Elämää tutkiskellen

//Kaiiiii, mehän melkein niinkun sovittiin tästä pelistä? Eiks jeh? *virn*\\

Leona tähtäsi puunrunkoon ja heitti veitsensä matkaan. Veitsi upposi suoraan muhkuraan, johon hän oli tähdännytkin.
”Tulisipa tänne kerrankin joku. En jaksaisi aina harjoitella yksin”, hän huokaisi ja käveli hakemaan veitsensä takaisin. Huokaisten nainen istui hieman rapistuneille portaille. Olihan Rufaro viehättävä kaupunki, ei siinä mitään, se vain sattui valitettavasti olemaan hylätty ja melko yksinäinen. Leona oli kuitenkin kiintynyt paikallisiin metsiin ja mukavaan asuntoonsa eikä haluaisi vielä lähteä pois.
”Minulla on tylsäääää”, hän mankui venyttäen viimeistä sanaa ja kaatui selälleen maahan katselemaan taivasta ja siellä näkyviä kuita. Kaunis yö oli saanut hänet ulos, mutta nyt täällä ei näkynyt edes karhua. Ei yhtäkään eläintä saati sitten ihmistä lähettyvillä.
”Minä kuolen kohta tylsyyteen”, hän jatkoi valittamistaan maassa toivoen syvästi jonkun tulevan paikalle. Hän kaipasi juttukumppania.

Vermundo tiedosti hyvin selkeästi mielessään sen, että hänen pitäisi olla itsensä läpikotaisin tunteva, itsevarmuutta uhkuva ikivanha vampyyri. Mutta siltä herrasta ei juuri silloin tuntunut, siellä Rufaron autiokaupungin tyhjillä kaduilla kulkiessaan, tuijotellen yötaivasta epämääräisesti mutistut rukoukset jokaiselle erikseen ja kaikille aurinkojumalille yhdessä. Hän ei todellakaan tiennyt, ei sitten yhtään, mitä sellaisessa tilanteessa piti tehdä. Hänen pitkän ikänsä aikana ei ollut vielä kertaakaan tapahtunut mitään sellaista, vaikka lähes kaikkea muuta olikin. Oli kuolleita rakastettuja, verivihollisia ja hyviä ystäviä jotka elivät kuitenkin vain häviävän hetken jättäen vampyyrin yksin…
Mutta kertaakaan aikaisemmin hän ei ollut saanut tietää olevansa poikansa vihollinen. Poikansa, joka sittenkin etsi häntä…

Vampyyri oli sattunut olemaan Melekissä vakoilemassa Mikhailin kun tämä oli tavannut Kimberley Nevroyn, miehen painajaismaisten tulevaisuudenodotuksien täyteenpanijan, ja ystävystynyt tämän ja naisen ystävien kanssa. Se nuori Lucifer ei ollut huomannut hänen katselevan yöperhosena katossa tuota kokousta, kuulleen puheet itsestään ja poikansa epätoivoisen halun tavata isänsä. Kukaan ei ollut huomannut.

Mutta kuinka paljon häneen sattuivatkaan ne onnea tuottavat merkit Mikhailin kaipuusta, ja kuinka hän oli epätoivoinen tajutessaan ettei ehkä sittenkään voisi koskaan näyttäytyä tuolle mustatukalle.

Autiot kadut todistivat vampyyrin verikyyneleitä ja tämän sekavaa mielentilaa, kun tämä antoi itsensä olla juuri niin hämmentynyt kuin oli siellä maailman silmien näkemättömissä.

Kohta hän kuitenkin havaitsi toisen olennon läsnäolon. Hetkessä miehen sijasta tuota toista kohti kulki pikkuinen mutta kaunis yöperhonen.
Lapsellisesti käyttäytyvä susidemoninainen sai kohta tuntea kevyen hipaisun poskellaan, kun hyönteinen lehahti tämän ohitse, laskeutuen ruohonkorrelle tämän viereen. Tämä näytti kahdeksantoistavuotiaalta, mutta Vermundo epäili ulkonäön pettävän kuten aina demonien kanssa.

Hän vaihtoi hahmoaan takaisin omaksi ruskeatukkaiseksi itsekseen, ja hymyili leveästi tylsistyneelle, silmissään kuitenkin yhä peitelty tuskantunne.
”Jos neitoni on tylsistynyt, vaadin voivani huvittaa häntä! Varsinkin noin suloista kaunotarta.” Hän kumarsi viehkosti makoilevalle, ja naurahti.
”Kertokaa miten tämä Vermundo voi auttaa, niin lupaan yrittää parhaani ja ylittämään sen.” Ääni oli täynnä leikkimielisyyttä. Nainen vaikutti sellaiselta joka piti taisteluista, ja vampyyri arveli että pieni ottelu tai muu huvinpito auttaisi häntä selventämään ajatuksiaan hieman. Tai ehkä tälle riitti jutteleminen.

”Jos neitoni on tylsistynyt, vaadin voivani huvittaa häntä! Varsinkin noin suloista kaunotarta.”
Leona pyörähti selältä mahalleen ja katsoi miestä naurahtaen hiljaa.
”Kertokaa miten tämä Vermundo voi auttaa, niin lupaan yrittää parhaani ja ylittämään sen.”
Nainen katsoi miestä hetken ja nauroi taas.
”Astucia kuuli ilmeisesti rukoukseni seurasta”, hän totesi ilmaisten samalla, että tiesi aurinkojumalista ja kunnioitti näitä. Hän hymyili kauniisti ja loikkasi ketterästi seisomaan.
”Mikä tuo sinut, vampyyriystäväni tänne syrjäisille seuduille?” hän kysyi aistittuaan toisen vampyyriksi.
”En olisi osannut odottaa ketään tänne pitkiin aikoihin. Minä olen ollut täällä jo ties kuinka kauan vain metsän sudet seuranani. Vuodet ovat vierineet niin nopeasti”, hän lausui ja käveli lähemmäs miestä katsellen tätä tarkkaavaisesti viisailla, keltaisilla silmillään.
”Mikä on koko nimesi, Vermundo?” hän kysyi ja huulet kaartuivat jälleen hymyyn.
”Oletko kulkenut kauankin? Onko sinulla jokin päämäärä? Matkustelevainen vain?”

”Alrick Vermundo Gazini, ja olen kulkenut aivan liian kauan. Päämääriäni en ehkä tule koskaan saavuttamaan, ja tällä hetkellä en suuntaa minnekään maalliseen paikkaan vaikka matkustelenkin. Pakoilen oikeammin. Mutta älkäämme puhuko siitä, arvon neito! Haluaisin niin kuulla nimesi, ja miten olet saanut vuodet vierimään yhtään nopeammin kuin tuskaisan hidasta matelua.” Vermundo asteli aivan tuon naisen vierelle, tarttuen tämän kädestä ja suudellen sitä hienostuneesti. Mustat silmät tuikkivat tavalliseen, eläväiseen tapaan kun ne nousivat katsomaan keltaisiin sudensilmiin.
”Mutta tosiaankin Astucialle kiitos ja Cesaretille siitä että uskalsin lähestyä kaltaistasi kaunotarta. Tunnen joskus oloni sietämättömän ujoksi, mutta kaipa minäkin ikävöin muiden seuraa.” Hullutteleva ääni oli kovassa ristiriidassa silmissä välkähtävän kivun kanssa. Ah, jälleen kerran Mikhail nousi vampyyrin mieleen, ja hän olisi muuten valahtanut polvilleen ja itkenyt kummallekin kauniille kuulle, mutta tuon uuden tuttavan läsnäolo sai hänet heittämään sen mielestään.

”Alrick Vermundo Gazini, ja olen kulkenut aivan liian kauan. Päämääriäni en ehkä tule koskaan saavuttamaan, ja tällä hetkellä en suuntaa minnekään maalliseen paikkaan vaikka matkustelenkin. Pakoilen oikeammin. Mutta älkäämme puhuko siitä, arvon neito! Haluaisin niin kuulla nimesi, ja miten olet saanut vuodet vierimään yhtään nopeammin kuin tuskaisan hidasta matelua.”
”Viehättävä nimi, Vermundo hyvä”, Leona totesi ja hymyili hieman.
”Minun nimeni on Leona Ezio ja sinun kaltaisellesi nuorukaiselle vuodet varmaan ovatkin uskomattoman hitaita”, susidemoni totesi.
”Mutta tosiaankin Astucialle kiitos ja Cesaretille siitä että uskalsin lähestyä kaltaistasi kaunotarta. Tunnen joskus oloni sietämättömän ujoksi, mutta kaipa minäkin ikävöin muiden seuraa.”
”Näen kipua silmissäsi. Nuori ystäväni, kaikki ei ole hyvin elämässäsi”, valkohiuksinen totesi ja hänen ilmeensä muuttui lempeäksi.
"Kerro vain minulle. Voin vuosien kokemuksella kenties auttaa sinua, Alrick Vermundo Gazini.”

Vermundo puhkesi aitoon ja voimakkaaseen nauruun tullessaan kutsutuksi nuorukaiseksi. Leonan täytyi olla joko todella huono arvioimaan vampyyrien ikiä, mitä mies epäili, tai sitten tämän täytyi itse olla vielä vanhempi kuin ruskeatukka.

”Ennen kuin vuodatan sydämeni sisälle lukittuja kyyneleitä sinulle, saanhan kuulla perusteesi sille että kutsut minua – toisin kuin kaikki muut – nuoreksi? Luulin olevani edes kohtalaisen siivun ajasta nähneenä muun nimityksen arvoinen, kuin tuon joka suustasi kuulostaa samalta kuin ’poju’. Ei sitä kahta vuosituhatta turhaan eletä.”

”Ennen kuin vuodatan sydämeni sisälle lukittuja kyyneleitä sinulle, saanhan kuulla perusteesi sille että kutsut minua – toisin kuin kaikki muut – nuoreksi? Luulin olevani edes kohtalaisen siivun ajasta nähneenä muun nimityksen arvoinen, kuin tuon joka suustasi kuulostaa samalta kuin ’poju’. Ei sitä kahta vuosituhatta turhaan eletä.”
Leona puhkesi nauruun ja katsoi sitten Vermundoa virnistellen.
”Miksikö kutsuin sinua nuorukaiseksi? Siksi, koska voin kutsua kaikkia tällä planeetalla nuoriksi. Sinä todella olet kunnioitettavasti vanhempi kuin aikaisemmin tapaamani henkilöt, mutta silti minua nuorempi. Minulla kun tuota ikää on noin kolme ja puoli vuosituhatta. Olen näet syntynyt hieman ennen demonijumalien muuttumista hengiksi ja voin sanoa, että Begeerte todella on aikamoinen ilmestys”, nainen naureskeli ja katsoi tyytyväisenä Vermundoa.

Vermundon suu loksahti auki, ja pysyi auki ELonan puheen ajan. Sitten suupielet vääntyivät riehakkaaseen hymyyn.
"Oh, oli siis olemassa joku minua vanhempi!" Hän huudahti, kaatuen sitten suorilta jaloilta selälleen makaamaan ja nauramaan hersyvästi. Yötaivasta katsellen herra nauroi naurunsa loppuun, hymyn jäädessä venyttämään poskia ja vampyyrin vetäistessä keuhkonsa täyteen ruohontuoksuista ilmaa. Hyvin epävampyyrimaista käytöstä, mutta Vermundo on mitä on.

"Et arvaakaan millaista tuskaa se on, kun pitää vanhemmista naisista mutta heitä on vuosi vuodelta vähemmän ja lopulta kukaan ei ole sinua vanhempi." Salamana tuo impulsiivinen karismapallero loikkasi ylös ja polvilleen Leonan eteen.
"Tuletko vaimokseni?" Kiihkeä ja yhtäkkinen pyyntö esitettiinkin vakavalla naamalla, ja herra siveli demonin kättä jonka oli ottanut omiensa otteeseen.
"En tiedä pidätkö nuoremmista miehistä, mutta herranen aika, olemme varmaankin kaikista lähimpänä toistemme ikiä! Tietysti joihinkin haltioihin ja toisiin vampyyreihin minulla on vähemmän ikäeroa, mutta ne nuoremmat, heidän mielensä on niin erilainen..." Mies vaikeni hetkeksi, kuin pyöritellen ajatuksiaan jossain aivan muualla, ja kohotti sitten mustien silmiensä katseen Leonan kasvoihin.
"Harmillista kun en kanna sormusta mukanani."

Leona kohotti kulmiaan Vermundon naurulle ja virnisti itsekin.
"Et arvaakaan millaista tuskaa se on, kun pitää vanhemmista naisista mutta heitä on vuosi vuodelta vähemmän ja lopulta kukaan ei ole sinua vanhempi."
Leonan kulmat kohosivat enemmän.
"Tuletko vaimokseni? En tiedä pidätkö nuoremmista miehistä, mutta herranen aika, olemme varmaankin kaikista lähimpänä toistemme ikiä! Tietysti joihinkin haltioihin ja toisiin vampyyreihin minulla on vähemmän ikäeroa, mutta ne nuoremmat, heidän mielensä on niin erilainen... Harmillista kun en kanna sormusta mukanani."
Hetken tuijotettuaan Leona purskahti helisevään nauruun ja pudisteli hitaasti päätään.
”Minulla ei ole ollut tapana mennä vasta tapaamieni henkilöiden kanssa naimisiin”, hän totesi yhä hymyillen ja taputti Vermundoa päälaelle.
”Mutta olisin kylläkin kiinnostunut keskustelemaan kanssasi. Tunnet ilmeisesti Aurinkojumalat? Oikeat jumalat? Astucian ja muut”, hän sanoi ja kävi istumaan rapistuneen kapakan portaille.
”Ole hyvä ja istu viereeni. Keskustelkaamme”, se ei ollut pyyntö, vaan käsky, tämän kuuli selvästi demonin äänestä.

Vermundo nyrpisti nenäänsä kun Leona vain nauroi ja taputti hänen päätään - mutta toisaalta se oli hyvä reaktio, eikä hän ollut enempää odottanutkaan.
"Mutta mikset? Sehän on äärimmäisen hauskaa!"

Leonan käsky oli niin ehdoton, että vampyyri huomasi tottelevansa ja istuvansa tämän vieressä - napaten tämän käden hyväiltäväkseen - ennen kuin ehti sitä edes huomata.
"Niin, tiedän heidät. Tiesin aina, että demonijumalat eivät voineet olla ainoa vaihtoehto, ja jotenkin päädyin päästämään irti sisäisen tutkijani ja käyttämään suurimman osan vuosistani tiedon etsimiseen." Hän lateli, hymyillen valloittavasti.
"Mutta sinun täytyy kertoa minulle heistä lisää! Olen varma, että tiedät heistä paljon enemmän kuin minä, kun kerta olit olemassa jo demonien hengeksimuuttumisen hetkellä."

"Niin, tiedän heidät. Tiesin aina, että demonijumalat eivät voineet olla ainoa vaihtoehto, ja jotenkin päädyin päästämään irti sisäisen tutkijani ja käyttämään suurimman osan vuosistani tiedon etsimiseen. Mutta sinun täytyy kertoa minulle heistä lisää! Olen varma, että tiedät heistä paljon enemmän kuin minä, kun kerta olit olemassa jo demonien hengeksimuuttumisen hetkellä."
Leona hymähti.
”Minä en tiedä aurinkojumalista paljoakaan. Demonijumalista tiedän paljon enemmän. Tiedän kuitenkin, että aurinkojumalat ovat antaneet ainekset Nuodemen tekemiseen. Tiedän myös, että heitä on seitsemän ja Astucia on heistä suurin. Wiara on seitsikon nuorin ja hiljaisin. Minun tietääkseni he eivät ole myöskään koskaan käyneet Nuodemen pinnalla”, nainen hymyili ja nappasi heittoveitsen käteensä heittäen sen tien toisella puolella olevaan pylvääseen.
”Tähän loppuu se mitä tiedän. Loput menee arvailun puolelle. Uskoisin, että näillä auringossa asuvilla on voima kukistaa demonit ja he käyttävät sitä jos on pakko, mutta eivät muuten. Olen myös vankasti sitä mieltä, että Nuodemen hyvinvointi on kytkeytynyt näihin jumaliin ja heidän olemukseensa”, Leona vaikeni ja katsoi Vermundoa.
”Olisikohan sitten sinun vuorosi kertoa mitä tiedät.”

Vermundo kuunteli Leonan puhetta, silmät liimautuneena tämän keltaisiin silmiin, ja ahmien tietoa korvil… korvallaan. Niin, toimihan se toinenkin, mutta jos siinä ei ollut muuta kuin reikä ei sitä kai voinut ihan korvaksi sanoa?

”Olen vain aavistellut sinun tietojasi! Millekään en ole löytänyt todisteita, vaikka vanhojen tekstien hämäristä viittauksista voi päätellä vaikka mitä. Ainoa, mitä voin sanoa on että heidän tai demonien ei pidä tullakaan Nuodemen pinnalle. Sen seuraukset olisivat liian suuret käsitettäväksi… ” Hän vaikeni, hieroen hellästi susidemonin kaunista kättä, ajatuksiinsa harhautuneena.

Hän mietti jumalia, sitä mihin nämä pystyisivät ja miltä se kuolevaiselta tuntuisi, kun niin mahtava olento – neljätoista sellaista kulkisi lähistöllä! Hän mietti, kuinka moni kuolisi noiden välisissä, väistämättömissä taisteluissa sivullisina. Kuinka moni hänen läheisensä kuolisi? Kaikki ne hetkelliset tutut, heidän menettämisensä hän kestäisi. Celeste saisikin kuolla. Mutta kuinka huolissaan hän taas olikaan Mikhailista. Tämähän olisi Kimberleyn ystävänä yhdessä pahimmassa sumassa, tapahtumien keskellä, väistämättä…
Suru ja epätietoisuus silmissään taas välähtäen ruskeatukka haroi hiuksiaan, huokaisten raskaasti.
”Olethan… tutkinut taivaita? Oikea hetki on tänä keväänä.” Hän totesi, pudistaen päätään.

Sittenkin niin vähän aikaa. Ei sellaista pientä ikuisuutta, montaa vuotta, ehkä jopa vuosikymmentä. Vaan muutamia kuukausia.
Viimeistään jumalten ollessa astumassa maan pinnalle Vermundon täytyisi kohdata lapsensa, ehkä jopa taistelussa…
Jossa hän olisi voimakkaampi. Mutta kuka isä voisi satuttaa poikaansa?

”Olen vain aavistellut sinun tietojasi! Millekään en ole löytänyt todisteita, vaikka vanhojen tekstien hämäristä viittauksista voi päätellä vaikka mitä. Ainoa, mitä voin sanoa on että heidän tai demonien ei pidä tullakaan Nuodemen pinnalle. Sen seuraukset olisivat liian suuret käsitettäväksi… ”
”Suraukset todella olisivat valtavia. Suorastaan mullistavia”, Leona ei ollut kertonut jumalista aivan kaikkea mitä tiesi, mutta ei kokenut tarpeelliseksi kertoakaan vielä mitään liian tärkeää tuolle lähes tuntemattomalle miehelle.
”Olethan… tutkinut taivaita? Oikea hetki on tänä keväänä.”
Leona käänsi katseensa kohti taivasta. Kuut näkyivät siellä selkeästi ja kirkkaasti. Kukaan ei olisi voinut aavistaa, että noista viattomista taivaankappaleista tulisi heidän kohtalonsa. Ne määräisivät kaiken. Demoni olisi halunnut saada selville Kimberleyn tiedot. Hän halusi tietää oliko tällä jo kaikki koottuna. Kaikki valmisteltuna linjautumista varten.
”Olen hyvinkin. Siihen on kovin vähän aikaa. Minä niin haluaisin tavata Kimberleyn. Haluaisin tietää kuinka pitkällä hän on tutkimuksissaan. On vain todellinen harmi, että minulla ei ole mitään mahdollisuutta löytää häntä. Minä en tiedä missä hän on, mikä hänen nimensä on nykyään tai miltä hän näyttää. Minusta kuningatar on hölmö, kun pitää kuvia kymmenkesäisestä Kimberleystä ympäriinsä aivan kuin se hyödyttäisi mitään. Ei hän taatusti enää samalta näytä. Minua kiinnostaisi myös tietää, tietääkö hän aurinkojumalista”, nainen sanoi ja heitti uuden veitsen edellisen viereen.

”Olen hyvinkin. Siihen on kovin vähän aikaa. Minä niin haluaisin tavata Kimberleyn. Haluaisin tietää kuinka pitkällä hän on tutkimuksissaan. On vain todellinen harmi, että minulla ei ole mitään mahdollisuutta löytää häntä. Minä en tiedä missä hän on, mikä hänen nimensä on nykyään tai miltä hän näyttää. Minusta kuningatar on hölmö, kun pitää kuvia kymmenkesäisestä Kimberleystä ympäriinsä aivan kuin se hyödyttäisi mitään. Ei hän taatusti enää samalta näytä. Minua kiinnostaisi myös tietää, tietääkö hän aurinkojumalista.”
”Tässäpä meillä sattuma.” Vermundo hymyili yhtäkkiä, nauraen sitten.
”Minä saattaisin olla nähnyt Kimberleyn, alle viikko sitten, kaikkien ystäviensä seurassa. Saattaisin olla kuullut hänen nykyisen nimensä, nykyisen tilanteensa, osan siitä mitä hänellä on valmiina…”

Vampyyri halusi olla susidemonille avuksi. Joku hänen laillaan muita isomman siivun ajan virrasta nähnyt, ja noin viehättäväkin vielä. Ja heillä oli sama päämääräkin.

Mutta voisiko hän… paljastaa kaikki poikansa ystävät? Satuttaa häntä niin paljon, ehkä saattaa vaaraankin?
Siinä oli riski, joka olisi kaiketi pakko ottaa. Ehkä hän selittäisi, kertoisi Leonalle kaiken, ja tämä hienosäätäisi suunnitelmiaan hyödyllisen tuttavansa toiveiden mukaan.

Nyt ei kuitenkaan ollut oikea hetki vuodattaa kaikkea naiselle, eikä ruskeatukka tuntenut haluavansa olla yhtään vakavampi kuin tarpeen.
Siksi hän virnisti, painautuen hieman lähemmäs demonia, hymyillen hyvin valloittavasti.
”Saattaisin myös harkita kaiken tuon kertomista… jos suot minulle suudelman kauniilta huuliltasi.”

”Minä saattaisin olla nähnyt Kimberleyn, alle viikko sitten, kaikkien ystäviensä seurassa. Saattaisin olla kuullut hänen nykyisen nimensä, nykyisen tilanteensa, osan siitä mitä hänellä on valmiina…”
”MITÄ?!” Leona menetti täysin aikaisemman rauhallisuutensa ja pudotti veitsen, jota oli ollut heittämässä, suoraan jalalleen.
”Ai helvetti!” hän parkaisi ja kiskaisi veitsen irti parantaen jalkansa nopealla loitsulla. Nainen hengitti hetken hyvinkin kiivaasti, mutta sai hetken kuluttua rauhoituttua.
”Anteeksi, siis mitä sinä sanoit?” kyllähän hän tiesi vallan mainiosti mitä toinen oli sanonut, mutta hän ei vain voinut uskoa korviaan. Demoni kohotti kulmiaan Vermundon painautuessa lähemmäs häntä.
”Saattaisin myös harkita kaiken tuon kertomista… jos suot minulle suudelman kauniilta huuliltasi.”
Leona naurahti heleästi.
”Vai että sellainen sinulla vain oli mielessä”, hän hymyili ja kohotti kätensä taputtamaan toisen päätä.
”Kerran me nyt tähän menimme niin minä voin kertoa ettet tiedä vielä kaikkea mitä minä tiedän”, nainen päätti pelata samaa peliä, jota mieskin näytti pelaavan. Saada haluamansa vastineeksi tiedoista. Hän nousi seisomaan ja asteli vampyyrin eteen. Leona nappasi vyöltään kaksi miekkaa ja ojensi toisen kohti Vermundoa.
”Taistele kanssani. Terät on suojattu, kumpikaan ei voi vahingossakaan tappaa toista. Taistelun jälkeen saat sekä suudelman että tietoni, jos sitten kerrot minulle omasi”, hän sanoi ja hymyili. Hän ei ollutkaan saanut miekkailla pitkään aikaan.

Vermundo virnisti kun Leona reagoi niin rajusti hänen puheisiinsa - joskin hetkellinen veren tuoksu sai hänen hymystään huomattavasti pehmeämmän.

”Vai että sellainen sinulla vain oli mielessä.”
"Vain? Leona hyvä, etkö muka ole elämäsi aikana tajunnut kuinka tärkeää suuteleminen, ja suhteet muihin noin yleensä ovat?" Vampyyri naurahti, nousten ylös naisen perässä, tarttuen ojennettuun miekkaan hieman kummastellen.

"Sanoinhan jo että suudelmasta kerron kaiken! Liverrän vastauksen jokaiseen kysymykseesi tätä menoa." Hän kehräsi, kohottaen kätensä silittääkseen hetken mielijohteesta Leonan poskea. Miekkaansa hän kuitenkin tarkkaili hieman huvittuneen näköisenä.
"Kynä on miekkaa mahtavampi. Tai ainakin minusta. Kuinka ase sitookaan yhteen tyyliin taistella." Hän kiepautti muutaman sulavan sivalluksen ilmaan, virnistaen sitten tuolle tappokalulle.
"Mutta kerro, ennen kuin ystäväsmielisesti kokeilemme kykyjämme, mitkä kaikki temput ovat sallittuja?" Vampyyri virnisti melko susimaisesti.
"Soisin että leikkisimme sydämemme kyllyydestä. Se selventää pään ja muistin ja sydämen..."

"Vain? Leona hyvä, etkö muka ole elämäsi aikana tajunnut kuinka tärkeää suuteleminen, ja suhteet muihin noin yleensä ovat? Sanoinhan jo että suudelmasta kerron kaiken! Liverrän vastauksen jokaiseen kysymykseesi tätä menoa."
”Mutta tiedätkö, minä en ole saanut kunnolla liikuntaa pitkiin aikoihin. Minustahan tulee lihava kohta, metsän eläimet ovat niin toivottoman hitaita etteivät tuota mitään vastusta”, Leona naurahti ja antoi vampyyrin silittää poskeaan.
"Kynä on miekkaa mahtavampi. Tai ainakin minusta. Kuinka ase sitookaan yhteen tyyliin taistella."
”Aseiden ammattilainen ei sanoisi noin. Ase antaa sinulle paljon mahdollisuuksia. Varsinkin tällaisessa vaarattomassa kamppailussa. Tiedäthän, että liikkeet kertovat paljon”, nainen pyöritteli miekkaansa kädessään.
"Mutta kerro, ennen kuin ystäväsmielisesti kokeilemme kykyjämme, mitkä kaikki temput ovat sallittuja? Soisin että leikkisimme sydämemme kyllyydestä. Se selventää pään ja muistin ja sydämen..."
”Kaikki temput ovat sallittuja, likaiset”, Leona sivalsi miekallaan kohti Vermundon kasvoja, ”toivottuja.”
Nainen lähti liikkumaan hurjaa vauhtia sivaltaen aina välillä kohti miestä.

Vermundo nauroi, vaikkakin ääneen tuli pieni hyppäys kun hän yllättyi lievästi Leonan sivaltaessa kohti miehen kasvoja. Onneksi hän ehti huomata liikkeen tarpeeksi ajoissa, ja nojautui kauas taaksepäin, selkä kaarelle taipuneena ja väistäen iskun. Kuten demonilta saattoi odottaakin, häntä ei jätetty yksinään siihen seisomaan ja nauramaan ihmetellen.

Hirvittävää vauhtia susitar hyökkäsi hänen kimppuunsa, ja vampyyri hymähti, kutistuen humahduksessa pikkuiseksi yöperhoseksi, lepattaen karkuun iskua joka menikin reippaasti ohi. Siinä hahmossa ei kuitenkaan ollut yhtään iskuvoimaa, joten pian tuo leveäharteinen mies oli maassa, miekka kädessään ja tulossa kovaa vauhtia Leonaa kohti matalana.

Antaen lihaksiensa ajatella ruskeatukka sivalsi siistin ja sievän viillon kohti Leonan keskivartaloa, loikaten samassa tämän vierelle, pyörähtäen toivon mukaan hetken paikoillaan olevan selän taakse pienellä askelsarjalla.
"Kutiatko?" Hän kysäisi, purskahtaen taas nauruun ja sipaisten nopeasti toisen kylkeä, enne kuin hypähti kauemmas, hyökäten taasen Leonaa kohti.

Leona naurahti vampyyrin ottaessa perhosen muodon.
”Vai että sitä osataan temppuja”, hän nauroi sivallellen jälleen ihmismuodon ottanutta miestä.
”Et ole yhtään huono”, nainen jatkoi väistäessään iskun ja pyörähtäessään nopeasti kohti Vermundoa vain tunteakseen sipaisun kyljellään.
”Kutiatko?”
”Suosittelen ottamaan selvää”, hän nauroi ja katsoi tyynesti miehen hyökkäämistä. Nainen otti nopeasti suuren, mustan pantterin muodon ja loikkasi kauniilla loikalla miehen yli tämän taakse ottaen jälleen ihmisen muodon.
”Kyllä minäkin osaan temppuja”, hän naurahti loikaten ilmaan ja pitkittäen laskeutumistaan suurilla siivillä. Hän sivalsi miekallaan Vermundon niskaa kohti ja laskeutui maahan siipien kadotessa olemattomiin. Nopealla liikkeellä hän heitti kolme heittoveistä kohti vampyyriä.

"Tietysti!" Vermundo huudahti, kohottaen miekkansa torjumaan Leonan iskun.
"Kyllähän sitä nyt kahdessa tuhannessa vuodessa ehtii -" hän sai hädin tuskin torjuttua seuraavan hänen olkapäätän etsivän sivalluksen, ja hypähti kauemmas saadakseen lauseensa loppuun: "- edes jotakin oppia!"

Pantteriin ruskeatukka ei ollut osannut varautua, ja hän nauroi ihailevasti, katsellen sen sulavaa loikkaa pysäyttäen etenemisensä ottaen tukea maasta. Tietysti hän otti samalla kouransa täyteen hiekkaa - likaiset keinot olivat toivottuja!

Siivet nähdessään hän hymyili, pyörähtäen pois niskaansa havittelevan iskun alta. Hyvällä onnella vain yksi kolmesta heittoveitsestä raapaisi viillon hänen siistin takkinsa hihaan, naarmuttaen vertakin esille.
Siinä vaiheessa hän viskasi hiekkakourallisen Leonan silmiä kohti, tähdäten sitten surutta kyynärpäälyönnin tämän leukaan, loikaten tämän sivulle ja taakse, potkaisten naisen alaselkää kohti samalla kun heilautti miekkansa putoamaan raskaasti kohti tämän vasenta hartiaa.

Leona pärskähti saadessaan hiekkaa silmilleen, mutta osasi varautua lyöntiin sen verran, että kyynärpää osui vain osittain hänen leukaansa. Miekkaa väistäessään hän ei tajunnut alaselkään kohdistuvaa potkua ja tunsikin sen kohta kyljessään väistämisestä johtuneen liikkeen vuoksi.
”Hah! Älä luulekaan voittaneesi vielä! Minä laitan sinut rukoilemaan armoa”, nainen huusi ja naurahti loikaten ilmaan ja muuttuen puolessa matkassa pääskyseksi. Tässä muodossaan hän lenteli Vermundon ympärillä niin nopeasti kuin pystyi ja otti ihmismuotonsa aivan tämän edessä sivaltaen miekallaan tämän rintaa kohti ja muuttuen nopeasti jänikseksi loikaten kauemmas. Jälleen ihmismuodossaan hän heitti kaksi heittoveistä ja niitä seuraten liikkui Vermundon viereen sivaltaen ensin miekallaan ja iskien sitten terävästi esille vetämällään puukolla kohti tämän kylkeä.

"Armoa vai?" Vermundo kysäisi, loikaten itsekin ilmaan, pääskyä suurempana mustana korppina. Hän hyökkäsi armotta pienemmän linnun kimppuun, mutta Leonan muuttuessa ihmiseksi hän joutui vaihtamaan perhoseksi ettei olisi saanut osumaa.

Jänis sai peräänsä suuren mustan suden, joka melkein nappasi sen leukoihinsa mutta joutui hyppäämään kauemmas vikkelästä olennosta kun nainen palasi ihmiseksi.
Ulahdus karkasi eläimen suusta, kun tylsytetty miekka pamahti sen leveään otsaan, mutta hypäten kauemmas ja paksun turkin ansioista puukonisku jäi osumatta.

Ruskeatukka loikkasi kauemmas, muuttuen puolessavälissä ihmiseksi ja pyörähti maan kautta seisomaan jaloilleen. Hän hymyili leveästi, kohottaen miekkansa kuin tervehdykseen.
Sitten hän polkaisi itsensä Leonan kimppuun, liikkuen silmää nopeammin, jopa toisen ikivanhan ja omia silmiään nopeammin muutaman sekunnin ajan. Se oli sokea itsemurhaisku, sillä sen jäljiltä mies tiesi olevansa aika lopussa ja kykenemätön toistamaan temppuaan.
Mutta hän pääsi aivan demonin vieren, ja jysäytti miekkansa oikeaan hartiaan kovalla voimalla samalla kun upotti polvensa tämän vatsaan, kutistuen sitten perhoseksi tiputtautuen maahan ja väistäen mahdolliset vastahyökkäykset. Kohta susi loikkasi kauemmas, ja ruskeatukka virnisteli taas aloitusmuodossaan Leonalle, lievästi hengästyneenä.

Leona katsoi miehen taidokkaita liikkeitä iloisena tällaisesta taisteluseurasta. Kohta hän kuitenkin tunsi repivää kipua olkapäässään ja samalla ilmat pakenivat hänen keuhkoistaan. Varomattomuudesta rangaistiin, kun hän vajosi polvilleen maahan yskien ja pidellen olkapäätään. Hän kierähti selälleen maahan ja sai kuin saikin hengityksensä kulkemaan.
”Huh, myönnän, että kuntoni on tainnut päästä rapistumaan viimeaikoina. Minun on pakko todeta, että olet voittanut. Minä olisin jo kuollut jos miekat olisivat terävät”, nainen totesi ja hymyili hieman nousten sitten seisomaan hieroen tykyttävää olkaansa kädellään. Hän oli liian väsynyt parannusloitsuihin tällä hetkellä, mutta se ei häirinnyt häntä. Kyllä hän pienen mustelman kestäisi. Ottaen suden muodon, jossa hänen oli kaikkein helpon olla hän käveli Vermundon luo ja painoi tämän tassujensa avulla istumaan. Susi asettui makuulle miehen viereen ja painoi päänsä tämän syliin. Leona makasi hetken siinä susimuodossaan haistellen yötä tarkalla nenällään. Vaikka hänen hajuaistinsa oli tarkka ihmismuodossakin, susimuodossa se oli kaikkein tarkimmillaan. Hetken haisteltuaan nainen otti kuitenkin ihmismuotonsa ja kääntyi selälleen pää edelleen vampyyrin sylissä. Kohta hän kuitenkin nousi, painoi nopean suudelman miehen huulille ja vajosi takaisin makuulle.
”No, kerrotko sitten mitä tiedät.”

//Soriiiii. Hittasin V:tä vähän.\\

”Huh, myönnän, että kuntoni on tainnut päästä rapistumaan viimeaikoina. Minun on pakko todeta, että olet voittanut. Minä olisin jo kuollut jos miekat olisivat terävät.”

Vermundo tuijotti Leonaa pitkän tovin, vedellen syvään henkeä. Sitten hän purskahti hengästyneeseen nauruun, haroen hiuksiaan ja ottaen toisella kädellä tukea polvestaan.
"Cesaretille kiitos. Vaikka oletkin vanhempi täytyy miehen varjella ylpeyttään, leikkiä olevansa naisia parempi." Hän virnisti hyväntahtoisesti, katsellen suden kulkua rauhallisesti.

Tassujen painallusta ei oikeastaan olisi tarvittu, hän oli poikki tempauksensa takia. Ei kuitenkaan niin poikki ettei olisi paijannut sylissään sopivasti olevaa sudenpäätä.

Pieni suukko sai Vermundon hymähtämään, ja hän silitti nyt naisena sylissään makaavan hiuksia, painaen sormensä tämän huulille.
"Eihän tuo ollut suudelma vaan suukko! Voi, oletko sittenkin ulkoisen ikäsi tasolla näissä asioissa?" Hän kiusoitteli lempeästi, kumartuen sitten Leonan ylle, painaen huulensa tämän omille kiirettömään muttei turhan tungettelevaan suudelmaan.

Hymyillen rennosti hän sitten suoristautui, ja nojasi taaksepäin käsiinsä, kohottaen katseensa yötaivaaseen.
"Tiedoissani on yksi mutta. Syy sille miten päädyin Kimberleyn salapaikkaan, ja miksi en kovin mieluusti levittelisi sitä tietoa. Se tarina taasen on pidempi, melko henkilökohtainen ja sinusta kaiketi tylsä. Mutta ilman sitä en tiedä kerronko tietojani... Sillä haluan sinun ottavan tämän henkilökohtaisen ongelmani huomioon siinä miten niitä sitten käytät." Mustissa silmissä oli taasen pientä tuskaa, vaikka se riehakkaan taistelun jäljiltä olikin lievempää.

//Siitä vaan. Hittaile Vtä ihan rauhassa. Mie taasen hittasin Leonaa "pikkasen"....//

"Eihän tuo ollut suudelma vaan suukko! Voi, oletko sittenkin ulkoisen ikäsi tasolla näissä asioissa?"
”Ehkä minä olen vain oikean ikäni rajoissa siveellinen yhäkin puolitutun miehen seurassa”, Leona naurahti ja vastasi suudelmaan. Hänen oli pakko myöntää itselleen, että tuota miestä suutelisi mieluusti useamminkin.
”Paras vaihtoehto on varmaankin vain kuunnella tarinasi. Minä en usko, että se on tylsä enkä myöskään usko, että sen kertomatta jättämisellä voittaisit mitään. Ja minä yritän parhaani mukaan ottaa ongelmasi huomioon. Minä toivoisin, että sinä olisit tietenkin mukanani keksimässä ja suorittamassa jatkotoimenpiteitä. Olethan sinäkin jo aika kaulaasi myöten mukana tässä”, nainen totesi ja otti paremman asennon valmiina kuuntelemaan toisen kertomusta.