen mieheen.
”Hei vain teillekin”, Leona sanoi hymyillen.

Vermundo ähkäisi kivusta tuntiessaan Leonan läimäytyksen takaraivollaan, ja kohotti eteenpäin heilahtaneen päänsä ylös, katsahtaen valkohiuksiseen kuin perheväkivallan uhri.
”Minä sanoinkin että tuleva, jos jumalat suovat! Ja jotkut pojat osaavat olla hyvin hurmaavia ja sinnikkäitä, tiesitkös?” Hän marmatti, ja nurisi jotain itsekseen ennen kuin palautui ja katsahti jähmettyneeseen poikaansa.
”Päästät meidät kai sisälle?”

Bijou säpsähti hereille, ja tuijotti toiveikkaasti hymyilevää, hupsua miestä hetken kuolemanvakava ilme kasvoillaan. Sitten hän kapsahti tämän kaulaan, ja oli rutistaa isänsä hengiltä.
”Sinä! Sinä senkin – olet ollut täällä aiemmin, etkö olekin? Mikset heti tullut ilmoittamaan että olet hengissä?!” Onnen kyyneleet valuivat naisellisen miehen silmistä, vaikka hänen sanansa kuulostivatkin syytteleviltä ja lievästi hysteerisiltä. Hetkeksi kaksi muuta unohtuivat, ja Vermundo vastasi halaukseen – siirtäen sen taktisesti sisätiloihin, ulkona oli turhan vilpoisaa.
”Olen vain toivoton pelkuri, joka ei tiedä miten voi ikinä katsoa pikkuistaan silmiin kun jätti hänet yksin…” Siinä oli ruskeahiuksisellakin hyvin suuri työ olla itkemättä. Kaksikko kuitenkin rauhoittui suhteellisen nopeasti, ja irrottautui toisistaan.
”Olen pahoillani –”
”- kaivannut sinua.”
Päällekkäisistä puheista ei oikein saanut selvää, ja kumpikin alkoi nauraa häiritsevän samanlaisella tavalla.
”Me olimme Rakeshin kanssa juuri ottamassa teetä, mutta voin kattaa teillekin kupit.” Niine hyvineen Bijou ryntäsi keittiöön päin, jättäen haltian yksinään kahden tulokkaan kanssa.

Vermundo alkoi heti tuijottaa tätä hyvin kiinteällä katseella, kuin arvioiden jokaisen sentin jonka pystyi ruskeatukasta näkemään. Kädet menivät puolivahingossa puuskaan, ja ilme oli huolestuttavan vakava yleensä niin paljon hymyilevältä mieheltä.
”Sinä olet siis minun poikani kanssa, vai?”

”Minä sanoinkin että tuleva, jos jumalat suovat! Ja jotkut pojat osaavat olla hyvin hurmaavia ja sinnikkäitä, tiesitkös?”
Leona naurahti hieman, mutta ei halunnut keskeyttää Vermundon hyvin alkanutta marmatussessiota, joten pysyi hiljaa.

Rakesh tunsi itsensä erittäin ulkopuoliseksi Bijoun kapsahtaessa isänsä kaulaan ja hänen kasvoillaan oli ilme, josta olisi voinut päätellä Leonan juuri lyöneen häntä halolla päähän. Susidemoni sen sijaan näytti olevan kuin kotonaan ja hiipi nopeasti halaavan kaksikon ohi sisälle ennen kuin nämä ehtivät siirtyä kynnyksen sille puolelle. Rakesh kävi vetäisemässä oven kaksikon perästä kiinni ja jäi kuuntelemaan kaksikon päällekkäistä puhetta vaivautuneena.
”Me olimme Rakeshin kanssa juuri ottamassa teetä, mutta voin kattaa teillekin kupit.”
Mainitun haltian suusta pääsi omituinen äännähdys, kun hän yritti saada Bijouta jäämään. Hän ei halunnut jäädä kolmin noiden täysin uusien henkilöiden kanssa.

”Sinä olet siis minun poikani kanssa, vai?”
”Ky-ky-kyllä, herra”, Rakesh sanoi ollen täydellisesti paniikissa ja kumarsi hieman jääden sitten seisomaan selkä suorana Vermundon eteen. Hänellä ei ollut aavistustakaan miten hänen pitäisi käyttäytyä. Eiväthän he olleet olleet Bijoun kanssa kovinkaan kauaa yhdessä eivätkä he edes seurustelleet virallisesti ja nyt naisellisemman isä tuli kyselemään häneltä kysymyksiä.
”Vermundo!” uusi lyönti osui vampyyrin takaraivoon, ”Etkö näe, että sinä pelotat häntä.”
Leonan ääni oli toruva ja hänen suunsa muuttui tiukaksi viivaksi hänen tajutessaan kuulostavansa aivan ärsyyntyneeltä vaimolta.

Vermundo tuijotti Rakeshin änkytystä etäisesti vihaisen näköisenä, tajuamatta ollenkaan että saattoi pelottaa tuota lempeännäköistä haltiaa. Leonan terävä läimäytys palautti hänet taas maan pinnalle – ja vaimomainen käytös sai herran hymyilemään suunnattoman huvittuneena. Hän painoi kätensä Rakeshin pään päälle ja pörrötti tämän hiukset aivan sekaisin, ja sitten läimäisi tätä selkään.
”Älä nyt herroittele, tässähän ollaan melkein perhettä! Pidäthän Mikhailista hyvää huolta?” Toiseen silmäkulmaan ilmestyi tietty pilke, kun vampyyri sanoi viimeisen lauseen. Vilkaisten Leonaa hän kumartui hieman lähemmäs haltiaa ja madalsi ääntään.
”Vaikka onhan se kyllä järkyttävää kun on lentelemässä perhosena katselemaan lastaan ja näkee tämän tekevän jotain hyvin mielenkiintoista toisen miehen kanssa.”

Onneksi tässä vaiheessa Bijou saapui kuin pelastava enkeli, ja kuvainnollisesti raahasi porukan istumaan sohville, majoittuen itse Rakeshin viereen, pitäen ehkä normaalia enemmän väliä.

Rakesh hämmentyi entisestään Vermundon pörröttäessä hänen hiuksiaan ja läimiessä sen jälkeen selkään.
”Älä nyt herroittele, tässähän ollaan melkein perhettä! Pidäthän Mikhailista hyvää huolta?”
”Ööö?” haltia ei tiennyt kuinka tuohon vampyyriin täytyisi reagoida.
”Tietenkin minä pidän hänestä hyvää huolta”, mies olisi mieluiten juossut keittiöön Bijoun luokse vaikka heti. Kuinka kauan vaivaisten teekuppien hakemisessa voi kestää?
”Vaikka onhan se kyllä järkyttävää kun on lentelemässä perhosena katselemaan lastaan ja näkee tämän tekevän jotain hyvin mielenkiintoista toisen miehen kanssa.”
”Mitä sinä salailet minulta?” Leona kysyi terävästi Rakeshin ilmeen muuttuessa kauhistuneesta järkyttyneeksi ja takaisin. Hän meinasi huutaa vampyyrille jotain vakoilusta ja siitä kuinka hän nylkisi miehen elävältä, mutta muisti sitten tämän olevan Bijoun isä ja päätti pysyä järkyttyneenä hiljaa.

Bijou saapui paikalle ja Rakesh säntäsi tämän luo hymyillen naisellisemmalle pienesti. Kohta hän huomasikin istuvansa jo sohvalla teekuppi kädessään pitäen omituisen paljon väliä rakkaaseensa. Leona nojautui taemmas istumapaikassaan ja katseli keltaisilla silmillään Bijouta ja Rakeshia.
”Kuule Vermundo”, hän aloitti miettivällä äänellä, ”sinulla on hyvin kaunis poika.”
Nainen hymyili vanhalle vampyyrille ja siemaisi teetään.

Vermundo oli kuolla nauruun nähdessään Rakeshin kasvoilla vaihtelevat tunnetilat. Hän huomautti nopeasti ”Katosin paikalta erittäin sukkelaan” ennen kuin kääntyi hyvin viaton ilme kasvoillaan Leonan puoleen.
”Mitä? En ikinä salaisi mitään kuulemisen arvoista kullannupultani.”

Vampyyri oli hyvin harmistunut siitä, että pystyi syömään vain hyvin pieniä määriä ruokaa kerrallaan. Bijou onneksi tajusi tämän eikä panikoitunut sen enempää kuin jo oli. Oli hieman shokeeraavaa törmätä sillä lailla johon kuhun, jota oli etsinyt ikuisuuden. Puhumattakaan Leonasta – hän ei oikein tiennyt miten demoniin pitäisi suhtautua. No, isä ei nostanut meteliä Rakeshista, joten ei kai siinä mitään... Hän piti silti pientä rakoa kultaansa, vaikka halusi sietämättömästi käpertyä tämän kylkeen kiinni.
Leonan katse sai tummatukan tuntemaan olonsa hermostuneeksi, jokin lepatti vatsassa, mutta kun nainen ilmoitti tuomionsa hän punastui hieman.

”Eikö olekin? Mutta ette uskokaan, kuinka syötävän suloinen hän oli pienenä!” Vermundo osoitti sanansa kummallekin, Rakeshille ja Leonalle, ja alkoi koetella housujensa ja liivinsä taskuja.
”Hirvittävän totinen, mutta olin kuolla aina kun hän sanoi jotain täysin käsittämätöntä, kuten miten puistonpenkkien täytyy olla hirmu yksinäisiä.” Ruskeatukka hymyili leveästi, mutta Bijou katsoi isäänsä hieman nolostunut ilme kasvoillaan.
”Sanoinko minä jotain tuollaista?”
”Kyllä. Ja sinulla oli tapana käydä taputtamassa niitä lohduttavasti, ja pystyn yhä kuulemaan miten kiljahdit riemusta kun näit jossakin kolme penkkiä vierekkäin.” Vanha vampyyri hihitteli itsekseen hetken, ja kääntyi sitten Leonaan päin – tajuamatta ollenkaan miten tuollainen käytös oli juuri sitä perinteistä ”nolo isä” –tyyppiä.
”Leona, ajattele nyt kuinka ihastuttava tytär meille kahdelle voisi syntyä. Hyvät geenit – tiedän kyllä demonien perimän oikullisuudesta mutta se olisi vain mukava lisä.”

Koska Vermundo oli keskittynyt hetkeksi valkohiuksiseen, Bijou vilkaisi Rakeshia ja sipaisi tämän poskea.
”Ei kahdenkeskinen ilta, mutta toivottavasti tämä ei haittaa sinua…?” Hän itse ei osannut sanoa, haittasiko vai eikö. Tavallaan mies olisi kaivannut kahdenkeskistä aikaa haltian kanssa, ja ei pystynyt kunnolla käsittämään että tuo hyväntuulinen ja puhelias mies oli hänen isänsä, mutta samalla teki mieli hyppiä ja kiljua ja halata tämä hengiltä, ja sen jälkeen keskustella hyvä tovi vakavista aiheista, joihin ei voinut mennä kun paikalla oli kaksi ylimääräistä.
Lisäksi vaikka hän oli hankkinut eräästä ihastuttavasta puodista vaimennusloitsukortteja, joilla pelastaa Ohanin yöunet, tämä kuulisi kiljunnan ja saattaisi luulla, että joku hyökkäsi tummatukan kimppuun.

”Mitä? En ikinä salaisi mitään kuulemisen arvoista kullannupultani.”
Leona jupisi jotain kullannupuista ja juustosarven työntämisestä sinne minne aurinko ei paista, mutta ei aikonut selventää asiaansa.

”Eikö olekin? Mutta ette uskokaan, kuinka syötävän suloinen hän oli pienenä! Hirvittävän totinen, mutta olin kuolla aina kun hän sanoi jotain täysin käsittämätöntä, kuten miten puistonpenkkien täytyy olla hirmu yksinäisiä.”
Rakesh tyrskähti hiljaa ja Leona kohotti kulmiaan aavistuksen hymyn kohotessa tämänkin kasvoille.
”Sanoinko minä jotain tuollaista?”
Haltia taputti Bijouta päälaelle ja kykeni mainiosti kuvittelemaan valokuvan pienen pojan sanomassa jotain sen kaltaista.
”Kyllä. Ja sinulla oli tapana käydä taputtamassa niitä lohduttavasti, ja pystyn yhä kuulemaan miten kiljahdit riemusta kun näit jossakin kolme penkkiä vierekkäin.”
Demonin olisi tehnyt mieli lyödä vampyyriä jälleen takaraivoon, mutta hän jätti sen kuitenkin tekemättä. Hän kykeni kuvittelemaan kuinka nololta Bijousta mahtoi sillä hetkellä tuntua.
”Leona, ajattele nyt kuinka ihastuttava tytär meille kahdelle voisi syntyä. Hyvät geenit – tiedän kyllä demonien perimän oikullisuudesta mutta se olisi vain mukava lisä.”
Se oli naiselle viimeinen tikki ja hän löi miestä takaraivoon reilusti kovemmalla voimalla kuin aiemmin.
”Minä en ole menossa kanssasi naimisiin enkä varsinkaan hankkimassa lapsia kanssasi! Olet aivan mahdoton!” Leona huusi ja läimi Vermundoa pitkin päätä ja ylävartaloa.

Huuto ja läimähdyksien äänet kantautuivat Ohanin asuntoon, jossa Dalya oli juuri mennyt huoneeseensa leikkimään koiransa kanssa ja mies oli saanut eteensä höyryävän teekupin. Sinihiuksinen ponkaisi ylös ja riensi vaatekaappiovelle kuuntelemaan. Hän ei saanut sanoista selvää, mutta jonkinlainen tappelu siellä oli ilmeisesti menossa. Mies ryntäsi ovesta Bijoun makuuhuoneeseen ja sieltä suoraan olohuoneeseen erittäin vihaisena ja pelottavana.
”Mitä täällä oikein tapahtuu?” hän huudahti ja teroitetut hampaat välähtivät.

Vermundon kasvoilla oli ilme, joka kertoi vain hyväntahtoisesta hölmöydestä vaihtumassa pikaisesti ällistykseen ja kipuun, kun demoni paukautti häntä taas takaraivoon. Herra urahti, ja alkoi nauraa hillittömästi Leonan tulistuneet sanat kuullessaan. Tämän jatkaessa hakkaamista miehellä ei ollut enää niin hauskaa.
”Perheväkivaltaa!”
Hän ei kuitenkaan lyönyt takaisin, ja yritti rauhoitella naista.
”Niin, minä olen idiootti, mutta hyvin hurmaava sellainen? Leona, rauhoitu, herätät kaikki alakerran mummot!”

Nähdessään isänsä ponnettomat vastustusyritykset ja kasvoilla yhä väikkyvän hymyn vaikka toinen pieksi häntä armotta Bijou vinkaisi hiljaa, ja tiputti katseensa syliinsä peittäen suunsa kädellään. Ruskeatukka ei ollut muuttunut yhtään, ei sitten yhtään! Monet tuskallisen selvät muistikuvat, joita hän piti tahtomattaan tai tarkoituksella mielessään, nousivat tietoisuuteen – mutta ne tungettiin takaisin piiloon, nyt ei ollut sopiva hetki.

Ohanin pamahtaessa paikalle Vermundo huudahti, ja loikkasi nopeasti etäämmälle Leonasta yhä sohvalla pysyen. Herra tuijotti sinitukkaa todella pitkään, tietäen kyllä mitä varten tämä oli täällä, mikä tämän toimenkuva oli – mutta oli silti aidon yllättynyt.
”Sydämeni! Julmaa millaisina hetkinä muistaa oman ikänsä. Täällä ei ole erityisemmin mitään tapahtumassa, mitä nyt pieni perhetapaaminen ja asiaankuuluvaa pahoinpitelyä.” Hän luritteli nopsaan, heittäen nopean virnistyksen Leonalle. Bijou pomppasi seisomaan, ja rauhoitteli sinitukkaa itse hieman paniikissa.
”Ohan, ei mitään hätää! Vain muutamia yllätysvieraita, ja Leonalla on kai… outo tapa… ” Mies vaikeni hämillään, ja katsahti anteeksipyytävästi naiseen. Siinäpä vasta nolo tilanne.

”Niin, minä olen idiootti, mutta hyvin hurmaava sellainen? Leona, rauhoitu, herätät kaikki alakerran mummot!”
”Herätkööt! Minulla on heihin nähden iän tuomaa auktoriteettia!” demoni riehui iskujen tahdin tihentyessä.
Rakesh tuijotti kaksikkoa silmät ammollaan valmiina elvyttämään vaikka molempia jos tilanne sitä vaatisi.

”Sydämeni! Julmaa millaisina hetkinä muistaa oman ikänsä. Täällä ei ole erityisemmin mitään tapahtumassa, mitä nyt pieni perhetapaaminen ja asiaankuuluvaa pahoinpitelyä.”
Ohanin saapuminen aiheutti sen, että Leona loikkasi seisaalleen ja perääntyi säikähtäneenä. Huudon yhä enemmän pelästyttämänä hän otti nopeasti itselleen luonnollisen suden muodon ja livahti Vermundon taakse piiloon muristen tämän jalkojen yli haltialle. Rakesh ei kyennyt vieläkään liikkumaan, käänteli vain katsettaan henkilöstä toiseen yrittäen selvittää sekavaa päätään.
”Ohan, ei mitään hätää! Vain muutamia yllätysvieraita, ja Leonalla on kai… outo tapa… ”
Ohan kohotti kulmiaan ja antoi katseensa kiertää huoneessa olijoissa.
”Todellako?” hän kysyi syvällä äänellään.

Leona nosti etutassunsa Vermundon reidelle ja katsoi sitten kahdella jalalla seisten Ohania tiiviisti. Hän tuhahti ja loikkasi sohvalle ottaen jälleen ihmismuotonsa.
”Ei saa säikäytellä viattomia teenjuojia noin”, hän sanoi moittivalla äänellä.
Lopulta Rakesh sai itseensä liikettä ja nousi ylös sohvalta.
”Tuota, Ohan, tässä ovat Vermundo ja Leona”, hän sanoi katsoen parhaaksi esitellä heidät toisilleen.
”Vermundo ja Leona, tässä on Ohan.”
Mainittu haltia asteli vakain askelin vampyyrin ja demonin eteen ojentaen kätensä ensin naiselle ja sitten miehelle kasvoillaan vakava ilme.
”Hauska tutustua”, hän sanoi samaan aikaan, kun Bijoun makuuhuoneesta kantautui kamala kolahdus ja lapsen itkua.
”Dalya!” Ohan parkaisi ja ryntäsi äänen suuntaan.

Leona aukoi suutaan tuijottaen haltian perään.
”Tuota, saanen kysyä kuka hän on ja mitä hän tekee täällä. Eikö sinun”, hän osoitti Bijouta, ”pitänyt seurustella hänen”, sormi siirtyi Rakeshin suuntaan, ”kanssaan?”

Bijou oli jälleen kerran saada sydänkohtauksen kun Leona muuttui sudeksi. Vermundo ei siitä pahastunut, päinvastoin, hän alkoi rapsutella sutta, silitellen sen karvaa lempeästi. Hän oli hieman pettynyt kun nainen muuttui takaisin, ja käyttäytyi vieläkin hyvin kipakasti.

Yksikorvainen kätteli Ohania, ja väläytti terävähampaiselle leveän hymyn. Hän piti tämän erikoisesta ulkonäöstä tietäessään yhtä jos toista kauempana olevasta huoneesta kuuluvasta lapsen itkusta…
Ruskeatukan jäädessä tuijottelemaan ajatuksiinsa vaipuneena Bijoun makuuhuonetta kohti mekkomies hätkähti Leonan kysymystä.
”Ohan on… ystävä.” Bijou takelteli, miettien miten saisi muka selitettyä henkivartijansa.
”Hän asuu naapurissa, mutta jostain kumman syystä huoneistojemme välillä on ovi, ja hän on erittäin huolehtivaa sorttia niin…” hän jätti toiveikkaasti lauseen lopun auki, että Leona voisi itse keksiä jotain järkevää ajatuksenjatkoa.

Onneksi Vermundo keksi juuri silloin taas jotain ihastuttavaa sanottavaa.
”Oh! Mutta te kaksihan…” Herra katseli hyvin läpitunkevasti poikaansa ja tämän rakasta, kahta miestä, ja laskeskeli mielessään muutamia faktoja.
”Voihan chlpartan kakka.”
Uuden hakkaamisen uhallakin hän kääntyi silmäkulmat kuin kyynelistä kimmeltäen Leonan puoleen, ja nappasi tämän käsistä kiinni.
”Minä en saa lapsenlapsia tätä menoa! En oikeastaan välittäisi enemmistä omista lapsista, mutta ne ovat niin suloisia pieninä…” Herran ääni vaimeni loppua kohti, ja hän alkoi näpliä Leonan sormia, kuin olisi juuri tajunnut kuinka viehättäviä ne olivat.

”Ohan on… ystävä. Hän asuu naapurissa, mutta jostain kumman syystä huoneistojemme välillä on ovi, ja hän on erittäin huolehtivaa sorttia niin…”
Leona kohotti kulmiaan ja aikoi sanoa jotain, mutta Vermundo keskeytti hänet.
”Oh! Mutta te kaksihan…”
Rakeshin ilme muuttui pelokkaaksi läpitunkevan katseen alla. Hän ei pitänyt siitä, että häntä tuijotettiin noin.
”Voihan chlpartan kakka.”
Leona päästi epäuskoisen äännähdyksen ja Rakesh näytti vain yksinkertaisesti hämmentyneeltä.
”Minä en saa lapsenlapsia tätä menoa! En oikeastaan välittäisi enemmistä omista lapsista, mutta ne ovat niin suloisia pieninä…”
Susidemoni näytti yllättyneeltä ja Rakeshin ilme kuvasti suurta järkytystä.
”Anteeksi kuinka?” Leona kysyi ja tuijotti miestä hämmentyneenä.
”Sinä siis tajusit vasta nyt, että kaksi miestä eivät voi saada lapsia keskenään?” naisen ääni oli jokseenkin vahingoniloinen.

”Bijou!” iloinen tytön huudahdus keskeytti tilanteen ja Dalya juoksi sohvan luo loikaten puolivampyyrin syliin.
”Miksi sinulla on näin paljon vieraita?” tyttö kysyi hymyillen ja silmäili Leonaa ja Vermundoa. Ei mennyt aikaakaan, kun energiapakkaus loikkasi Bijoun sylistä pois ja siirtyi vampyyrin eteen tuijottaen tätä pää kallellaan. Hänen punaiset hiuksensa olivat korkeilla saparoilla ja hänellä oli yllään musta leveähelmainen mekko, jossa oli punainen rusetti selässä. Hihat mekossa olivat pitkät ja levenivät hihansuuta kohti rajusti. Tyttö hymyili ja loikkasi Vermundon ja Leonan väliin.
”Hei!” hän sanoi riemuissaan ja katsoi sitten Rakeshia kääntäen sen jälkeen suuret silmänsä Vermundoa kohti.
”Oletko sinä nähnyt Rakeshin piirustuksia?” tyttö kysyi ja haltia painoi katseensa lattiaan. Se tästä nyt vielä puuttuisi, että Bijoun isä saisi tietää hänen piirustusharrastuksestaan.

Bijou oli kietaissut huomaamattaan toisen kätensä Rakeshin olkapäiden ympäri hänen isänsä tuijotettua kaksikkoa aivan liian pitkään. Mitä? Aikoiko tämä nyt ilmoittaa jotain sellaista kuten että oli jo sopinut jollekin kaverilleen että he naittaisivat lapsensa keskenään?

Ei nyt aivan, mutta mekkomies punastui rajusti ja heitti yhtään asiaa ajattelematta Vermundoa sohvatyynyllä, purskahtaen sitten nauruun Leonan vahingoniloisen kommentin kuultuaan.
”Ei! Kyllä minä sen tiesin! Mutta, ymmärtäminen vie aikaa… Ja olin jo unohtanut että Mikhail tosiaan on poika, tuon hameen takia…” Vermundo vilkaisi poikaansa, joka näytti enemmän kuin vähän häpeilevältä, ja hymyili tälle leveästi. ”Se sopii hänelle aivan liian hyvin.”

Mutta silloin punatukkainen energiapakkaus saapui paikalle nätissä mekossaan, jääden vanhan vampyyrin eteen – joka sai itsensä koottua ja puhumaan ennen Bijouta.
”Hei vaan! Minä tulin yllätysvierailulle, siksi. Ja enpä ole tainnut nähdä hänen piirustuksiaan, pitää katsoa paremmalla ajalla.” Vermundo hymyili Rakeshille jokseenkin rauhoittavasti, ja taputti sitten pikkutytön päätä.
”Mutta mitäs hienolle neidille kuuluu? Ja hauska tutustua, minä olen Vermundo.”

[i]”Hei vaan! Minä tulin yllätysvierailulle, siksi. Ja enpä ole tainnut nähdä hänen piirustuksiaan, pitää katsoa paremmalla ajalla. Mutta mitäs hienolle neidille kuuluu? Ja hauska tutustua, minä olen Vermundo.”[i]
”Minä olen Dalya. Minulle kuuluu hyvää, vaikkakin kompastuin äsken kynnykseen”, Dalya sanoi iloisesti ja kääntyi sitten Leonaa kohti.
”Miksi sinulla on koiran korvat?” tyttö kysyi samaan aikaan, kun Ohan saapui huoneeseen.
”Katsos, minä olen susidemoni. Siksi minulla on tällaiset korvat”, nainen sanoi ystävällisesti.
”Dalya! Eikös sinun pitänyt mennä pesemään hampaasi ja sitten nukkumaan?” Ohan kysyi ovelta kädet puuskassa ja tyttö veti kasvonsa kurttuun.
”En minä halua lähteä vielä!” hän valitti ja juoksi eteiseen isäänsä karkuun.

Eteiseen päästyään Dalya näki Rakeshin laukun ja sen päällä makaavan piirustuslehtiön. Hän katsoi lehtiötä hetken pää kallellaan ja nosti sen sitten käteensä. Hänen ei oltu koskaan annettu katsoa tuota lehtiötä kunnolla läpi. Tyttö vilkaisi päällimmäistä kuvaa ja näki siinä kauniin paidattoman Bijoun. Hän tuijotti kuvaa hetken naurahti ja juoksi takaisin muiden luo.
”Katso kun Rakesh piirtää kivoja kuvia!” hän hihkaisi ja viskasi lehtiön Vermundon syliin. Kansien välistä putosi neljä kuvaa. Yksi oli kuva Ohanista ja Dalyasta keinumassa, toinen oli kauniisti väritetty kuva Ereboksesta ja sen asiakaskunnasta, kolmas kuva oli tarkka kasvokuva Bijousta ja neljäs kuva esitti, Rakeshin kauhuksi, alastonta Thania. Kaiken huipuksi lehtiön päällimmäinen, lehtiössä yhä kiinni oleva kuva esitti paidatonta, punastunutta Bijouta avaamassa rappukäytävän ovea.
Haltia älähti voimakkaasti ja ponkaisi ylös aikomuksenaan siepata kuvat Vermundon sylistä.

Vermundo hämmentyi hyvin suuresti, kun Dalya paukautti lehtiön hänen syliinsä. Hämmentynyt ilme vaihtui epäuskoiseksi, kun mies järjesteli käsiinsä lentäneitä papereita ja väisti onnistuneesti Rakeshin yrityksen napata lehtiönsä itselleen. Hän hymähti poikansa hämmentyneelle, punastuneelle ilmeelle valokuvantarkassa mutta silti jotenkin persoonallisessa piirroksessa tästä paidattomana. Siinä oli yksi kaunis lapsi… Äidiltään sen perinyt.

Ruskeahiuksisen kasvoilla nopeasti välkähtänyt katkera murhe katosi hyvin nopeasti, kun tämä näki irtokuvat. Taidokasta jälkeä, tosiaankin, väritetty kuva jostain etäisesti kahvilalta näyttävästä paikasta, Ohan ja Dalya ehdottoman suloisessa keinukuvassa, Mikhailin kasvot…

Mutta hän rykäisi nähdessään tuon tuiki tuntemattoman miehen alastonkuvan.
”Sinulla on lahja, Rakesh. Tähän ei päästä pelkällä harjoittelulla, mutta… Kuka tämä on?”
Vampyyri varoi tarkasti, ettei seikkaperäinen alastonkuva vahingossakaan osuisi Dalyan viattomiin silmiin – ja hän yritti myös hienovaraisesti tukkia näköyhteyden Leonalta, jostain kumman syystä – ja ojensi sen lehtiön ja irtokuvien kanssa takaisin Rakeshille, alastonkuva päällimmäisenä ja kysyvä, jopa vaativa ilme kasvoillaan.

Rakesh katsoi lannistuneena, kun Vermundo katseli irtokuvia. Hän toivoi hartaasti ettei mies näkisi mitään liian valonarkaa. Leona kurkki vampyyrin vierestä piirustuksia ja hymyili niiden aiheille.
”Sinulla on lahja, Rakesh. Tähän ei päästä pelkällä harjoittelulla, mutta… Kuka tämä on?”
Haltian silmät laajenivat katseen kohdistuessa kuvaan Thanista.
”Tuota… Se on minun… minun…” miehen puhe takkusi hyvin pahasti, ”Se on minun entinen… miesystäväni… Than.”
Hän käänsi katseensa lattiaan nähden sivusilmällä Ohanin ja Dalyan katoavan Bijoun makuuhuoneeseen. Leona vilkuili kolmen muun huoneessa olijan välillä koettaen selvittää näiden mielentiloja itselleen.
”Nuo kuvat ovat siellä, koska en halua heittää niitä pois. Niillä on tunnearvoa”, Rakesh sanoi yrittäen selittää miksi lehtiössä oli alastoman Bijoun sijaan alaston Than.

Vermundo huokaisi hyvin raskaasti Rakeshin takkuavan puheen päätteeksi. Oli mahdotonta sanoa, oliko se pahuksuva, neutraali vai helpottunut huokaus. Bijou sen sijaan oli sännännyt haltian vierelle, ja nykäisi tämän itseään vasten, toinen käsi kiharapään hartioiden ympäri kiedottuna.
”Minä tiedän tuon kuvan olemassaolosta, ja Rakesh ei haikaile menneitä eikä –”
”Ymmärrän sen, ymmärrän paremmin kuin hyvin. Kun sitä kuvaa katsoo tarkemmin… sehän on useamman vuoden vanha, voisin sanoa noiden pienten läiskien olevan peräisin kyyneleistä ja viivat eivät ole aivan teräviä, sekä siellä täällä on ylimääräisiä sormenjälkiä… Olen pahoillani.” Vermundo katsoi Rakeshia pitkään silmiin, myötätuntoinen ja ymmärtävä katse silmissään. Hän ei tiennyt tuosta kuvasta tarkempia taustoja, ei ollut ilmeisesti paikalla kun siitä oli puhuttu, mutta pystyi päättelemään siitä jäljistä jonkin verran. Ei sitä turhaan olut eletty tuhansia vuosia!

”En halua häiritä teitä kahta turhaan yhtään pidempään kuin on pakko. Teillä oli kahdenkeskinen tuokio meneillään, olisi epäkohteliasta jäädä pidemmäksi aikaa.. Joten, oli ihastuttavaa tavata sinut, Rakesh, ja minä tulen ottamaan sinuun uudestaan yhteyttä, Mikhail.” Vermundo jyräsi puheellaan kaikki mahdolliset keskeytysyritykset, mutta hänen katseensa muuttui yllättävän lempeäksi, mutta myös synkäksi kun hän tuijotti poikaansa silmiin sanoessaan heidän näkevän uudestaan.
Bijou kyllä aavisti, mitä tämä ajatteli. Hylkäämistä, pitkää hiljaisuutta, voimattomuutta – kaikkea sitä mitä heidän kahden menneisyyteen kuului. Jotenkin hänen teki mieli pillahtaa itkuun.

Vermundo lähti nopeasti hyvästiensä jälkeen, halaten poikaansa vielä kerran nopeasti. Sitten tummatukka olikin kahden Rakeshin kanssa – ja silitti heti tämän hiuksia, typerästi virnuillen.
”Minulla on ongelmia uskoa tämä todeksi. Nipistäisitkö minua?”



Vermundo sulki ulko-oven perässään, vaimentaen läsnäolonsa tunnun muiden vampyyrien ulottuvilta, ja lähti kävelemään reippaasti kauemmas asunnolta.
Hän kääntyi vakava ilme kasvoillaan Leonan puoleen.
”Rakesh omistaa sen baarin, jossa Kimberley pitää kokouksiaan aina silloin tällöin. Ohan on Mikhailin henkivartija, en oikein tiedä muista toimenkuvista, ja Dalya hänen tyttärensä.”