Tuuli joka ei ikinä hellitä

//Miksu tänne näin~ ja päivä on 20.9.2056//

Auringon punerrus horisontissa oli jo aikaa sitten tehnyt tietä kirkkaalle yötaivaalle. Tuuli ujelsi hellittämättömänä aron halki, tuiverruttaen verrattain pitkää heinikkoa.
Se ei kuitenkaan tavoittanut pientä painaumaa maastossa, jonka yhtä lähes pystysuoraa seinämää vasten Malasintha oli pingottanut telttakankaan laavuksi.

Kentauri itse makasi maassa ihmisruumis suoraselkäisenä, kuten aina. Satulalaukut nojasivat laavua vasten, ja hänen edessään paloi iloisesti pieni nuotio, jonka ylle viritetyssä pienessä kattilassa porisi hiljakseen jänispataa. Nainen itse puhdisti huolellisesti toista revolveriaan, kasvoillaan lämmin hymy. Hiukset käytännöllisellä letillä ja yllään se ainainen, kulahtanut kauluspaita ja hattu vierellään maassa tuo näytti vaatimattomiin oloihin tottuneelta – mitä olikin. Oli itse asiassa luksusta löytää noin hyvä tuulensuoja Neitén arolta, puhumattakaan kuinka jäniksen kiinnisaaminen oli aina hankalaa. Aropupujen lisäksi kun siellä ei ollut oikein mitään tuoretta syötävää, eikä Mantha aikonut syödä heinää kuin viimeisenä vaihtoehtona, äärimmäisessä hädässä.

Hetki olisi muuten ollut hyvin idyllinen, mutta kentaurittaren mieltä painoi kuukauden takainen häviönsä. Sinitukkainen haltia oli tosiaankin pilannut hänen suunnitelmansa; Kim oli livahtanut aikaa sitten pois Melekistä ennen kuin hän oli toipunut, ja hänen armas haulikkonsa oli yhäkin säpäleinä. Edes ruskeasilmäisen taidot eivät riittäneet sen korjaamiseen.
Siksi hän olikin Shqipellä. Eräs hänen ystäväntapaisensa asui siellä, hökkelissä Zvartia ympäröivissä havumetsissä. Kuoma sattui olemaan ainoa johon Mantha luotti, mitä tuli aseisiin.
Olihan hän saanut myös vihiä erään pienemmän rikollisen jonka päästä saisi palkkion haahuilevan täälläpäin.

Vaitonaisena hän kokosi revolverinsa, ja sujautti sen hellästi asekoteloon. Sen jälkeen kentauri kurottui eteenpäin, ja hämmensi ruokaansa.
Liekit nuolivat kattilan pohjaa, ja muutama kipinä sekä ohut savuvana kohosivat kohti purppuraista yötaivasta.

//Täältä tullaan!Pois alta!//

Viherhiuksinen käveli hytisten arolla kädet ristissä hänen vartalonsa kiinni painettuna. Kaukaa näki, kuinka hänen olkapäänsä olivat nousseet.Sinun olisi pitänyt ostaa se kaunis vihreä huivi, ei pohtia milloin tuuli lakkaa! Viherhiuksinen moitti itseään. Yuen olisi pitänyt jäädä jonnekin hökkeliin, mikä pitäisi tuulta.

Tuuli vain yltyi, ja vihreähiuksinen hytisi taas, tällä kertaa pelosta.
"Miten aukeat paikat voivat näyttää näin pelottavilta?" Yue pohti ääneen. Hän kuuli jonkun linnun lähtevän lentoon, ja sen jälkeen hän melkein vannoi, ettei tulisi enää yöllä arolle. Ainakaan yksin.

Ikuisuudelta tuntuneen ajan päästä Yue näki jotain vihreää, joka oli pingoitettu jyrkkään mäkeen. Yue astui varovaisesti ja verkkaisesti vihreeä kohti, ja huomasi että siellä oli joku. Yue käveli vihreän lähelle, ja huomasi ihmisen. Tai no, melkein ihmisen, koska toisella, joka oli nuotion äärellä, oli hevosen alaruumis.
"Tuota, hei?"Yue aloitti varovaisesti "Taidan olla eksyksissä, voitko mitenkään auttaa?" Yue kysyi täristen, koska hänellä oli kylmä. Jokin herkullinen tuoksu kantautui vihreähiuksisen nenään, ja hänen mahansa ilmoitti läsnäolonsa.

Malasintha kuuli jonkun kävelevän luokseen, muttei ilmoittanut siitä mitenkään. Hän arveli, ettei hänellä olisi huolen häivää – kukaan joka tahtoisi tappaa hänet ei kulkisi noin varomattomasti.

"Tuota, hei? Taidan olla eksyksissä, voitko mitenkään auttaa?"
Vastaamatta mitenkään ruskeatukkainen nosti hitaasti kätensä suoraan kohti tulijaa, nuorta ja niin epävarmankuuloista tyttöä, osoittaen tätä tyynesti aseellaan.
”Eksyksissä? Täältä on yli päivämatka kaikkialle, miten joku pikkulikka voi muka eksyä tänne?” hän kysyi hiljaa, kääntäen nyt päänsä niin että näki viherhiuksisen ja totisesti nuoren ja pienen tytön. Tämä tärisikin, ilmeisen tottumattomana Shqipen tuuleen; vaikkei nyt edes puhaltanut kunnolla tai kovin koleasti.
Mutta oli tosiaankin mysteeri, miksi neito vaeltaisi tässä osassa aroa yksin. Tie kulki kilometrien päässä. Mantha osoittikin tuota tulijaa aseella ihan vain tämän reaktion nähdäkseen, ja todetakseen kannattaisiko tuota sääliä.

Toisen mahan muristessa iloton naurahdus tippui kentaurin kapeilta huulilta, ja hän laski aseensa.
”Nälkäinen eksynyt sielu, eh?” Se oli enemmän toteamus kuin kysymys, ja hänen tapansa ilmoittaa että tyttö sai aivan vapaasti liittyä syömään osan kevyestä iltapalasta, joka alkoi pikkuhiljaa olla valmista.
Mutta nainen vaikeni näistä ajatuksista, hämmennellen hiljaisena pataansa. Se oli kuitenkin rentoa ja rauhallista hiljaisuutta.

Yue oli aivan paniikissa kun toinen osoitti häntä aseella. Kuitenkin Yue pystyi pitämään äänensä vakaana
"Ei kannata osoitella tuollaisilla, enhän ole tehnyt sinulle mitään."Yue sanoi uskotellen itselleen, että toinen ei aikonut ampua häntä.
"Niin, tulin tänne juuri, ja... en oikein tunne paikkoja, niin oudolta kun se saattaa kuulostaakkin." Yue selitti innoissaan, kun sai juttuseuraa. Viherhiuksinen ei enää pelännyt.
"Tuota, et taida olla ihan ihminen? En tiedä mitään roduista, joten vain ihmettelin." Yue sanoi raapiessaan takaraivoaan, hymyillen vaivaantuneesti. Vihreähiuksinen oli itsekkin hieman hämmästynyt, miten ihmeessä hän oli päässyt tänne. Toisen katsoessa häntä, Yue huomasi, että toisella olivat kauniin ruskeat hiukset.

Viherhiuksinen ihmetteli toisen ilotonta naurahdusta, mutta kuitenkin hymyili toiselle aurinkoisesti.
"Ehkä hieman." Yue vastasi heleästi naurahtaen. Viherhiuksinen istahti ruskeatukkaista vastapäätä.
"Saanen kysyä, kuka olette?" Yue kysyi. Hän ei pitänyt hiljaisuudesta.

Malasintha kohotti hieman toista kulmakarvaansa. Vai ei tuo tyttö ollut kentauria ennen nähnyt? Hyvänen aika, oliko joku voinut oikeasti elää niin suljettua elämää ettei ollut nähnyt Ayomidien kirjavan väestön seassakin eläviä heikäläisiä?
”Harvinaista… ettet ole ennen kentauria nähnyt.”

Toisen heleä nauru tämän istuessa hänen eteensä sai Malasinthan hymähtämään, ja tuntemaan olonsa taas yhtä rennoksi kuin ennen häiriötä.
”Malasintha Grusha, palkkionmetsästäjä. Haukutaan Manthaksi”, hän hörähti, samalla kun nousi seisomaan neljälle jalalleen. Valtava kentauri hymähti uudestaan, miettien mitenköhän tuo pienikokoinen lapsukainen suhtautui yli kaksimetriseen eläjään. No, hänen oli pakko nousta, päästäkseen laukuilleen ja saadakseen kolhiintuneen, peltisen lautasen ja samaan sarjaan selvästi kuuluvan lusikan että suurehkon nahkaleilin mukaansa.

Hän palasi takaisin makoilemaan hevosruumillaan tulen ääreen, lappaen pari kauhallista padan sisällöstä lautaselle, ojentaen sitä sitten tytölle.
Tämä saisi syödä ensin, sillä hänellä ei ollut mikään kiire. Hän vain joi pitkän siemauksen vettä, tömäyttäen leilin sitten maahan ja alkaen sormeilla aavistuksen vaaleampaa ja harvakarvaisempaa läikkää toisessa takareidessään. Siihen Hall oli osunut tulipallollaan.
”Ja sinä olet?”

Yue huomasi toisen kohottavan kulmiaan, tyttö epäili sanoneensa jotain outoa.
"Kentauri? Siksi teikäläisiä kutsutaan. Tuota, en ole ollut ihmisten ilmoitta ennen kuin täytin 14. Että näin." Yue selitti kummastuneena sanasta.

Vihreähiuksinen hymyili, kun toinen hymähti. Ainakin hän oli saanut häneltä jonkunlaisen reaktion. Yue hämmästeli toisen sanoja. Vai että palkkionmetsästäjä. Mutta hänellä on kaunis nimi.
"Hauska tutustua Malasintha."Yue sanoi ja tuijotti toista silmät pyöreinä, koska toinen oli yli kaksimetriä pitkä.
"Eikö tuo ole aika kätevää, sinä huomaan saaliisi kaukaa."Yue lausahti, ja katsoi toista herkeämättä.
"Minä satun olemaan hirveän pienikokoinen, ja sinä olet niin iso. Omituista, eikö?" Yue puheli Malasinthalle onnessaan. Kun toinen oli hakenut astiat ja laittanut niihin ruokaa, Yue vain tuijotti liekkeihin.

Vihreähiuksinen otti astiat, ja söi hitaasti kuuman ruuan loppuun, ja antoi sitten astiat Malasinthalle.
"Minäkö? Yue. Yuegerd Erlemeyer. Sano vain Yue. Ruoka oli todella hyvää."

Kulmakarva kohosi jälleen, ja Mantha pudisti huomaamattomasti päätään. Jaa että tyttönen ei ole ollut maailmalla sitten yhtään? Eikä kotipaikkakunnalla tiedetty edes kentaureista?
”… missä muualla kuin Cehnennemissä voi olla niin eristyksissä?”

”Mantha.” Hän korjasi topakalla äänensävyllä, ja vilkaisi viherhiuksista vieraantapaistaan. Ajattelematonta puhetta ainakin riitti, ja kentauri ei oikein tiennyt oliko se hyvästä vai pahasta. Ehkä hyvästä, kun otti huomioon miten hän puhui tavallista vähemmän.
”Kätevää tosiaan… Mutta ei aina. Olen iso maalitaulu… Ja olen nähnyt pienempiäkin.”

Nainen ei kommentoinut mitään ruoasta, vaan otti itselleen annoksen – koko loppu kattilallisen – samalle lautaselle mistä Yue oli syönyt.
”Yue, sinähän olet merenneito. Osaatko jotain… vesitaikoja? Antituliloitsuja?” Rauhallisen Malasinthan ääneen lipesi aavistus kiihkeyttä, kun hän mietti miten kipeästi tarvitsisi jotain sellaista – voittaakseen Hallin, saadakseen oikeuden tapahtumaan.

Vihreähiuksinen hymyili. Hänen vatsansa ooli täynnä, ja hän oli saanut juttuseuraa.
"Esimerkiksi meressä? Siellä olen ollut melkein koko ikäni." Yue hymyili kysymykselle. Kyllä hän oli saanut hieman käsitystä mitä muualla tapahtuu.

"Mantha sitten." Vihreähiuksinen kohotti hartioitaan. Yue vain hymyili, eikä hän itsekkään tietänyt miksi.
"Ai, sepä harmillista. Siis, pienikokoisempia kentaureja, vai muita?" Yue oli hieman hämillään. Mantha puhui niin katkonaisesti, että hän ei oikein ymmärtänyt.

Vihreähiuksinen katsoi kun toinen söi.Kylläpä hän syö paljon, Yue ajatteli itsekseen.
"Mistä tiesit? Ai niin, hiuksista. Pelkään pahoin, etten tiedä." Yue pyysi anteeksi, vaikka se ei ollut hänen vikansa. Toinen oli vain kuulostanut niin innokkaalta.
"En ole kokeillut." Yue selvensi.

”Kentaurivasoja, keijuja, kääpiöitä… Kaikennäköistä.” Malasintha totesi, ihmetellen hieman Yuen tahattoman suloista käytöstä. Kuinka tuollainen oli selvinnyt edes tänne asti? Maailma oli niin julma ja paha…

”No, sille ei mahda mitään. ”
Hiljaisuudessa kuului vain nuotion rätinä. Tamma söi lautasensa tyhjäksi, ja joi leilistään. Hän tarvitsi tolkuttoman määrän vettä ja ruokaa päivässä – se siitä tuli kun oli niin iso ruho.
”Eräs tulipalloja heittelevä tyyppi… minun pitää voittaa hänet. Mutten pysty suojautumaan, ja se on ongelma…”

"Oi, haluaisin nähdä keijuja." Yue sanoi haikeasti. Hän olisi aina halunnut siivet, joilla lentää pois. Mutta silti hänen mielestään merenneitoudessa oli omat hyötynsä.

"Niin, sille ei mahda mitään." Yue toisti toisen sanat. Vihreähiuksinen katsoi uneliaasti liekkeihin, ja melkein nukahti.
"Oho, oletko jokin rikollinen, vai... hyökkäsikö hän sinun kimppuusi?" Yue kysyi jumalattoman mielenkiinnon vallassa. Vihreähiuksinen ei olisi voinut olla isomman ystävä, jos tämä olisi rikollinen. Tai pahis. Yue oli sen verran oikeudenmukainen.