Iltäpäivä

Oli harvinaisen aurinkoinen iltapäivä Khalidin syksyssä. Palatsin lähistön naapurustossa, jossa asui paljon kuningattaren arvostetumpia alaisia perheineen, kohosi suuren omenapuita täynnä olevan pihan omistava talo.
Ruskeansävyisen, pitkäkarvaisen kissan saattoi nähdä nukkumassa sen loivalla katolla, ja pihan hiekkalaatikossa lojui sekalaisesti leluja.

Sisällä saattoi nähdä pitkän, bruneten miehen seisomassa eteisessä takkeja kopeloimassa. Hänellä oli yllään mustat housut ja yksinkertainen, suklaanruskea paita, ja komeilla kasvoilla oli ärtynyt ilme. Harmaat silmät tuijottivat tyhjyyteen edessään samalla kun sormet koettelivat eri takkien materiaaleja ja napituksia.

Lopulta Zephaniah huokaisi turhautuneena, ja pudisti päätään.
”Emile? Autapa vähän isää.” Hän huhuili poikansa perään, yrittäen paikantaa aina liikkeellä olevan vekaran kuulonsa avulla. Mutta ei – poika oli jotenkin oppinut äitinsä tavan kävellä sietämättömän äänettömästi.
”Pääsemme nopeammin haravoimaan ja leikkimään niissä lehtikasoissa, jos autat minua löytämään sen tummanharmaan takin.”

”Emile? Autapa vähän isää.”
Malttamattomana ovelle suunnannut poika tuli takaisin naulakon luo ja kurtisti kulmiaan katsoessaan isäänsä.
”Pääsemme nopeammin haravoimaan ja leikkimään niissä lehtikasoissa, jos autat minua löytämään sen tummanharmaan takin.”
”Olet hidas”, Emile ilmoitti Zephille ja tökkäsi tätä kylkeen. Hän haravoi ruskeiden silmiensä katseella naulakkoa ja nappasi sitten harmaan takin hihasta kiinni antaen sen ruskeahiuksisen käteen.
”Siinä. Mennään jo!” hän nyki miestä kädestä kohti ovea ja avasi sen kahvasta painamalla.

Syksyinen ilma oli heitä vastassa oven ulkopuolella ja poika hymyili oikoen ruskeaa takkiaan.
”Tule tule!” hän hoputti ja hyppäsi hiekkalaatikon vieressä olevaan lehtikasaan.

Zephaniah naurahti hyväntuulisesti kuullessaan armottoman tuomion poikansa suusta. No, hän kuitenkin sai takin hihan käteensä, ja pienen tarkistuksen jälkeen selvisi että takissa tosiaankin oli kolme nappiriviä koristuksena hihansuissa. Emile ei kuitenkaan malttanut odotella että hän olisi saanut sen kunnolla päälleen kun jo nyki isäänsä ovea kohti, ja malttamattomuus jatkui vielä ulkona kirpeältä tuoksuvassa ilmassa. Onneksi kahahdus kertoi minne pikkuinen oli sännännyt, ja kiharapää vain asteli rauhassa omaa tahtiaan hiekkalaatikon viereiselle lehtikasalle.

”Meidänhän piti ensin haravoida uusi kasa ennen kuin leikitään.” Hän muistutti, istahtaen hiekkalaatikon puiselle reunalle. Ruohikolla eivät askeleet kuuluneet kunnolla, mutta lehtien kahina antoi tarpeeksi suuntaa, jotta sokea pystyi kääntämään kasvonsa Emileä kohti.
”Muistathan, äitisi käski minut haravoimaan mutta sinun pitää kertoa missä niitä lehtiä on.” Zeph ojensi kätensä, ja hapuili vain hetken ennen kuin tavoitti Emilen pään, ja pörrötti tämän kutreja.

”Meidänhän piti ensin haravoida uusi kasa ennen kuin leikitään. Muistathan, äitisi käski minut haravoimaan mutta sinun pitää kertoa missä niitä lehtiä on.”
”Ihan tylsää! Miksi sinä aina tottelet äitiä?” Emile vinkui ja tökki hiuksia pörröttävää kättä. Häntä ei olisi huvittanut pätkän vertaa toimia isänsä silminä, kun olisi voinut leikkiäkin.
”Eikö voitaisi tehdä ensin jotain muuta?” lapsi tiesi ettei isä sanoisi hänelle kovin hanakasti vastaan. Äiti oli asia erikseen, mutta nainen ei ollut nyt paikalla. Poika nappasi viereisestä kasasta lehtiä syliinsä ja heitti ne isäänsä kohti juosten sitten nauraen tämän luo.
”Ei halavoida vielä. Leikitään ensin”, Emile sanoi komentavaan äänensävyyn ja halasi isäänsä.

Zeph yritti parhaansa mukaan pitää vakavaa naamaa kuunnellessaan lapsensa mankumista ja leikkivaatimuksia. Lehtien kahina ja muutamien kuivien hipaisujen jälkeen tämä pikkuinen meni ja halasi häntä – sekä pääsi puhumaan hänen mielestään vastustamattoman suloiselta kuulostavan ärrävikansa kanssa.

Huokaisten pitkä mies suli hymyyn, joka kieli hyvin selvästi hänen taipumisestaan.
”Hyvä on, hyvä on. Me voimme leikkiä ihan vähän, mutta sitten pitää pistää hösseliksi ettei äitisi suutu meille.” Kiharatukka kulki lehtikasalle, ja hipaisi ohimennen Emileä jotta tämä pysyisi paikallaan. Hän kauhaisi valtavan kasan lehtiä, ja viskasi ne ilmaan, satamaan toisen pörröpään päälle. Niitä ryöppysi hänenkin niskaansa, ja sokea naurahti.
”Kelpaakos tuo?”

”Hyvä on, hyvä on. Me voimme leikkiä ihan vähän, mutta sitten pitää pistää hösseliksi ettei äitisi suutu meille.”
Emile nauroi katketakseen lehtien leijaillessa kaksikon päälle. Juuri tämän vuoksi poika piti isästään niin paljon, hän sai aina kaiken läpi ja isä oli kiltti ja hauska. Lapsi hyppi lehtisateessa ja pyöri ympäri nauraen iloisesti.
”Kelpaakos tuo?”

”Zephaniah Brazen! Onko tuo sinun käsityksesi haravoimisesta?” kuului huuto kauempaa pihalta ja vaaleahiuksinen, sotilaan univormuun pukeutunut nainen käveli äänettömin askelin miehensä ja poikansa luo.
”Minä olen ensin pitkän päivän töissä ja ajattelen, että täällä on kotiin tultuani mukavan lehdetöntä, niin mitä vielä! Täällä on entistä enemmän lehtiä levällään, kun eräs herra päättää heitellä niitä ympäriinsä”, Nía läksytti miestä ja nosti Emilen syliinsä.
”Tervetuloa kotiin äiti”, poika sanoi ja väläytti naiselle rakastettavimman hymynsä. Hiuksensa letittänyt hymähti.
”Luuletko, että minä olen samanlainen pehmo kuin isäsi?” hän kysyi ja suukotti pojan otsaa. Hän kääntyi hymyillen Zephiin päin ja suukotti tämän huulia nopeasti.
”Eräs työkaveri tulee tänään käymään. Syödään vasta sitten. Minä voin tehdä jotain välipalaa”, nainen sanoi ja tarttui miestään kädestä nykäisten tämän kävelemään kohti taloa.

Zephaniah hätkähti niin rajusti kuullessaan vaimonsa äkäisen huudon, että kirjaimellisesti nousi irti maanpinnasta ja oli kaatua maahan. Jotenkin hänelle tuli sellainen olo, että nopeasti lähestyvä läksyttävä ääni olisi sopinut paremmin pikkupojan nuhtelemiseen kuin aviomiehen kurinpalautukseen – mutta se oli Nían tapa. Olisihan kiharapää suonut, että tämä jättäisi äänensä käskevän sävyn käytön vain töihin, mutta minkäs sille mahtoi.
”Kulta, meidän piti Emilen kanssa aloittaa haravoiminen heti tämän jälkeen…” hän selitteli hieman nolostuneesti hymyillen, ja leikki saaneensa nuolesta rintaansa kuullessaan olevansa pehmo. Emile naurahti leikille, kuten aina, mutta Nían reaktiota mies ei saanut heti selville – ehkä tämä mulkoili häntä äkeänä, kuten yleensä.

No, hän sai suukon, joten kaikki oli kai jo annettu anteeksi.
”Saanhan udella kuka?” Zeph kysäisi, samalla kun tuli nykäistyksi kävelemään hänen arvionsa mukaan kohti taloa. Mies taluttui mukana mukisematta, antautuen vaimonsa silmien opastettavaksi kuten aina.
Joku olisi sanonut, että hän oli pahasti tossun alla. No, olihan sekin tavallaan totta, mutta hän viihtyi siellä.

Emile hypisteli äitinsä lettiä, ja hymyili hurmaavasti, kuin vieläkin isänsä manipuloimista hyvitellen.
”Niin, kuka tulee käymään? Voinko leikkiä sen kanssa?”

”Emile, ei se vaan hän”, Nía opetti poikaansa. Hän ei oikeastaan itse mahtanut vaatimuksilleen käytöstavoista mitään. Niitä oli vain vaadittu niin tiukasti häneltä, että hän halusi muidenkin noudattavan niitä. Ja olisi epäkohteliasta kutsua muita henkilöitä niiksi tai siksi tai joksikin vastaavaksi.
”Ja kysymykseenne vastaa nimi Nomiki Hain. Hän on itäisen tiedusteluosaston päällikkö. Minä olen ollut paljon hänen kanssaan tekemisissä työni puolesta ja olemme ystävystyneet melko hyvin. Hän on mukava ja asiansa osaava mies ja varmasti voi leikkiä hieman jos olet kiltisti”, nainen sanoi hymyillen ja astui ovesta sisään. Hän laski Emilen lattialle ja riisui tältä kengät ja takin päästäen pojan sitten juoksemaan vapaasti. Kohta olohuoneesta kuuluikin maukaisu, kun lapsi oli ilmeisesti mennyt halaamaan kissaa.
”Sinun täytyy sitten vaihtaa vaatteesi ennen kuin Nomiki tulee”, Nía huikkasi tämän perään riisuessaan takkiaan.
”Joo joo!” lapsi huikkasi ja juoksuaskeleet katosivat tämän huoneen suuntaan.
”Minä vaihdan vaatteeni. Voisitko antaa kissalle ruokaa? Paitsi tietenkin jos haluat tulla minun mukaani”, viimeinen lause lausuttiin kujeilevalla äänellä kuiskaten ettei hieman liiankin utelias pieni poika kuulisi. Tuonkaltaiset kommentit olivat melko yleisiä Nían suusta vaikkei sitä ensi näkemältä uskoisikaan. Hän hipaisi miehensä poskea ja käveli heidän yhteiseen makuuhuoneeseensa.

Zephaniah sulki oven perässään viimeisenä eteiseen saapuneena, ja ryhtyi avaamaan takkiaan. Käsikopelolla siinä kesti vieläkin hieman pidempään kuin silloin, kun hän oli vielä nähnyt. Hän muisteli, että Nía oli maininnut nimen Nomiki joskus aikaisemmin, mutta kyseinen henkilö ei kai ollut koskaan käynyt heillä.

Hän oli melkein kompastua lattialle Emileä riisumaan kyykistyneeseen vaimoonsa, mutta pääsi lopulta laittamaan takkinsa vaatepuulle.
Naukaisun kuullessaan hän naurahti, ja upotti sormensa hiuksiinsa. Että se pikkulapsi jaksoi ryntäillä ympäriinsä.

Leikillinen hymy livahti komeille kasvoille heti kun Nía lausahti kujeilevan vihjaisunsa, ja hän otti kiinni poskeansa koskeneesta kädestä, painaen pienen suukon sille.
”Taidan joutua valitsemaan kissan. Se Emilen kaveri on tainnut opettaa hänet tiirikoimaan lukkoja.”

Hän olisi halunnut mennä Nían seuraksi erittäin mielellään, mutta kulki silti heidän keittiöönsä, liu’utti kättään keittiötasojen reunoja pitkin ja päätyi kissan ruokakupin paikalle. Seurasi kulmahyllyllä olevien purkkien tunnustelua, kunnes hän löysi avatun kissanruokapurkin jossa oli lusikka. Lusikoituaan suunnilleen sopivan määrän sokea tunsi Lyovin kiehnäämässä jaloissaan, ja silitteli kissaa samalla kun kuunteli sen maiskuttelua.

”Taidan joutua valitsemaan kissan. Se Emilen kaveri on tainnut opettaa hänet tiirikoimaan lukkoja.”
Nía tuhahti teatraalisen loukkaantuneesti.
”Vai että laitat kissan minun edelleni… Mikset mennyt naimisiin sen karvaläjän kanssa minun sijaani?” hän voivotteli näytellen suuttuneensa ja taputti sitten miestään poskelle.
”Hassu.”

Makuuhuoneeseen päästyään hän heitti päivän aikana jo hieman hionneet vaatteet pyykkikoriin ja kaiveli kaapista löysät mustat housut ja pussihihaisen punaisen paidan. Hän avasi hiuksensa letiltä ja nosti ne korkealle poninhännälle harjattuaan niitä ensin hieman. Nainen tarkkaili itseään peilistä ja hymyili hieman. Omasta mielestään hän ei ollut mitenkään erityisen pahan näköinen. Pienen kasvojen ehostuksen jälkeen hän totesi kelpaavansa ja asteli keittiöön, jossa Zeph silitteli kissaa.

”Äiti! Minulla on nälkä!” Emile huusi olohuoneesta tietäen, että äiti antaisi hänelle kyllä ruokaa kunhan ehtisi.
”Tule kulta tänne niin tehdään yhdessä meille kaikille välipalaa!” Nía huusi olohuoneeseen säikäyttäen kissan, joka sähähti ja loikkasi keittiötasolle ja sen kautta ulos avonaisesta ikkunasta.
”Anteeksi katti”, nainen sanoi kissalle, joka kyräili ikkunan ulkopuolella eikä ottanut anteeksipyyntöä kuuleviin korviinsa.

Kohta keittiöön juoksi pieni kiharahiuksinen poika puhkuen intoa ruuanlaitosta. Nía oli ilokseen huomannut, että Emile tykkäsi tehdä helppoja ruokia ja hänen ei tarvinnut kokata yksin.
”No, mitä välipalaa talon miesväki haluaa?” nainen kysyi nauravalla äänellä.

Zeph säikähti kohtuuttomasti, kun Nía oli kävellyt hänen taakseen aivan liian hiljaisesti että kissaan keskittynyt olisi sitä huomannut, ja sitten mennyt huutamaan Emilen keittiöön. Lyovkin sähähti ja loikkasi silittävän käden alta, saaden pitkän miehen tupsahtamaan takamukselleen. Hän kuitenkin nousi ylös naureskellen, ja kosketti vaimonsa kättä.
”Sinun pitää puhua sille nätimmin.” Huomautus oli turha, hän tiesi että nimittely oli eräänlainen välittämisen muoto, mutta sokea sanoi sen silti.

Emile juoksi paikalle, ja Zeph naurahti.
”Minulle kelpaa mikä vain. Voileivät olisivat mukavia.” Hän napsautti sormiaan pari kertaa, keskittyen kuuntelemaan kaiusta ympäristöään. Kyky ei ollut erityisen tehokas, ei varsinkaan kaoottisissa tilanteissa mutta oli juuri sopiva noin Emilenkokoisen pötikän paikantamiseen keittiössä. Käsi laskeutui erehtymättä kiharoille, ja mies möyhi niitä sormillaan.
”Vai mitä pikku keittiömestari haluaa?”

”Minulle kelpaa mikä vain. Voileivät olisivat mukavia. Vai mitä pikku keittiömestari haluaa?”
Emilen ilme muuttui hyvin tärkeäksi, kun häneltä kysyttiin. Hän mietti hetken ja näytti sitten erittäin valaistuneelta.
”Ei voisi paskaakaan kiinnostaa!” poika kajautti riemuissaan ja katsoi vanhempiaan ylpeä ilme kasvoillaan. Nían ilme kuvasti yksinkertaisesti suurta järkytystä.
”Mitä sinä sanoit?” hän kysyi ja kumartui pojan tasolle.
”Että ei voisi paskaakaan kiinnostaa”, lapsi toisti nyt hieman epävarmaan sävyyn.
”Mistä sinä olet tuollaista kieltä oppinut?” Nía jatkoi kuulustelua.
”Slem sanoi minulle, että jos haluan olla iso poika niin minun täytyy sanoa noin vanhemmille”, Emilen silmiin alkoi ilmestyä kyyneliä ja nainen veti tämän tiukkaan halaukseen.
”Pidä huolta etten kuule tuollaista enää koskaan sinun suustasi”, hän sanoi pojalleen, joka nyökkäsi.

”Eli, jos sitten tehdään niitä leipiä. Haluaakos Emile laittaa juustoa leipien päälle?” Nía kysyi ja nyt jo piristynyt lapsi nyökkäili innoissaan.
”Minä laitan isälle paljon juustoa”, poika ilmoitti ja otti äitinsä ojentaman juuston ryhtyen leikkaamaan sitä kieli keskellä suuta.

Zeph sai uuden melkein –sydänkohtauksen, kun Emile väläytti jotain ah niin järkevää, jonka oli kuullut riiviökaveriltaan. Hän oikeasti läimäisi käden sydämensä päälle, ja sokeat silmät levisivät pettyneestä järkytyksestä – oma pikkuinen ei ollutkaan koskematon enkeli.
Onneksi Nía oikaisi harmillisen harhakäsityksen nopeasti, sillä kiharapää oli kiireinen tukehtumisen estämisen kanssa. No, hän sai mieleensä ainakin kymmenkunta pahempaa ilmaisua, jotka Emile olisi voinut poimia, hänhän oli kasvanut kadulla.
”Äläkä ota Slemin puheita todesta, hän narraa noissa jutuissa.” Mies totesi haudanvakavana.

Pitkään tuo tilanne ei kuitenkaan jatkunut, vaan Nía kävi tekemään leipiä Emilen kanssa – ja Zeph meni suosiolla istuskelemaan sivummalle, häntä varten asetetulle keittiöjakkaralle. Niin hän ei ollut kenenkään tiellä.
”Jee, juustoa!” Se oli huvittavan ponneton riemunkiljaisu, ja sokea heilautti kätensä ylös, virnistellen sitten itselleen. Oli mukava kuunnella noiden kahden puuhailuja – Zephaniah voisi viettää tuntitolkulla aikaa kahden tärkeimmän ihmisensä kuuntelemisella.
”Mutta Nía, eikö sinne väliin voisi laittaa sitä chilikastiketta? Sitähän on vielä jäljellä, eikö niin?” hän tiedusteli, muistellen sen ihanan soossin makua. Jotkut sanoivat että hän pilasi makuaistinsa syömällä niin voimakkaita ruokia, mutta kaikilla oli paheensa.

”Jee, juustoa!”
Nía naurahti Zephin ponnettomalle riemunkiljaisulle ja suukotti ohimennen miehensä otsaa.
”Äläkä murenna sitä juustoa lattialle”, hän varoitti poikaansa, joka nyökkäsi ja jatkoi leikkaamista.
”Mutta Nía, eikö sinne väliin voisi laittaa sitä chilikastiketta? Sitähän on vielä jäljellä, eikö niin?”
Nainen nauroi taas.
”No laitetaan herralle kastiketta. Oletko sinä niin tulisieluinen, että pitää koko ajan syödä jotain chilillä höystettyä?” hän virnisti ja kaivoi kylmäkaapista chilikastikkeen ja leipälaatikosta kuusi palaa leipää. Hän voiteli neljä leivistä kastikkeella ja kaksi tavallisella margariinilla.
”Äiti! Minä leikkasin ne juustot”, Emile riemuitsi ja antoi äidilleen ison pinon juustoa. Nía nosti pojan korkealle jakkaralle ja tämä ryhtyi laittamaan juustoja keskittyneesti leipien päälle.
”Ne missä on chilikastiketta tulevat äidille ja isälle ja ne missä ei ole ovat sinulle”, nainen kertoi ja poika nyökkäsi laittaen kahden kastikkeella voidellun leivän päälle oikein paljon juustoa.
”Nämä ovat isälle!” hän julisti ja Nía ojensi kaksi runsasjuustoista leipää Zephille.
”Ja tässä on äidille!” poika jatkoi ja antoi naiselle kaksi leipää.
”Ja sitten on minulle”, hän ilmoitti ja haukkasi palan toisesta leivästään.

Sokeana olossa oli se huono puoli, että jäi melko ulkopuoliseksi näkevien touhuista. Pahemmin sitä pystynyt laittamaan ruokaa kun ei nähnyt mitään. Zephaniah oli kuitenkin tottunut ajan myötä siihen melko hyvin, ja naurahti vaimonsa kommentille tulisieluisuudesta.
”Kyllähän sinä kultaseni tiedät sen parhaiten. Uskoisin, että tarpeeksi tulisieluinen tarpeisiisi.” Pilke leikitteli silmäkulmassa – mitä kaikkea sokeat silmät pystyivätkään ilmehtimään.

Hän otti käteensä työnnetyt leivät vastaan nyökäten kiitoksen. Hän haukkasi leivästä, ja näytti peukkua pimeydelle ympärillään.
”Hyvää työtä, Emile.” kuului tuomio ja kiharapää alkoi mussuttamaan juuri sopivan mausteista välipalaa hyvällä ruokahalulla.
”Muuten, monelta se sinun ystäväsi tulee tänne, Nía?”

”Muuten, monelta se sinun ystäväsi tulee tänne, Nía?”
Nía vilkaisi kelloa.
”Puolen tunnin sisällä luulisin. Tarkoittaa siis sitä, että minun kummatkin mieheni menevät nyt vaihtamaan vaatteita ja siistimään olemustaan”, nainen sanoi ja pyyhkäisi margariinia pois Emilen suupielestä. Hän kääntyi Zephin puoleen ja huomasi tämän poskella pisaran chilikastiketta.
”Sinäkin siitä vaihtamaan vaatteita”, hän sanoi sokealle ja suukotti kastiketipan pois miehen poskelta.
”Tulehan Emile”, hän nappasi leipänsä jo syöneen pojan syliinsä ja kantoi tämän pojan pehmolelujen täyttämään huoneeseen.

Nía kaivoi vaaleanruskeasta vaatekaapista punaisen kauluspaidan ja mustat housut ja kiskoi ne poikansa päälle tarttuen sitten harjaan ja harjaten kiharat hiukset sievälle poninhännälle.
”Menehän katsomaan miten isän vaatteidenvaihto sujuu”, nainen hymyili ja taputti pientä päätä hellästi.

”Okei!” Emile hymyili oikein leveästi, ja kipitti hirmuista kyytiä vanhempiensa makuuhuoneeseen. Pieni ponihäntä vain hyppi askelten tahtiin, ja poika hiljensi vauhtia vasta kun oli samassa huoneessa isänsä kanssa. Nappisilmä tuijotti herkeämättä sitä, kun Zeph napitti siistiä, valkoista kauluspaitaa kiinni. Hän ei varmaan sitä tiennyt, mutta kyseisessä vaatteessa oli hieno punainen kirjailu selässä ja kummassakin hihassa. Emilestä oli muutenkin vähän hassua, kun ruskeakiharainen ei nähnyt yhtään mitään. Slem oli sanonut, että kaikki muut näkivät ihan hyvin.

Silti harmaat silmät kohdistuivat aina välillä suoraan häneen, ja nytkin isä hymyili kuin näkisi hänet.
”Mitäs pikkumies?”
”Äiti käski tulla katsomaan miten edistyt. Olet ihan hidas.”
Zeph naurahti, ja pudisti päätään. Emile sanoi noita ihastuttavia totuuksia vähän väliä. No, minkäs sille mahtoi että oli vähän hidas – kaikkien näiden vuosien jälkeenkin napittaminen ja kaikki muu pieni säätäminen kävi hitaasti pelkän näppituntuman varassa.

Kohta pitkä mies oli pukeutunut asteen verran siistimpiin vaatteisiin, ja pikku kiharatukka nappasi isänsä sormesta kiinni, ja veti tämän perässään äidin luo.
”Äidin komeat miehet saapuivat!” Emile kailotti, saaden Zephin tyrskähtämään hiljaa.