Elämää tutkiskellen

Hymyillen taivaalle Vermundo kuunteli Leonan puhetta, paijaten naisen hiuksia.
”Tietysti autan sinua, asia on aivan liian mielenkiintoinen ja tärkeä”, hän naurahti, hiljentyen kuitenkin kohta. Se oli miettivää hiljaisuutta, kun vampyyri jäsenteli ajatuksiaan ja muokkasi mielessään jo etukäteen juttua lyhyemmäksi.

”Minulla on poika, jonka jouduin oman heikkouteni vuoksi hylkäämään hänen ollessaan pieni. Löysin hänet kuitenkin uudelleen, ja olen yli viisi vuotta vakoillut häntä uskaltamatta näyttäytyä. Muutamia päiviä sitten joudunkin seuraamaan sitä kuinka hän törmää Kimberleyhin, jota myös Kim Lussuriaksi kutsutaan. Hän on sen naisen ystävä tätä nykyä.” Ruskeatukka hymähti surullisesti, kuitenkaan paheksumatta. Sormet leikkivät Leonan hiuksissa, ja syvä huokaus purkautui miehen kurkusta.

”Kuitenkin. Kimberley ja hänen mafiansa kokoontuvat Erebos –nimisessä baarissa. Tunnistan kaikki yhdeksän, ja tiedän heidän nimensä, ammattinsa ja asemansa.”
Siinä. Kaikki hänen korttinsa olivat pöydällä. Nyt oli aika pyytää, ja aika suostutella.
”Osaat kai arvata ongelmani? Rakastan Mikhailia liikaa voidakseni tuhota hänet, ja hänen ystäviensä riistäminen… Tiedän kyllä, että minun on pakko estää heitä. Että en voi antaa demonijumalien tulla Nuodemelle. Mutta en tiedä, voinko oikeasti… omaa poikaani vastaan…” Hänen äänensä haipui, ja sanat pirstoutuivat mustasilmäisen mielessä. Oli vain epätietoisuutta ja nimetöntä pahaa oloa. Ja huolta, suunnatonta huolta tuon rakkaan lapsen puolesta.

Leona kuunteli mielenkiinnolla Vermundon puhetta. Tämän lopetettua hän pohti hetken ja nousi sitten istumaan silittäen vuorostaan miehen hiuksia.
”Ymmärrän ongelmasi. En tietenkään voi sanoa millainen on suhde omiin lapsiinsa, kun minulla ei niitä ole, mutta yritän ainakin ymmärtää. Ongelmasi on kieltämättä ikävä. On ikävää joutua tuollaiseen tilanteeseen”, nainen siirsi kätensä silittämään miehen toista käsivartta lohduttavasti.
”Minusta tuntuu, että ensisijainen tehtävämme on puhua poikasi kanssa. Mikhailhan hänen nimensä oli? Meidän täytyy puhua hänelle siten, ettemme kerro olevamme häntä vastaan. Ja jos sinusta ei ole siihen, minä voin puhua hänelle. Puhuminen vain olisi helpompaa jos sinä olisit mukana. Hän kertoo varmasti huomaamattaan meitä hyödyttäviä tietoja Kimberleystä. Ja sen jälkeen meidän täytyy tehdä sen naisen toimet tyhjiksi vahingoittamatta enempää kuin on aivan pakko. Emme paljasta mafiaa kuningattarelle ja poikasi saa pitää ystävänsä ja me onnistumme tavoitteessamme”, Leona puhui lempeällä äänellä silitellen edelleen miehen kättä.

Vermundo hymyili heikommin kuin yleensä, ja nyökkäsi Leonan sanoille.
”Niin. Tuo kuulostaa täydelliseltä suunnitelmalta. Ainoa ongelma siinä on minä, joka ei tiedä kuinka pystyy kohtaamaan poikansa. Paljon… asioita on tapahtunut minun takiani.”

Naisen lohduttava kosketus tuntui todella hyvältä. Joku yhtä vanha kuin hän varmasti ymmärsi, ettei mikään henkinen ymmärrys voittanut kunnon kosketusyhteyttä – heidän kehonsa osasivat lukea tunteita mieltä paremmin.
”Nyt on sinun vuorosi kertoa tiedoistasi. Ethän voi jättää kenraaliasi pimentoon tehtävän yksityiskohdista?” Mies sai ääneensä leikittelevän sävyn, ja hymähti sanoilleen.

”Niin. Tuo kuulostaa täydelliseltä suunnitelmalta. Ainoa ongelma siinä on minä, joka ei tiedä kuinka pystyy kohtaamaan poikansa. Paljon… asioita on tapahtunut minun takiani.”
”Sinä pystyt siihen. Minä tuen sinua. Hän ei voi vihata omaa isäänsä ja mistäs sitä tietää vaikka hän olisi kaivannut sinua kaikki nämä vuodet”, Leona lohdutti jatkaen silityksiä.
”Nyt on sinun vuorosi kertoa tiedoistasi. Ethän voi jättää kenraaliasi pimentoon tehtävän yksityiskohdista?”
”Tietenkin minä kerron. Minun tämänhetkiset tietoni tulevat hyödyllisiksi oikeastaan vasta sitten jos epäonnistumme tehtävässämme. Jos demonit heräävät sittenkin ja jumalat pöllähtävät maanpinnalle. Ensinnäkin, minulla on niin kutsuttu aisti, jonka avulla voin kertoa jos joku demoneista tai jumalista on lähelläni. Se muuttuu hyödylliseksi jos he tulevat tänne. Toisekseen, minusta sinun täytyy tietää miltä demonit näyttävät. He ovat nimittäin erittäin vaikutusvaltaisia ja heitä täytyy osata varoa. Minä luon magialla tähän ilmaan kuvat, jotka vain me voimme nähdä. Ne eivät ole täydellisiä, mutta auttavat sinua tunnistamaan nämä demonit. Saat nähdä heidät siis sennäköisinä kuin minä muistan. Eli ensimmäisenä Pýcha”, susidemoni teki käsillään monimutkaiselta vaikuttavan kuvion ilmaan ja heidän eteensä ilmestyi kuva puna-oranssihiuksisesta naisesta, jolla oli yllään pitkä leninki. Naisen ilme oli ylpeä ja hän näytti siltä kuin olisi ollut ainoa olento maailmassa.
”Hän on erittäin, erittäin turhamainen ja ylpeä”, vaalea naurahti ja pyöräytti taas käsiään. Pýchan kuva katosi ja tilalle ilmestyi paidaton mies, jolla oli punainen, vihaisennäköinen irokeesi.
”Zorn, vihainen kuin ärsytetty tiikeri”, Leona lähes murisi tuolle miehelle ja pyöräytti jälleen käsiään. Tällä kertaa aikaisemman kuvan tilalle piirtyi uhkea, kiharahiuksinen nainen, jolla oli punainen mekko ja verkkosukkahousut. Kuva tästä naisesta oli hieman sumea ja epäselvä.
”Ragauti. En muista häntä kovin hyvin, siksi kuvan suttuisuus”, nainen pahoitteli ja loi uuden kuvan. Väsyneennäköinen, ruskeahiuksinen nainen sinisessä leningissä katsoi poispäin. Tämä kuva oli vielä edellistäkin sumeampi.
”Faul, häntä ei näkynyt ulkona miltei koskaan, joten ei voi olettaakaan, että muistaisin hänet hyvin”, sanoja seurasi jälleen käsien pyöräytys. Seuraava kuva esitteli heille lyhyet, mustat hiukset omistavan miehen, jolla oli sininen paita. Tämä kuva oli kaikista selkein.
”Gier, hänen kanssaan puhuin kerran. Joskaan en usko, että hän muistaa minua enää. Ahne paskianen. Ei ole tietääkseni Begeerten suosiossa”, kädet heilahtivat jälleen ja mies vaihtui kuvaan aivan liian laihasta naisesta, jolla oli yllään siniset housut ja pitkävartiset, mustat saappaat. Tämä kuva oli miltei yhtä selkeä kuin Gierin.
”Invidia. Hänestä en osaa paljoa sanoa. Hän näytti joka kerran, kun näin hänet, erittäin ärsyyntyneeltä elämäänsä. Ja sitten viimeisimpänä, mutta ei todellakaan vähäisimpänä”, Leona heilautti käsiään ja heidän eteensä ilmestyi kammottavan selkeä ja elävännäköinen kuva syötävänhyvännäköisestä miehestä, jolla oli mustat housut ja punainen paita.
”Begeerte. Kaikista demoneista vahvin ja ylivoimaisesti vaarallisin. Minun täytyy kylläkin muistuttaa, että nämä kuvat eivät kerro kaikkea todellisuutta heistä. Heidän läsnäolonsa on hyvin vaikuttava ja kieltämättä jopa pelottavakin”, nainen kertoi ja haihdutti kuvan Begeertestä.
”Minä uskon, että tässä on kaikki mitä voin kertoa nyt demoneista. Aurinkojumalista en tiedä enempää kuin sen, että heistä viisi hallitsevat maamme elementtejä”, Leona nojautui jälleen miestä vasten ja sulki silmänsä.

Vermundo kuunteli Leonan tietoja, tämän aistista ja siitä miten saisi nähdä demonien ulkonäöt. Hän katsoi etäisesti huolestuneena, kun susidemoni liikutteli käsiään. Vampyyrin pitkäkynsinen käsi siirtyi hieromaan hyvin, hyvin hellästi tämän hartiaa, jota hän oli vahingoittanut. Kumpikin oli ollut hyvin tosissaan taistelun aikana, joten hän ei syytellyt itseään siitä, mutta toivoi että demoni jaksaisi pian hoitaa itsensä kuntoon tai sitten lepuuttaisi hartiaansa.

Kun tuo kuva demonijumalasta ilmestyi hänen eteensä, mies naurahti vaikka asia olikin vakava.
”Pýcha… Hassua, kuvittelin hänelle aina vaaleat hiukset.” Ruskeatukka katseli leninkipukuista hyvin tarkasti. Kyllä, ylpeys paistoi tästä läpi.
Zorn sai tietyn uhantunteen kulkemaan hänen lävitsensä. Vihan, raivon ja sodan pystyi tuntemaan jopa muistikuvan läpi - siinä yksi jota hän ei todellakaan halunnut nähdä ruumiillistuneena.
Ragauti sai virneen nousemaan miehen huulille, vaikka tämäkään demoni ei ollut mitenkään naurettava.
”Siinäpä vasta nainen. Harmi ettet muista yhtään selvemmin, olen varma että hänen reitensä ovat näkemisen arvoiset.” Ragautista pystyi erottamaan suttuisuuden lävitsekin, että naisella oli lihaa luidensa päällä, ja että se ei ollut mitään kurttuista läskiä vaan runsautta. Vermundo ei kuitenkaan jatkanut ajatuksiaan, olihan Leona hänen sylissään ja naispuolisilla olennoilla, olivatpa he mitä rotua tahansa, taisi olla tapana pitää avointa ihailua paheksuttavana.
Faulista Vermundo ei saanut lähes minkäänlaista käsitystä, mutta arveli silti pystyvänsä tunnistamaan tämän myöhemmin. Gierin omahyväinen hymy sai hänet tuhahtamaan – ahneus oli vampyyrista halveksittavaa. Miksi ihmeessä omistaa, kun pystyi olemaan paljon vapaampi ilman sitä? Tieto oli tietysti asia erikseen.
Invidia sai pienen nyökkäyksen, ei sen enempää.

Koko demonien esittelyn ajan Vermundo oli hyväillyt Leonan hartioita, käsiä tai hiuksia, mutta hän pysäytti tekemisensä täysin terävän hengähdyksen saattelemana kun näki Begeerten.
Täydellinen vaalea iho, pitkät mustat ja silkinpehmeiltä näyttävät hiukset, kaventuneennäköiset, eriväriset silmät joista toinen oli musta ja toinen hohti tummanpunaisena… Vampyyri oli aina pitänyt erilaisten kasvojen tarkkailemisesta, olihan hän ollut kuvanveistäjä. Ja tuo ilmestys, jonka piirteet olivat kuin yhdellä vedolla maalatut mutta samalla tavattoman hienot, puhumattakaan tuskallisen kutsuvan sulavasta kehosta, olisi ollut ihana ja samalla mahdoton vangita kiviseen patsaaseen.
Ruskeatukka puuskahti, pyyhkäisten etuhiuksensa pois kasvoiltaan, ja tuijotti silmät selällään viimeistä kuvaa. Hän ymmärsi miksi Begeerte oli vaarallisin; kuinka häntä muka voisi vastustaa elävänä, kun jo kuva sai sanattomaksi ja tuntemaan olonsa omistetuksi?
Vermundo itse asiassa joutui muistuttamaan itselleen, ettei ollut miehiin päin, ja äännähti ihmettelevästi kun Leona häivytti viimeisenkin kuvan.
”Me… me olemme tuomittuja jos hän pääsee ruumiiseensa. En usko, että kukaan kuolevainen pystyisi vastustamaan noin… viettelevää pahuutta.”

Leonan nojautuessa häntä vasten mustasilmäinen laskeutui selälleen, vetäen naisen makaamaan kainaloonsa. Hän nyökkäsi yötaivasta kohti, ja katseli sitä mietteliäs ilme kasvoillaan.
”Elementtien vai..." Se ei ollut oikeastaan kysymys, vaan ihmettelyä. Vermundo yritti mielessään ydistää niitä nimiä jotka tiesi viiteen eri elementtiin, mutta huomasi ettei hänen päättelykykynsä riittänyt vaan homma meni arvailuksi.

”Me… me olemme tuomittuja jos hän pääsee ruumiiseensa. En usko, että kukaan kuolevainen pystyisi vastustamaan noin… viettelevää pahuutta.”
”Niin, hän onnistuisi viettelemään jokaisen vastaantulevan. Siitä ei ole epäilyksiä”, Leona totesi. Hän hengitti rauhallisesti maatessaan Vermundon kainalossa ja tunsi olonsa yllättävän hyväksi. Hän ei vain ymmärtänyt kuinka oli siihen joutunut. Makaamaan nyt puolitutun miehen kainaloon.
”Tiedätkö, minusta olisi mukava lähteä kävelemään. Tunnen nämä seudut jo melko hyvin ja pidän täällä kävelemisestä. Kauniit maisemat nimittäin”, nainen sanoi ja hymyili pitäen silmänsä edelleen kiinni.
”Joten, mitäs sanoisit?”

Vermundo ihasteli nuoren demoninaisen kasvoja tämän maatessa niin levollisena hänen kainalossaan. Hän ei enää pitänyt tätä puolituttuna, vaan nimesi Leonan mielessään jo luotettavaksi ystäväksi.
Sillä eihän tämä selvästikään pettäisi ilman mitään syytä, tai omaa heikkouttaan, ja se riitti vampyyrille.
”Vai kävelylle…”

Mustat silmät vilkaisivat taivaalle. Aamun painostus oli vielä etäinen, mutta lähenemässä hyvää vauhtia. Hän tunsi sen veressään, eikä aikonut luottaa autiotalojen olevan täysin aukottomia nukkumapaikkoja.
Lisäksi suunnitelma alkoi hahmottua ruskeatukan mieleen, ja hän päätyikin käyttämään herkullista tilaisuutta hyväkseen ja suuteli – harmillisen pikaisesti – tuota silmänsä sulkenutta naista.
”Mutta mitä sanoisit siitä, jos minä lähtisin etsimään paikkaa jossa pääsen aamua karkuun? Lähempänä Melekiä, mahdollisesti. En tainnut sanoa sitä, mutta Mikhail asuu Melekissä…” Lempeästi toisen maahan jättäen mies nousi seisomaan, ja venytteli jäseniään nautinnollisesti.
”Sydämeni itkee verta kun en voi olla kaltaisesi kaunottaren seurassa pidempään, mutta haluaisin… tutkia asioita, haistella ilmapiiriä ennen kuin menemme juttelemaan poikani kanssa. Kuinka paljon aikaa voit antaa minulle?”

Leona tunsi suudelman huulillaan ja vastasi siihen. Mitä nyt turhaan torjumaan toista.
”Mutta mitä sanoisit siitä, jos minä lähtisin etsimään paikkaa jossa pääsen aamua karkuun? Lähempänä Melekiä, mahdollisesti. En tainnut sanoa sitä, mutta Mikhail asuu Melekissä…”
Nainen vilkaisi taivaalle ja huomasi sen todella olevan hieman vaaleampi kuin aiemmin.
”Se saattaisi olla sinun kauniin ihosi kannalta parasta”, hän sanoi ja nousi seisomaan.
”Sydämeni itkee verta kun en voi olla kaltaisesi kaunottaren seurassa pidempään, mutta haluaisin… tutkia asioita, haistella ilmapiiriä ennen kuin menemme juttelemaan poikani kanssa. Kuinka paljon aikaa voit antaa minulle?”
Valkohiuksinen naurahti.
”Vai että kaunottaren”, hänen ilmeensä oli sulanut kauniiseen hymyyn.
”Sanoisinko, että annan sinulle aikaa viikon. Viikon jälkeen minä ilmaannun hämärän laskeuduttua odottamaan Melekin porteille. Näemme siis silloin”, Leona ei aikonut kuunnella kannastaan poikkeavia sanoja, vaan muuttui sudeksi ja käveli laumanjohtajan elkein metsänlaitaan istahtaen siellä maahan. Hän ulvoi hetken kohti kalpenevaa taivasta ja nousi sitten ylös. Metsän pimennosta kiilui useita sudensilmiä, liian viisaita sudensilmiä ollakseen aivan normaaleja eläimiä. Sudet kerääntyivät Leonan eteen ja tämä kääntyi katsomaan Vermundoa korviaan heilutellen, paksu turkki liikahdellen vienossa tuulessa. Hän päästi ilmaan matalan murinan ja kääntyi ympäri juosten metsään susilauma perässään.

//Kiitos pelistä. Näiden kahden merkeissä sitten myöhemmin Melekissä.\\

Vermundo katseli Leonan perään hetken ajan, hymyillen susille ja tervehtien niitä kuin tuttujaan - yön lapsiahan nekin olivat.
Liian pitkään hän ei kuitenkaan siinä pysynyt, vaan hyppäsi ilmaan ja liitoon korppina, kohoten korkealle taivaalle ja matkaten niin pitkään kuin uskalsi, piiloutuen kuitenkin nukkumaan syvälle erääseen luolaan ennen kuin aamu koitti ja tappava aurinko valloitti maailman.

Kevyen unensa aikana hän mietti Leonaa, Mikhailia, ja kuinka kovin lyhyt aika viikko oikeastaan oli.

//Indeed, Melekissä tapaamme ^^//