Pakkolasku

//Lotengo... sinä tiedät mitä tehdä ^^//

8.09.2056

Kunomume Zuzen oli elänyt mukavaa elämää muutaman päivän ajan. Toissapäivänä hän oli tavannut ensimmäistä kertaa siskontyttönsä ja tämän isän, sekä pesiytynyt Rakesh -nimisen baarinomistaja-parantaja –haltian luo. Hän oli myös saanut tämän lupautumaan opettamaan itseään – mutta ei ollut voinut vastustaa kiusausta, vaan oli käynyt aiemmin tänä päivänä sukulaistensa luona.

Nyt, yön jo laskeuduttua hän oli kolmenkymmenen metrin korkeudella liitämässä eteenpäin harvinaisen epäsateisessa ilmassa, ja tähyämässä edes jotain tutun näköistä. Se siitä tuli kun meni kilpailemaan jonkin ohikulkevan linnun kanssa, päätyi vain jonnekin kaupungin rajamaille jossa naapureitten välissä oli yli puoli kilometriä – ja talot olivat suurimmilta osin isoja ja kalliin näköisiä.

Kuno löi siivillään pari kertaa, ottaen vielä vähän lisää lentokorkeutta, ja pysähtyi lekuttelemaan ja katselemaan maastoa. Lehtipuita, lehtipuita, lehtipuita ja kartano, ja sitten taas lehtipuita.
”Hemmetti.”
Hän korjaili olkalaukkunsa hihnaa, ja mietti milloin oikein pääsisi Rakeshin kämpille ja syömään sen ostamansa leivoksen.

Jotain tipahti harmahtavanvaalealle poskelle, ja punapää pyyhkäisi sitä hajamielisesti neulottuun ja löysään irtohihaan verhotulla kädellään. Että siinä pimeässä oli vaikea nähdä mitään.
Tippumisilmiö toistui, ja nuorukainen vilkaisi hölmistyneenä ylöspäin. Missä välissä taivas oli ehtinyt peittyä pilviin? Lihava sadepisara tipahti suoraan demonin silmään, ja hän putosi rääkäisten pari metriä alaspäin, ennen kuin sai itsensä vakautettua. Katse singahti selän taakse, ja kasvoille arpena piirrettyyn virneeseen tuli roima annos epäuskoisuutta.

Rankkasade oli vyörymässä yhtenä rintamana häntä kohti, ja Kunon mielessä kävi josko Invidialla olisi todella julma huumorintaju, kun hän syöksyi nopeasti karkuun sitä, siipiään raivokkaasti takoen. Ilma vain humahteli harmaiden siipien lyödessä, mutta kohtuullisen nopea demoni ei siltikään ollut tarpeeksi nopea, vaan sai nopeasti tuntea sateen ryöpytyksen selässään.

Kiroillen hän lähti pudottamaan korkeutta niin nopeasti kuin uskalsi – märillä siivillä ei lennetty, vaan pudottiin. Puihin hän ei halunnut törmätä, ja siksi tähtäsi tuon kivikartanon pihaan, turvallisen tyhjännäköiseen plänttiin kivitiestä oikealle.
Vasta kuullessaan suuren molskahduksen ja tuntiessaan uppoavansa hän tajusi rysähtäneensä lampeen. Onni sinänsä, sillä vauhdilla maahan mätkähtäminen olisi tuonut paljon kipua ja murtuneita luita. Ei vesikään hyvä vaihtoehto ollut, varsinkaan uimataidottomalle, ja punapää räpiköi pitkän tovin hädissään ennen kuin tajusi, että siinä kohtaa jalat ylettyivät pohjaan.

Nolona hän nousi seisomaan, ja huokaisi turhautuneesti tajutessaan mitä hänen leivokselleen oli varmasti tapahtunut. Hän koetti ravistella vettä liivistään ja mustista, rennoista housuistaan, mutta kun sitä tuli kuin saavista kaataen se ei tietenkään onnistunut.

Värittömien silmien katse siirtyi kartanolle. Hän saattaisi pystyä katoamaan ilman että kukaan huomaisi hänen noloa kömmähdystään, tai sitten hän voisi niellä ylpeytensä ja mennä pyytämään sateensuojaa.
Kykenemättä päättämään Kuno vain jäi seisomaan turhautuneena lampeen.

Ravana vihelteli hiljaa itsekseen ja taputti Haideksen oikeaa lapaa. Hän pystyi haistamaan sateentulon ja se riemastutti häntä suuresti. Mikään ei ollut mukavampaa kuin istua kuistilla kuuntelemassa sateen ropinaa pitkän ratsastuksen jälkeen. Punaiset silmät näkivät sysipimeässä metsässä yhtä hyvin kuin päivällä ja mies ei voinut peitellä hymyään. Ei sen peittämiseen ollut kyllä mitään tarvettakaan, eihän kukaan muu kuin hänen kaunis ratsunsa ollut näkemässä. Pitkäkyntiset sormet haroivat hajamielisesti eläimen pitkää harjaa, kun hevonen kulki lähes ohjaamatta kohti kotia, jossa se tiesi kaurojen ja vesikupin odottavan. Yllättävä loiskahdus havahdutti Ravanan ja tämä hätkähti hieman. Haides käänteli korviaan hämmentyneenä puolelta toiselle ja päästi pienen hörähdyksen.
”Shh poika. Mennään ihan hiljaa katsomaan mikä se oli”, Ravana kuiskasi hevoselleen ja ori lähti askeltamaan rauhallisesti eteenpäin.

Ei kestänyt kauaakaan, kun kaksikko oli jo saavuttanut puiden rajan ja vampyyri tarkensi katseensa koristelampeen. Lammessa seisoi hassunnäköinen siivekäs poika selkä heihin päin. Todennäköisesti demoni tai jokin vastaava mies ajatteli ja kannusti kantapäillään hevosen liikkeelle. Haides astui kevyesti vahvoilla jaloillaan ja he saapuivat lähes äänettömästi tämän tuntemattoman pojan taakse. Sadekin oli jo alkanut ja Ravana veti hupun pitkien niskaan letitettyjen hiustensa suojaksi.
”Kaunis yö. Ihmettelen vain miksi yksityisessä lammessani seisoo siivekäs poika”, hän sanoi kuin aihe ei todellisuudessa edes kiinnostaisi häntä. Haides hirnahti ja kohotti kaulansa suoraksi näyttäen ylväältä tuijottaessaan poikaa mustilla silmillään.

Kuno oli hyvää vauhtia kiroamassa lampea, metsää, Melekin vaikeaa suunnistettavuutta ja vesisadetta hornan syvimpiin syövereihin, kun kuuli kylmän, pelottavalla tavalla kauniin miehenäänen puhuvan – ilmeisestikin hänelle. Silmät kiukusta kipinöiden hän käännähti ympäri, ja kaatui nenilleen upoten vähäksi aikaa veden alle ennen kuin pääsi taas seisomaan. Punatukka tuijotti kasvoja vasten liimautuneiden hiustensa välistä huppupäistä ratsumiestä niin murhaavasti kuin pystyi. Kädet ristittiin rinnalle, ja leuan kohotessa aavistuksen läpimärät siivet heilahtivat kiivaasti.
”Mie EN ole poika. Vai näytänkö mie joltain viistoistavuotiaalt, häh?” hän sylkäisi sanat suustaan laulavalla murteella, ja tuhautti nenäänsä vielä niiden perään.
”En mie tässä kurppasessa lammessa mitenkään huvikseni oo, olipa kui yksityinen hyvänsä.” Hän totesi vielä varmuuden vuoksi, ja lähti kahlaamaan kohti rantatörmää. Lammikosta ylös kipuaminen oli yksi suuri kamppailu, ja itsekseen jupistujen kirosanojen virran katkaisi kiljaisu kun siivekäs kaatui selälleen veteen, ja räpiköi paniikinomaisesti ennen kuin sai päänsä taas pinnalle. Uuden yrityksen myötä demoni sai kuin saikin itsensä kuiville – vaikka siinä vesisateessa oli melko sama missä hän seisoi, ja mulkaisi taasen ilmeisesti kartanon omistavaa huppupäätä.
”Ja nyt mie haluun tietää missä suunnassa keskusta on.”

”Mie EN ole poika. Vai näytänkö mie joltain viistoistavuotiaalt, häh?”
Ravanan olisi tehnyt mieli nauraa, mutta hän piti silti kasvonsa peruslukemilla.
”No et sinä kovin paljon viittätoista vanhempi ole. Ei seitsemäntoista ja viidentoista välillä ole kuin kaksi vuotta”, hän totesi ja Haides hirnahti.
”En mie tässä kurppasessa lammessa mitenkään huvikseni oo, olipa kui yksityinen hyvänsä.”
”Minä en sanoisi tätä lampea kurppaiseksi, vai miten sinä sitä nimititkään. Tämä on erittäin hyväkuntoinen lampi. Ja kyllä minä tiedän ettet sinä tahallasi sinne pulahtanut. Kysyinpähän vain miksi olet siellä. Huomaan myös, että sinulla riittää temperamenttia vaikka muille jakaa. Etkä ilmeisesti osaa edes uida”, Ravana puhui rauhallisesti samalla, kun Kuno yritti epätoivoisesti kiivetä pois hänen lammestaan. Mies rapsutteli Haideksen niskaa ja hevonen hörähti tyytyväisenä.
”Ja nyt mie haluun tietää missä suunnassa keskusta on.”
”Oi, nytkö sinä jo lähdet. Ja minä kun ehdin jo toivoa, että saisin kerrankin kuolevaista seuraa. Minun sydäntäni suorastaan viiltää ajatus sinun nopeasta poistumisestasi. Ja voin kertoa, että noin märät siivet eivät nosta sinua ilmaan ja täältä on erittäin pitkä kävelymatka keskustaan”, vampyyri tutkaili Kunon muistoja ja ajatuksia vaivihkaa puhuessaan ja käytti niitä salakavalasti hyväkseen.
”Tulisit nyt ihmeessä sisälle. Täällähän kastuu, jos et vielä huomannut. Minulla on oikein kauniita veitsiä sisällä. Voisin esitellä niitä sinulle teekupposen ääressä”, mies nojautui hieman taaksepäin katsellen Kunoa arvioivasti.
”Kiva nimi muuten sinulla. Kunomume Zuzen kuulostaa hauskalta. Lyhennän sen vaikkapa Kunoksi kuten muutkin ilmeisesti tekevät”, hän virnisti.

Kuno oli melkein saada aivohalvauksen kun tuo ratsumies pamautti hänen ikänsä esille tuosta vain. Hän vain mulkaisi toista vihaisemmin kuin äsken, laskien tuon onnekkaaksi arvaukseksi.

”Mie saan käyttää ihan mitä sanoja haluan, ja mitä teen jossain lampareessa on myös miun oma asia!”, nuorukainen kivahti, tehostaen sanojaan kosteiden siipiensä humauttamisella – ja sai vesiroiskeita silmiinsä. Ihanaa.

Demonipoika räpsäytti silmiään ja ynähti hiljaa, kun tuo mies painotti sanaa kuolevainen. Ainakaan hän ei ollut kuullut kenenkään muun puhuvan kuolevaisista kuin vampyyrien, joten punapää huolestui parissa sekunnissa ja samalla totesi mielessään kuinka paljon vihasikaan verenimijöitä. Aina niin mahtavina ja vahvempina ja laittamassa hänet tuntemaan itsensä turhakkeeksi…

Käsittäessään ettei tienneuvomista ollut tulossa Kuno oli liikahtanut lähteäkseen, mutta jähmettynyt taas paikoilleen toisen painotuksen kuullessaan. Viilsi? Mitä tuo tarkoitti? Hän alkoi hermostua, homma hipoi liian henkilökohtaisia alueita.
”Kyllä mie nyt tiiän omista siivistäni!” Huomautus oli kuitenkin aiheellinen, miten ihmeessä hän muka jaksaisi samota keskustaan, tai edes löytäisi sinne? Hän oli huonompi suunnistamaan maan pinnalla kuin ilmassa.

Pyyntö sisälle tulemisesta oli tavallaan tervetullut, mutta heti kun oletettavasti vampyyri mainitsi veitset – taas sanaa liian vihjailevasti painottaen – demoni loikkasi taaksepäin, yrittäen lehahtaa reippaasti kauemmas siipiensä tilan unohtaen ja mätkähti maahan.
Harmahtava iho kalpeni aavistuksen, kun toinen lateli hänen nimensä ja lempinimensä ilman mitään, ja punapää tuijotti tätä pitkän hetken silmät levinneinä ja aivot tyhjää lyöden.
”Sie! Miten sait tietää ton?!”

Pakkolaskeutuminen ei ollut ollut alun alkaenkaan yhtään hauskaa mutta nyt se oli sitä vielä vähemmän. Jos Kuno olisi ikinä opiskellut jonkun velhon alaisena, hän olisi ehkä osannut jo arvata että hänen ajatuksiaan luettiin, mutta kun ei ollut niin ei ollut. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi siis miehen vihainen mulkoilu, ja heränneen pelon peittely.

”Sie! Miten sait tietää ton?!”
”Mietitäänpä… Onko tullut mieleen, että minä tiedän kaiken?” Ravana kysyi ja oli mielissään siitä, että Kuno ei keksinyt hänen ajatustenlukutaitoaan.
”Tulisitko nyt sisään? Maailmassa on paljon pahoja tyyppejä. Eikö Charna opettanut sitä sinulle?” vampyyrin olisi yhäkin tehnyt mieli nauraa, mutta jos hän olisi sen tehnyt olisi tunnelma mennyt pilalle.
”Etkö oppinut jo viimeistään isästäsi, että kaikki ihmiset eivät ole mukavia ja herttaisia? Minuun sinä voit luottaa. Tule vain nyt sisälle, täällähän kastuu”, mies ojensi kätensä kohti Kunoa kannustaen hevostaan hieman lähemmäs poikaa.
”Hyppää kyytiin. Viedään Haides talliin ja mennään sitten sisälle”, Ravana jäi odottamaan käsi ojossa pojan tarttumista siihen. Häntä alkoi pikkuhiljaa vituttaa kastuminen.

Kuno kampesi siinä samassa itsensä pystyyn, kun kuuli puhekumppaninsa ilmoituksen kaiken tietämisestä. Tuo ei voinut tuntea häntä ennestään, kyllä punapää muistaisi noin mieleenpainuvan näköisen vampyyrin!
Täytyy olla joku selitys, iha varmana on jotain, vittu ajattele nytte!

Hänelle ei annettu aikaa, ja puheet äidistä, pahoista tyypeistä ja isästä saivat siivekkään vinkaisemaan hiljaa. Hän oli päättänyt, että ratsumies oli kolme kertaa Ohania pelottavampi, ja että hän ei halunnut olla lähelläkään ketään samankaltaista.
Mieli kirkui juoksemaan mahdollisimman kovaa kyytiä kauas pois, mutta jalat eivät liikkuneet minnekään. Silmät nauliutuivat ojennettuun käteen, ja Kuno oli jo tarttua siihen kunnes sai puhuttua itselleen vähän järkeä. Tarttuminen muuttui läimäisyksi pitkille sormille, ja punapää naksautti niskojaan, astahtaen kauemmas toisesta.
Oli raivostuttavaa katsoa ylöspäin ratsumiehen punaisiin silmiin, mutta hänen oli pakko heittää vihamielinen mulkaisu niihin.
”Mie en hyppää minkää tuntemattoman kyytii, kiitosta vain, enkä varsinkaa siun. Että anteeksi häiriö ja hyvää illanjatkoo.” Demoni pyörähti ympäri melkein liukastuen, käänsi selkänsä kartanon omistajalle ja alkoi harppoa kovaa kyytiä kohti etäämmällä hahmottuvaa porttia.

Ravana olisi nähnyt ilman ajatustenlukukykyäänkin, että toinen oli jo miltei tarttumassa hänen käteensä. Läppäyksen osuttua sormille hän veti kätensä takaisin luoden kasvoilleen petetyn ilmeen.
”Mie en hyppää minkää tuntemattoman kyytii, kiitosta vain, enkä varsinkaa siun. Että anteeksi häiriö ja hyvää illanjatkoo.”
Vampyyrin olisi tehnyt mieli kirota kovaan ääneen. Tuota poikaa oli niin hauska kiusata, koska tämä suuttui niin kovin helposti. Hän huokaisi ja loikkasi alas hevosensa selästä sitoen tämän nopeasti kiinni läheiseen omenapuuhun. Mies otti mustan kissan muodon ja kipitti Kunon perään. Hän hiipi pojan taakse ja otti ihmismuotonsa tarraten tämän hartioihin tiukalla, pihtimäisellä otteella.
”Ethän sinä nyt vielä ole lähdössä?” hän kuiskasi Kunon korvaan lähes viettelevään äänensävyyn.
”Tule sisään vain. Minä tunnen Rakeshin, voit luottaa minuun. Rakesh on minun kaverini. Tunnen myös Ohanin”, Ravana päästi pojasta irti ja perääntyi askelen verran.
”Minulla saattaa olla sisällä toffeepullia”, hän houkutteli ja ojensi kätensä uudestaan kohti demonia.
”Kim sanoi, että nuo pullat ovat hyviä. Sinähän tunnet Kimin?” vampyyri jatkoi ja ojensi toisen kätensä koskettamaan Kunon märkiä hiuksia.
”Saamme nämä hiuksesikin kuivattua. Ja todella, se veitsikokoelma. Hymy nousee jokaisella korviin saakka, kun he näkevät sen. Tule nyt vain. Tämä sade ei lakkaa vähään aikaan”, Ravanan ääni jatkoi viettelevän houkuttelevaa sävyä, kun hän piti kätensä ojennettuna Kunoa kohti.

Petettyä ilmettä Kuno ei ollut odottanut mutta ei hän jäänyt sitä myöskään katselemaan. Jurputtaen hengityksen alla poika marssi vihaisesti vyönsoljet toisiaan vasten kilisten hyvää kyytiä kohti porttia.

Hän kiljahti tahtomattaan kun vampyyri tarrasi lujaa kiinni siivekkään hartioista, ja koko keho jännittyi samassa sekunnissa kun toinen kuiski korvaan sellaisella äänensävyllä ettei mitään rajaa. Vähemmästäkin alkoi sydän takoa tuhatta ja sataa, ja heti tilaisuuden tullen Kuno kääntyi taas naama päin punasilmäistä.

Tuttujen nimien mainitseminen, ja kieltämättä herkullisen kuuloinen toffeepulla saivat punatukan rentoutumaan aavistuksen. Ei tuo voisi niin paha olla, eihän…?


Kyllä voi. Kuno läiskäytti hiuksiaan koskettaneen käden kauemmas, ja hänen silmänsä levisivät huolestuttavan suuriksi veitsistä ja hymystä puhuttaessa. Ei. Tuota hän ei ollut kertonut kenellekään, edes äidilleen. Puhumattakaan siitä, miten hän hermostui ja tunsi tiettyä pakokauhua sanojen takia, ne myös muistuttivat että toinen sai selville mitä halusi, eikä ollut mitään takeita että tämä oikeasti tuntisi vaikkapa Rakeshin.
”Lopeta tuo! Mie tuun vielä vähemmän siun taloo jos sie jauhat kaikkee kummaa.” Vihan alta kuulsi jo pienoinen hätä, kun demoni alkoi kylmettyä siinä sateessa ja sisätilojen lämpö houkutti samalla kun vampyyri pelotti.

”Lopeta tuo! Mie tuun vielä vähemmän siun taloo jos sie jauhat kaikkee kummaa.”
”Shh, ei mitään hätää”, Ravanan äänensävyn olisi voinut luokitella jopa lempeäksi.
”Minä en koskaan satuttaisi sinua”, äänensävyyn tuli jo hieman rakastavuutta ja mies taikoi kasvoilleen viattomimman ilmeen mitä oli koskaan tehnyt.
”Tule vain sisään. Minulla on vaatteita, jotka varmasti sopivat sinulle. Viilletään niihin reikiä siipiäsi varten”, mies maanitteli ja ojensi jälleen kättään.
”Tule nyt. Minä en voi sallia sitä, että lähtisit tuonne pimeään ja sateeseen. Vilustut vielä”, Ravana toivoi, että huolestunut äänensävy toimisi. Hän ei halunnut päästää uutta leluaan menemään näin nopeasti.
”Kuivataan sinut huolella ja sitten voit kertoa miten opintosi ovat sujuneet. Rakesh kertoi minulle eilen, että hän perehdyttää sinua parantamisen saloihin”, mies hymyili ja odotti, että poika tarttuisi tarjottuun käteen.
”Tiedätkö, minun sisarellani on suurin piirtein sinun ikäisesi tytär. Hän varmasti olisi innoissaan jos saisi tavata sinut”, vampyyri hymyili hieman.
”Ah, ja minä kun päätin etten hymyilisi tänä yönä. Eräs tallirenkini oli minulle kovin ilkeä. ’Puhu vähemmän ja hymyile enemmän’, hän sanoi”, Ravana oli kaivellut tuon lauseen Kunon mielestä ja muokannut sen muotoon, jossa hän ei tahallisesti muistuttanut poikaa asiasta.
”No, tulehan nyt”, hän koukisti sormiaan hieman. Kutsuen poikaa tarttumaan käteen.

Se, miten vampyyrin äänensävy muuttui rauhoittelevaksi, jopa lempeäksi, oli raivostuttavaa. Kuno ei voinut muuta kuin tuijottaa tätä epätietoisena, huomaamattaan askeleen eteenpäin astuen. Puheet viiltämisestä saivat hänet taas peruuttamaan, mutta kasautuvat ystävällisenkuuloiset puheet ja aikaisempi maininta vilustumisesta – jonka demoni luki todistukseksi, ettei toinen tietänyt kaikkea, eihän hän vilustunut ikinä kunnolla sairauteen saakka – kutsuivat luokseen. Hän kivahti vain kerran siitä, miten hänelle ei tarvinnut puhua kuin pikkulapselle, mutta oli ennen kuin huomasikaan turhan lähellä vampyyriä, tuijottamassa epäröiden tämän kättä.

”Ah, ja minä kun päätin etten hymyilisi tänä yönä. Eräs tallirenkini oli minulle kovin ilkeä. ’Puhu vähemmän ja hymyile enemmän’, hän sanoi”
Aivan liian tuttu lause iskeytyi Kunon tajuntaan, ja mielessä välähti saastainen varastohuone, ihoon pureutuneet köydet, hiuksiin tarttuneet kädet, kylmä terävä metalli hipomassa auki pakotettua suupieltä ja kuiskaus, joka kummitteli silloin tällöin painajaisissa.
”Lopeta!” Tukahtunutta huudahdusta seurasi avaimenperämäisen taikakalun repäiseminen vyötäisiltä, ja sen muuttaminen tikariksi jolla poika huitaisi kohti vampyyrin kasvoja. Ahdistunut mieli ei keksinyt muutakaan puolustuskeinoa, vaikka ei siinä paljoa järkeä ollutkaan.

”Lopeta!”
”Mitä? Minä en tehnyt mit-”, Ravanan lause keskeytyi, kun Kuno yritti viiltää häntä tikarilla. Salamannopeilla reflekseillä hän nappasi pojan ranteesta kiinni ja pakotti käden irrottamaan otteensa tikarista.
”Mitä helvettiä sinä oikein teet?” vampyyri kysyi ääni tyynen rauhallisena pitäen edelleen pojan ranteesta kiinni.
”Minä yritän vain auttaa sinua. Minä en halua sinun kuolemaasi omalletunnolleni, kun joku pahantahtoinen olento käy kimppuusi. Tiedätkö, olet nimittäin vampyyrien alueella ja täällä on myös erittäin nälkäisiä, jopa nälkiintyneitä yksilöitä, jotka käyvät minkä tahansa kimppuun kyselemättä”, mies sanoi varoittavaan äänensävyyn ja tarttui pojan hartioihin tiukasti lähtien taluttamaan tätä kohti puun vieressä rauhallisesti seisovaa hevosta.
”Tule nyt sisälle kanssani. Ole niin kiltti. Sisältä voimme lähettää viestin Rakeshille ja hän voi tulla hakemaan sinut. Eikö niin?” Ravana oli päättänyt saada tuon pojan taloonsa. Nuorukaisessa oli ainakin sisua jos ei muuta. Ja hän halusi tietää miksi Kim oli valinnut juuri tämän pojan Zornille väliaikaisruumiiksi.
”Jos minä olen loukannut sinua jotenkin niin kerro se minullekin. En ole nimittäin tehnyt sitä tahallani, jos olen niin tehnyt. Tallirenkini sanat näyttivät järkyttävän sinua. Olenko oikeassa? Et muuten tainnut kertoa haluatko sinä nähdä siskontyttöni vai et?” puhuessaan Ravana talutti poikaa hiljalleen kohti hevosta.
”Miksi et voi luottaa minuun?” vampyyri kuulosti pettyneeltä ja kaivoi taskustaan valokuvan. Hänellä oli itsensäkin mielestä kummallinen tapa kuljettaa erilaisia valokuvia mukanaan. Tässä nimenomaisessa valokuvassa olivat hän ja Rakesh muutama vuosi takaperin. He olivat Rakeshin kanssa yllättävän läheisiä. Tuo mies oli ansainnut hänen kunnioituksensa. He vain näkivät kovin harvoin, koska haltia ei tuntenut oloaan hyväksi Ravanan seurassa ajatustenlukutaidon vuoksi. He kuitenkin harrastivat kirjeenvaihtoa melko ahkerasti.
”Katso nyt, minä tunnen Rakeshin”, hän ojensi valokuvan Kunolle.

Kuno älähti, kun vampyyri väänsi hänen kättään melko kipeästi, ja hänen aseensa tipahti maahan. Kysymyksen kuullessaan hän tuijotti melkein paniikissa punaisia silmiä, ja vingahti kuin lapsi joka pelkäsi tulevansa nuhdelluksi.
”Et sie voi tietää sitä. Mie… mie en oo kertonu kenellekään, siin ei oo mitää järkee. Enkä mie haluu kuulla siit, en ees…” Ääni haipui pois, ja katse painautui sateen pahanpäiväisesti kastelemaan nurmikkoon.

Mitäs tämä nyt oli, ensiksi sanotaan että tiedetään kaikki ja sitten ihmetellään? Demoni tunsi olonsa äärimmäisen typeräksi ja vihakin lientyi sen mukana. Hän käveli talutettuna kohti puuhun sidottua hevosta, mutta piti katseensa maassa ja siihen iskeytyvissä pisaroissa. Että häntä hävetti, nyt kun vampyyri taas oli täysin ystävällinen.
”… vähän. En mie tiiä, ihan sama se kai…” Hän vastaili hiljaa, ponnettomasti, mutta valokuvan nähdessään vilkaisi vampyyriä vielä vähän epäilevästi.
”On ihan epäreiluu ku sie vaa tiiät miun nimen mut mie en siun, ja sitte sie… puhut jutuista…” Ääni katosi taas, tällä kertaa koska poika ei pystynyt nostamaan omia traumojaan puheenaiheeksi. Se oli kuitenkin huomattavasti räjähdysalttiimpaa hiljaisuutta kuin äskeinen.

”Et sie voi tietää sitä. Mie… mie en oo kertonu kenellekään, siin ei oo mitää järkee. Enkä mie haluu kuulla siit, en ees…”
Ravana oli tyytyväinen, kun poika liikkui hänen tahtonsa mukaan kohti hevosta ja hän yritti pitää olemuksensa mahdollisimman lempeänä.
”… vähän. En mie tiiä, ihan sama se kai… On ihan epäreiluu ku sie vaa tiiät miun nimen mut mie en siun, ja sitte sie… puhut jutuista…”
Vampyyri tarttui hevosta suitsista vapaalla kädellään ja lähti kuljettamaan Kunoa kohti tallia.
”Minun nimeni on Ravana Jinan, jos sillä nyt on niin paljon väliä. Ja tämä kaunis ori on nimeltään Haides”, mies sanoi ja laittoi hevosen sille varattuun pilttuuseen soittaen sitten pientä kelloa.
”Yksi tallirengeistäni tulee pian hoitamaan hänet ja antamaan hänelle kauroja ja vettä”, Ravana selitti ja kuljetti Kunoa nyt kuistia kohti.
”Mistä jutuista minä puhun? Jos ollaan nyt toisillemme rehellisiä niin meistähän voi tulla vaikka ystävät”, hän jatkoi hymyn noustessa huulille, toisten hämmentäminen oli ihanaa. Hän esittäisi tietämätöntä vielä hetken, kiusaisi taas, ja tekisi sitten mitä huvittaisi. Voisi hän sen Rakeshin tietenkin jossain vaiheessa kutsua hakemaan pojan pois. Ja hän voisi oikeasti esitellä Kunon siskonsa tyttärelle. Jonain kauniina yönä kyllä.

Kuno tunsi olonsa huomattavasti varmemmaksi kun tiesi Ravanan nimen – enää ei tarvinnut ajatella vain huppupäänä tai vampyyrina. Tuo oli jotenkin outo – hän oli ollut ihan varma että Ravana oli painottanut tahallaan veitsiä, ja muita inhottavia juttuja. Hän oikeasti ihmetteli, miten toinen pystyi tietämään niin paljon asioista, mutta lopulta päätyi siihen että kai tämä oli kuullut hänen nimensä Rakeshilta ja loppu oli sattumaa.

Hades tosiaan oli kaunis, mutta Kuno ei pitänyt suuremmin hevosista ja oli siksi tyytyväinen pois talleilta pääsyystä – vaikka joutuikin takaisin vesisateeseen. Että se oli ärsyttävää, ehti kuivahtaa vähän ja sitten kastui taas ja hänen soljelliset saappaansa hölskyivät vettä koko ajan, jokaisella askeleella kostealla nurmikolla. Häntä myös häiritsi se miten Ravana piti hänestä yhä kiinni. Demonipoika ei ollut kovin innostunut liiallisen läheisestä kanssakäymisestä edes hyvien tuttujensa kanssa.

Vampyyrin kysymyksen kuullessaan hänen teki mieli irvistää, mutta hillitsi halunsa.
”Mie varmaan vaan kuvittelin omiani, älä siit välitä. Ystäviä kuulostaa kivalta.” Ravana olisi kyllä todella siisti ystävä, hän oli jopa Ohania paljon pelottavamman oloinen. Mutta tämän puheet toivat ikäviä muistoja mieleen, ja Kuno huomasi ajattelevansa Roxasia, sitä kettudemonipoikaa jota hän oli pitänyt ystävänään ja jonka kautta hän oli päätynyt tietoiseksi Belian jengistä. Hän ei vieläkään tiennyt, josko olisi pitänyt pysyä hiljaa sen vanhan sedän kaupan ryöstöstä – ei olisi tarvinnut saada rumaa arpiparia kasvoihin, vieläpä ystäväksi luullun kädestä.

Kuno hääti ajatukset pois mielestään, vaikka ne lievittivätkin kylmettynyttä oloa. Heh, se olisi kamalaa jos Ravana tietäisi miten hän oli melkein jäätynyt hengiltä. Se oli noloa, nyt kun jälkeen päin ajatteli.
”Tota noin, voinhan mie lainata pyyhettä tai jotain?” Hän kysäisi, vilkaisten nopeasti punaisiin silmiin ja katsoen sitten suuria pariovia. Niistä mahtoi lähteä kova ääni, kun ne paiskattiin kiinni.

”Mie varmaan vaan kuvittelin omiani, älä siit välitä. Ystäviä kuulostaa kivalta.”
”Todella”, Ravanan hymyn pystyi helposti käsittämään väärin ja luulemaan sitä ystävälliseksi. Jos todellisuudessa olisi tuntenut miehen olisi voinut olla varma, että sitä tuo ilme olisi viimeiseksi.
Hymy muuttui virnistykseksi Kunon ajatusten myötä. Vampyyri keksi ainakin miljoona keinoa, joilla kykenisi käyttämään noita muistoja hyväkseen.
”Tota noin, voinhan mie lainata pyyhettä tai jotain?”
”Totta kai! Olisihan se varsin ikävää jos sinä jäätyisit kuoliaaksi”, mies sanoi ja avasi kotinsa oven ohjaten pojan sisään. Lukko kalahti kuuluvasti oven sulkeutuessa.

”Mene tuosta ovesta sisään. Siellä on olohuone. Minä käyn hakemassa sinulle pyyhkeen ja jotkin vaatteet. En halua sinun sairastuvan”, Ravana hymyili jälleen ja osoitti Kunolle suurta, tummaa ovea.

Hän käänsi pojalle selkänsä ja käveli käytävän päähän ja sieltä omaan makuuhuoneeseensa. Hän otti hymyillen kaapista suuren valkoisen pyyhkeen ja löysät mustat housut sekä lämpimän mustan viltin. Kaappinsa päältä hän sujautti taskuunsa mustakahvaisen, hyvin terävän puukon ja pullollisen sähkönsinistä nestettä.

Yhä hymyillen hän käveli olohuoneeseen ja ojensi pyyhkeen Kunolle.
”Ole hyvä. Kuivaa itsesi huolella ja tuossa on sitten housut ja tuollainen viltti”, hän sanoi vääntäen äänensä lähes ystävälliseksi ja hymyillen koko ajan.

Kuno säpsähti Ravanan väläyttäessä merkityksellisellä äänensävyllä sanat jäätyä kuoliaaksi. Ne tulivat lähes liian sopivasti hänen ajatuksiensa perään. Epäilykset hautautuivat kuitenkin ystävällisiin sanoihin ja hymyihin, sekä sisätilojen lämpöön vettyneen demonin iholla.

Hän nyökkäsi vampyyrille, ja tyhjennettyään saappaansa vedestä eteisen kivilattialle hän käveli olohuoneeseen. Se oli hieno huone, ehdottoman tyylikäs ja sopiva Ravanan ulkonäköön. Hän virnisti itsekseen, ja riisui jo litimärät irtohihansa ja avasi liivinsä napit sen edestä ja niskasta, asettaen sitten nuo märät vaatekappaleet yhden tuolin selkämykselle, joka vaikutti kestävän vähää kosteutta.

Hän oli oikeastaan melko hermostunut. Eihän hän tuntenut Ravanaa sitten ollenkaan, ja kokemus oli opettanut, ettei yleensä keneenkään saanut luottaa liian nopeasti. Vampyyrin aikaisemmat puheet hiersivät yhä mielessä, ja nyt punatukka muisti että hänen aseensa oli jäänyt pihalle, sinne mihin se oli tippunut punasilmän vääntäessä hänen rannettaan.
Poika hieraisi kyseistä ruumiinosaa mietteissään, ja koetti rauhoitella itseään. Ravanalla ei olisi mitään syytä olla ilkeä hänelle. Kaikilla oli jokin syy käytökselleen, uhka tai huono päivä… Jopa isälläkin oli silloin kauan sitten ollut jokin syy, vaikkei hän sitä ollut ikinä saanutkaan selville.

”Kiitos.” Hytisevä siipiveikko alkoi hangata itseään kuivaksi, hiuksista lähtien, ja yritti sivellä siipisulkiaankin vähemmän märiksi. Se oli jo hankalampi homma, ja hän luovuttikin kohta ja alkoi aukoa monia vöitään. Kengät olivat jo jääneet eteiseen, niitä hän ei toisi kastelemaan ja sotkemaan mattoja.
Värittömät silmät vilkaisivat tulkitsemattomasti kohti Ravanaa. Kuno tunsi olonsa hieman hermostuneeksi – hän halusi vaihtaa kuiviin vaatteisiin, mutta mustatukan läsnäolo sai hänet ujostelemaan. Pitäisi kohta häntä jonain söpönä pikkuisena, jos poika ei saisi pidettyä koviksen esitystään yllä. Ryhdistäytyen mutta parhaimman taitonsa mukaan pyyhettä näköesteenä pitäen hän riisui housunsa, ja veti nuo mustat lökäpöksyt ylleen. Vaatteet laskostuivat sivummalle nopsaan, hän ei halunnut jättää niitä lojumaan lattialle. Ehkä hän kuvitteli, tai hän oikeasti pystyi tuntemaan punaisten silmien katseen selässään. Häiritsevää, hän ei pitänyt siitä että häntä tuijotettiin. Ilman paitaa oloon hän oli tottunut, mutta tuollaisessa tilanteessa tuijotus hermostutti, ja harmaat siivet vetäytyivät hieman supumpaan.

”Mie taidan ootella että sade loppuu, jollet sie sitte kutsu Rakeshii tänne, jos vaa sopii.” Hän ilmoitti, ja viltin mukaansa napaten majoittui risti-istuntaan sohvalle. Oli vieläkin hyvin kylmettynyt olo, ja kostuneet siivet painoivat harmillisen paljon.
Pojan toinen käsi eksyi leikkimään sillä ketjulla jota hän kantoi kaulallaan, ja hän katseli Ravanaa mietteissään. Tuohan oli puhunut toffeepullista…

Ravana katseli hyvinkin tarkkaavaisesti Kunon vaatteidenvaihtoa. Olihan pojan vartalo kieltämättä mukavan näköinen.
”Mie taidan ootella että sade loppuu, jollet sie sitte kutsu Rakeshii tänne, jos vaa sopii.
”Minulle sopii mainiosti”, mies sanoi ja istui pojan viereen sohvalle koskettaen sormillaan tämän hiuksia.
”Oikein mainiosti. Olet oikein mukavaa seuraa. Täällä on joskus hieman yksinäistä”, hän sanoi sipaisten punapään poskea. Toinen käsi oli eksynyt hänen housujensa taskuun ja hiveli veitsen terää. Virne kohosi Ravanan kasvoille ja hän painoi peukalonsa veistä vasten viiltäen sormensa auki.
”Aih”, hän voihkaisi ja otti kätensä pois taskustaan.
”Viiltävää touhua näköjään”, hän sanoi ja näytti sormeaan Kunolle.
”Siitä tulikin mieleeni, sinun arpesi ovat mielestäni kauniit”, vampyyrin uusi suunnitelma oli ahdistella poikaparka hermoraunioksi ja sitten käydä tämän kimppuun muistojen kautta. Hän ojensi kummatkin kätensä ja painoi ne Kunon poskille. Viilletty oikea peukalo jätti verisen jäljen pojan poskeen ja Ravana veti peukalollaan verisen viivan demonin vasemman arven päälle tökäten ’vahingossa’ tätä terävällä kynnellään ja rikkoen ihon.
”Oi, anteeksi. Ei ollut tarkoitukseni”, hän sanoi ja kumartui lähemmäs poikaa nuolaisten veren tämän poskelta karhealla kielellään. Tunne saattoi olla samankaltainen kuin kissan nuolaistessa kielen karheuden vuoksi.
”Olet hyvin viehättävä”, Ravana sanoi tehden äänestään tahallaan hieman huohottavan ja virnisti likistäen Kunon itsensä ja sohvan väliin. Uhrien heikentäminen oli aina tärkeää ennen varsinaista hyökkäystä.

Kuno hätkähti tuntiessaan kosketuksen hiuksissaan, ja veti vilttiään tiukemmin ympärilleen – vaikkei se peittänyt hänen selkäpuoltaan ollenkaan. Hän liikahti vähän kauemmas Ravanasta, katsoen tätä hieman säikähtäneenä. Mitä tuo nyt alkoi hiplaamaan? Käsi kävi poskellakin, ja hento kosketus sai pohjimmiltaan melko ujon pojan hämilleen. Ei hän ollut ikinä ajatellut pahemmin, pitikö nyt tytöistä vai pojista, mutta tuollainen vanhemman henkilön suorittama lähentely oli saada hänet pyrähtämään toiselle puolelle huonetta.

Värittömät silmät laajenivat hieman, ja musta pigmenttihäiriö sai ilmeen näyttämään hyvin hassulta, mutta demoni tuijotti peukalosta vuotavaa verta tuntien jotakin kylmää holahtavan vatsaansa. Oli ehkä sittenkin ollut huono idea suostua tulemaan sisälle.
”Siitä tulikin mieleeni, sinun arpesi ovat mielestäni kauniit”
Jep, hyvin huono idea. Kunomume vinkaisi hiljaa, tuntiessaan terävän kynnen painuvan ihoonsa, ja valahti huomattavasti kalpeammaksi kuin yleensä Ravanan nuolaistessa veren hänen poskeltaan. Helvetti, poika alkoi olla niin paniikissa, että peruutti sätkien aivan sohvan toiseen päähän. Siitä ei ollut näköjään mitään hyötyä, ja kohta hän tunsikin vampyyrin viileän kehon painavan itseään vasten sohvaa. Punapää vinkaisi hiljaa siipien jäädessä puristuksiin hänen selkänsä alla. Tietämättä miten tuo huokaileva äänensävy piti ottaa Kuno yksinkertaisesti kauhistui. Mitä, joutuisiko hän jonkin pervon raiskaamaksi? Aivan liian paljon veitsistä innostuneen pervon?

Punapää rukoili mielessään hyvin kiivaasti kaikkia jumalia päästämään hänet tästä pulasta, ja tähtäsi napakan nyrkiniskun kohti vampyyria silkasta epätoivosta. Tuo kuitenkin väistäisi sen, mutta pakko yrittää. Hän ei halunnut olla siinä, tietäen että jokin, jolla punasilmä oli viiltänyt peukalonsa auki, oli yhä tämän taskussa. Veitsi, ehkäpä. Ehkä tarkoitettu hänen satuttamiseensa. Suuri ahdistus kohotti päätään pojan sisällä, ja hän alkoi tosissaan tapella vastaan, töni ja löi mustatukkaa, yrittäen saada tämän päältään. Hiljainen uikutus karkasi huulilta, ja hän tiedosti aivan liian selvästi olevansa aseeton, yllään vain lainatut mustat housut.
Ja kaiken lisäksi Ravana vaikutti tietävän hänen painajaistensa lähteestä, kuuttomasta yöstä jona hän oli lähes vuotanut kuiviin siihen kovaan, puiseen penkkiin sidottuna, ja melkein menettänyt siipensä niiden verenkierron häiriintyessä pitkäaikaisesta, kivuliaasta puristuksesta.
”Irti miusta! Mie en haluu et sie kosket miuhun, kuulitko! Mee pois…” Ärhäkkä äänensävy kuoli viimeisessä huudahduksessa, ja muuttui vain hätääntyneeksi. Hän ei olisi suostunut mihinkään sellaiseen, mistä tilanne vihjasi, vaikka Ravana ei olisi ollut selvästi kieroutunut ja satuttanut häntä tahallaan, nostaen pintaan aivan liian paljon kivuliaita muistoja. Aivan kuin arvet kasvoissa eivät olisi tarpeeksi, aivan kuin häntä pitäisi rangaista vielä lisää olemassaolostaan

Kunon ajatukset huvittivat Ravanaa suuresti. mies virnisti. Vai että pervon raiskaamaksi. No ihan miten vain. Näytti hänen käytöksensä tekevän ainakin jotain vaikutusta. Vampyyri väisti iskun ja naurahti.
”Tiedoksi vain, minä en raiskaa sinua, minä en ole mitenkään erityisen innostunut veitsistä ja mistäs sitä tietää mihin minun taskussani oleva esine on tarkoitettu”, hänestä oli ihanaa tuoda tiettäväksi ettei mikään pysynyt häneltä salassa.
”Irti miusta! Mie en haluu et sie kosket miuhun, kuulitko! Mee pois…”
”Onko tässä sinun halujasi kyselty?” Ravana sanoi äänensävy erittäin ilkeänä ja pakotti Kunon makuulle, mutta nousikin pojan päältä kaivaen sähkönsinistä nestettä sisältävän pullon taskustaan.
”Katsos, tiedätkö minulla on sinulle yllätys. Sinun kuuluisi nyt olla erittäin iloinen ja yllättynyt”, vampyyri sanoi ja avasi pullon korkin. Pullonsuusta pöllähti pieni pilvi sinistä savua ja mies kumartui pojan yläpuolelle kaivaen taskustaan veitsen.
”Eikö olekin kaunis”, hän sanoi käännellen veistä pojan kasvojen edessä. Hän laski pullon hetkeksi lattialle ja tarttui nopealla otteella kiinni Kunon käsistä. Puristus ranteiden ympärillä oli tiukka ja otteesta olisi lähes mahdoton päästä irti. Mies piti toisella kädellään veitsensä vakaana ja laski sen terän pojan oikean solisluun alapuolelle.
”Tämä saattaa sattua hieman”, hän sanoi ja painoi terän ihoon saaden sen rikkoutumaan ja punaisen veren purskahtamaan haavasta.
”Ihan tiedoksi vain, että älä paranna sitä tai minä teen sen niin monta kertaa uudestaan ettei se parane enää.”

Kunon silmät levisivät pahemman kerran kun hän kuuli Ravanan vastaavan hänen yksityisiin ajatuksiinsa. Vihdoinkin hänelle valkeni, että vampyyri saattoi tutkia hänen mieltään vapaasti. Se ei ollut mikään helpottava ymmärryksenpuuska, vaan puristi kauhun nyrkin tiukempaan demonin sydämen ympärille. Mikään ei siis pysyisi salassa? Ei yhtään mikään?

Yllättävä lannistuksenpuuska sai punapään lopettamaan vastustelun hetkeksi, ja hän painui selälleen sohvalle, siivet yhä taittuneina hänen alleen ja selkää painaen. Ainakin raiskausluulo oli väärä, mutta se oli laiha lohtu kun mustatukka alkoi kaivaa taskujaan.
Sininen savupilvi näytti pojan silmissä enteilevän jotain liian hirveää kuviteltavaksi, ja nyt hätäännys oli nostaa kyyneleet silmiin. Mieli pyöri sen pihalle jääneen aseen ympärillä, harmitellen edes pienen puolustuskeinon puuttumista. Ravana oli selvästi vanha, voimakas vampyyri, aivan eri luokkaa kuin lähes tulkoon äsken kotoa lähtenyt demonipoika.
Ja hän ei todellakaan ollut iloinen yllätyksestä, saati tahtonut tietää mikä se tarkalleen oli.

Veitsen tullessa esiin Kunoon tuli viimein vähän eloa. Parkaisten hän yritti lähteä liikkeelle, mutta Ravana nappasi pian hänen ranteensa tiukkaan puristukseen. Valo kiilteli veitsen terällä, vangiten värittömät silmät itseensä. Kuno ei halunnut katsoa sitä, muttei voinut lopettaakaan – hän vain näki miten tuo oli terävä ja kuvitteli tahtomattaan miten se painuisi hänen ihoonsa, viiltäen…
Uudestaan ja uudestaan, kivun ja paniikin sävyttämänä, kuten muistojen kipeimmissä kohdissa.
”Eikä oo! Se ei oo yhtään nätti! Ei, mie – mie inhoon sitä! Vie se pois!”
Pojan ääni kohosi kiljunnaksi, ja hän puristi silmänsä kiinni, riuhtoen käsiään, yrittäen vapauttaa ne. Välittämättä siipien kivusta hän vääntelehti Ravanan alla, jähmettyen kuitenkin paikoilleen heti kun tunsi kylmän metallin hipaisevan rintakehäänsä huolestuttavan läheltä kaulaa.

Kipu kirvoitti parahduksen punatukan huulilta, ja hän joutui puremaan huultaan ettei alkaisi uikuttaa. Oma, lämmin ja tumman viininpunainen veri valui hiljalleen harmahtavaa ihoa pitkin – tyrehtyen kuitenkin pian. Haava katosi siististi, hieman sinisesti hohtaen ja jätti jälkeensä vain hieman lämpimämmän iholla ja tilkan verta.

Kuno ei ollut tahtonut parantaa sitä, hän halusi tehdä Ravanan käskyn mukaan – ehkä sitten tuo ei satuttaisi häntä, ainakaan niin paljoa kuin voisi. Poika tärisi hillittömästi katsoessaan punaisiin silmiin, mielessään kauhu siitä mitä nyt tapahtuisi.
Hän ei hallinnut parantamiskykyään kovin hyvin, vaikka oli jo vähän opiskellut Rakeshin kanssa. Oman nahan paikkaaminen oli jo niin automaattista, että sen sammuttamiseen tarvittiin paljon keskittymiskykyä. Ja sitähän hänellä ei ollut, ei siinä veitsen läsnä ollessa, tietäen että vampyyri saattaisi tehdä mitä vain.
”En mie pysty hallittee sitä. Älä pyydä mahottomia, ja päästä miut pois! Ei miun ollu tarkotus rysähtää tänne…”

Ravana tuhahti, kun haava parantui saman tien.
”En mie pysty hallittee sitä. Älä pyydä mahottomia, ja päästä miut pois! Ei miun ollu tarkotus rysähtää tänne…”
Mies huokaisi.
”Minä päästän sinut pois…”, hän sanoi sivellen veitsellä pojan rintakehää ja pitäen yhä otteensa tämän ranteista.
”…Kunhan saan leikkiä ensin vähän”, hän virnisti ja tökkäsi veitsen kärjellä nopeasti pojan nenänpäätä. Oli sinänsä uhkarohkeaa viedä tuo esine noin lähelle silmiä. Eihän hän halunnut aiheuttaa poikaparalle mitään elämää vaikeuttavaa vammaa. Ja lisäksi, jos poika oli Rakeshin oppilas niin hänellä ei kauan henki pihisisi pojan liiallisen satuttamisen jälkeen.
”On tietenkin harmi ettet voi hallita sitä. Siinä tapauksessa minun täytyy olla nopeampi”, Ravana virnuili jokseenkin mielipuolisesti ja nuolaisi nyt jo kadonneesta haavasta tulleen veren.
”Hyvää verta sinulla”, hän sanoi hymyillen ilkeästi ja vei veitsen kohtaan, jossa aikaisempi haava oli ollut. Hän viilsi veitsellä ihoa, nyt reilusti syvemmältä kuin aikaisemmin ja nappasi yli-inhimillisen nopeasti sinistä nestettä sisältävän pullon käteensä. Hän kallisti pulloa ja antoi muutaman tipan nestettä valua vielä avoimeen haavaan. Haava sihisi ja savusi ja mies tiesi, että liemi tuottaisi kipuja. Savu hälveni ja paljasti parantuneen ihon ja siihen ilmestyneen kuvion. Haavan kohdassa oli musta tatuointi, joka esitti lepakkoa. Se oli muuten samanlainen kuin Ravanan ranteen sisäpinnassa oleva, mutta sen päältä kulki tismalleen Kunon veren värinen rasti.
”No, mitäs sanot? Eikö olekin kaunis?” vampyyri hymyili tyytyväisenä. Jos kuvion päälle ei laitettaisi vasta-ainetta tunnin sisällä se muuttuisi ikuiseksi tatuoinniksi, josta Kuno ei pääsisi koskaan eroon.

Toivo, helpotus ja epäuskoinen ilo joka purskahti Kunon mieleen Ravanan leikittelevät sanat kuullessaan olivat saada pojan pakahtumaan. Veitsen leikittely hengityksen tahtiin kiivaasti kohoilevalla rintakehällä tuntui lähes siedettävältä – tasan niin pitkään kunnes vampyyri riisti valheellisen harhaluulon pelastuksesta. Kivun kukka puhkesi valuttamaan verta, ja demoni sai osakseen ”ilon” tuntea vampyyrin karhea kieli poskillaan ja nenällään, nuolemassa sitä pois.

Sisällä liehuva kauhu oli aikaa sitten tappanut lähes kaikki muut ajatukset. Punapää vain tunsi uuden kivun, paljon pahemman kuin aiemmin Ravanan viiltäessä syvempään, veitsi luuta narskuttaen. Kuno viskasi päänsä taaksepäin parkaisten, ja haava alkoi heti hohdella voimakkaasti sinisenä, umpeutuen jo kovaa kyytiä kunnes pari pisaraa läikkyi veren sekaan ja saavutti kudokset.

Sihinä jäi demonipojan äänen alle tämän huutaessa kivusta. Hän tunsi kuinka neste sai syrjäytettyä luontaisen parannusmagian, tehden mitä lystäsi hänen keholleen. Ääni särkyen Kuno vaikeni, kivun ja pelon kyyneleiden vihdoin karatessa silmistä, ja katsahti vastentahtoisesti rintakehäänsä Ravanan puhuessa jotain kauneudesta.

Musta, pieni lepakkotatuointi sai hänet vinkaisemaan hiljaa. Nyt tuo merkitsi hänet lelukseen? Ei! Vapisten Kuno kohotit katseensa punaisiin silmiin, sietämättömän tyytyväiseen hymyyn.
”Kiltti… en halu tuota. Päästä minut kotiin…!”

”Kiltti… en halu tuota. Päästä minut kotiin…!”
Ravanaa alkoi melkein käydä sääliksi tuo poikaparka, joka pelkäsi näemmä kuollakseen. Hänen hymynsä hyytyi täysin ja hän laittoi sekä veitsen että nyt korkitetun pullon taskuunsa painaen sitten vapaan kätensä pojan poskelle. Hän silitteli poskea hieman ja painoi sitten päänsä lähemmäs pojan kasvoja. Hän oli lähes varma että oli nähnyt kasvojen vilahtavan ikkunassa, mutta ei jaksanut välittää asiasta. Hän kumartui yhä lähemmäs ja painoi huulensa pojan otsalle painaen samalla kätensä kynnet tämän poskeen. Hän otti kätensä pois poskelta ja katsoi Kunoa silmiin.
”Miksi olet noin peloissasi? Mieti, sinähän pääset kotiin täältä”, Ravana kuiski pojalle.
”Minähän lupasin päästää sinut pois kunhan olen leikkinyt riittävästi”, hän sanoi hymyillen ja nappasi veitsen jälleen taskustaan. Hän otti ranteista pitelevällä kädellään kiinni vielä pojan hiuksistakin ja pakotti tämän pitämään päänsä paikallaan. Sen jälkeen hän työnsi veitsen Kunon suuhun varoen ettei leikkaisi tämän kieltä. Vampyyri käänsi veitsen niin, että voisi viiltää pojan arvet auki.
”Oi, minä olenkin koko tuntemisemme ajan halunnut tietää miltä nämä näyttivät aukinaisina”, hän sanoi pirullisella äänellä ja veti veistä hieman avaten haavaa noin sentin pituudelta.

Samaan aikaan, kun veitsi viilsi Kunon poskea huoneessa kaikui räsähdys. Ravana hätkähti ja veti veitsen pois pojan suusta kääntäen päänsä nopeasti äänen suuntaan.
”Saasta! Mitä sinä teit hänelle?” Kaikui Rakeshin huuto olohuoneessa. Huoneeseen oli ilmestynyt tyhjästä kymmenkunta henkilöä. Rakesh ja Ohan seisoivat lähimpänä sohvaa, jossa Ravana yhä istui pidellen Kunoa paikallaan ja veistä koholla. Heidän takanaan seisoi Luc ja noin seitsemän vampyyria. Ei kukaan tietenkään olettanut, että Kuno tuntisi Lucia ja tämän laumalaisia, mutta vampyyri oli välttämättä halunnut mukaan.
”Päästä hänet irti”, Ohan sanoi rauhallisesti ja astui askelen eteenpäin.

Aikaisemman perusteella Kuno osasi jo epäillä yhtäkkistä lempeyttä, veitsen katoamista näköpiiristä ja silittelyjä, jopa hellää suukkoa otsallaan. Hän vain nyyhkytti pelosta, kyynelien valuessa poskilla entistä vuolaammin kynsien painautuessa poskeen. Eivät suloiset kuiskutukset parantaneet hänen oloaan, ne vain saivat seuraavat sattumaan pahemmin.

Inahtaen tukistavan otteen nykäistessä hänen päänsä suoraan, liikkumattomaksi demonipoika tunsi olevansa ansassa pahemmin kuin koskaan elämässään. Ravana pystyi tekemään mitä mieli, hävyttömän helposti tonkimaan kaikki kipupisteet tietoonsa ja voimakkuutensa avulla estämään häntä pakenemasta. Mielessä kävi kaikista pimein ja ahdistavin ajatus, ajatus siitä ettei hän ikinä pääsisi pois punaisten silmien alta vaan joutuisi tuntemaan kipua ja pelkoa hamaan loppuun saakka.

”Ei! Mie pyydän! Kiltti, älä tee sitä, en mie tarkottanu loukata mitenkää tai tippuu siun lampeen, anteeksi, oo kiltti…!” Hän yritti turhaan vielä päästä pois suutaan lähestyvän häijyn puukon ulottuvilta, mutta särkyilevä, huutamisesta rasittunut ääni vajosi ulinaksi joka sekin vaikeni kylmän metallin koskettaessa hänen hampaitaan ja suun sisäpintaa.

”Oi, minä olenkin koko tuntemisemme ajan halunnut tietää miltä nämä näyttivät aukinaisina”
Vaikka Kuno tiesi kokemuksesta, että huutaminen ei kannattanut samaan aikaan kun poskea viillettiin, mutta hän ei voinut pitää parkaisua sisällään arven repeytyessä auki ja verivanan valahtaessa suupielestä leualle. Se ei lähtenyt parantumaan ollenkaan, ei enää ikinä lähtenyt sen yön jälkeen. Poskeen tuntui sattuvan vielä enemmän kuin silloin ensimmäisellä kerralla, koska nyt hän tunsi Ravanan veitsenkäytön lisäksi varastohuoneen muistot yhtä voimakkaasti kuin todellisuuden.

Sitten se yhtäkkiä loppuikin, veitsi vedettiin hänen suustaan. Suupieleen sattui luokattomasti – hän ei ollut tottunut pitkäaikaiseen kipuun – ja jokainen värähdys jonka kivusta johtuva ininä aiheutti saivat sen sattumaan enemmän. Itse asiassa arpi aukeni vähän lisää ilman Ravanan apua nyt kerran ratkettuaan.

… Rakesh? Ja… Ohan?”
Hätääntynyt mieli käsitti vasta myöhässä että pelastus oli saapunut paikalle. Ravana ei ollut vielä päästänyt häntä, eikä Kuno edes ollut siinä kunnossa että olisi noussut sohvalta, siipien jomotuksesta ja ties kuinka monista taittuneista höyhenistä huolimatta. Täristen hän käänsi päätään sen verran sivulle kuin pystyi, katsoen paikalle saapuneita itkuiseilla silmillään ja anova ilme kasvoillaan, joilla leuan verivana oikein loisti harmautta vasten.