Lotengon kirjallista arttia

A/N: Kertoo hahmostani Ohanista. Hänen tunteitaan aloitettuaan työnsä Bijoun henkivartijana. Tekstissä käytetty kappale on Evanescencen Haunted.



Pitkä haltiamies katsoi itseään peilistä. Eriväriset silmät tuijottivat takaisin ja hän kurtisti kuvajaiselleen kulmiaan. Miksi tuo uusi suojeltava työnsi kauniit kasvonsa hänen uniinsa ja herätti hänet? Kyllä hän tiesi, että mies ei ollut se, jota muistutti, mutta jotenkin hän toi vain muistot mieleen. Se on aina ollut pitkän iän huono puoli. Ehtii keräämään kamalan määrän muistoja, joista ei pääse enää eroon. Sitten törmää väkisinkin muistikuviensa kaksoisolentoihin. Ohan katsoi tyhjin silmin lipastoa, jonka ylimmässä laatikossa hän tiesi kuvien olevan. Hän oli muuton yhteydessä tunkenut ne sinne luomatta niihin vilkaisuakaan. Käsi täristen hän avasi laatikon ja kaivoi mustan rasian sieltä ulos. Raskas kansi aukesi naksahtaen ja hän tuijotti päällimmäistä kuvaa. Kuvassa nauroi mustahiuksinen erittäin kaunispiirteinen mies, joka muistutti niin paljon Bijouta. Tällä miehellä oli kuitenkin eri nimi. Tämän nimi oli Recusar, mutta Ohan oli aina kutsunut häntä Reciksi. Huokaisten hän nosti päällimmäisen kuvan käteensä ja parahti seuraavan nähdessään. Kuvassa seisoi sama mies, mutta hänen hiuksensa olivat kiinni. Tämä piteli kädessään kaunista miekkaa, joka hohteli auringonvalossa. Tuo miekka, se oli syypää siihen, että Rec oli nyt kuollut ja kuopattu. Ohanista kuitenkin tuntui ettei mies ollut jättänyt häntä kaikesta huolimatta. Tai ehkä hän vain halusi niin. Miehellä oli kova työ estää kyyneliä vuotamasta. Siitä oli niin kauan, mutta muistot olivat yhä kipeitä ja täydellisiä. Hän muisti jokaisen hetken niin selkeästi. Mies sulki silmänsä.



Sinihiuksinen haltiamies astui sisään kahvilaan, jossa tapasi käydä vähintään kerran viikossa, kun hänen pieni tyttärensä oli naapurissa hoidossa. Kahvila oli aina täynnä ja siellä tuoksui tuore pulla. Siellä oli myös aina samat asiakkaat. Tämä päivä oli kahdelta osin samanlainen kuin kaikki muutkin. Kahvilassa tuoksui pulla ja se oli täynnä. Kolmas osa kahvilan normaalia elämää kuitenkin oli särkynyt. Nurkkapöydässä istui vieras mies. Ja kuinka kaunis mies. Mustat, hyvin pitkät hiukset oli nostettu korkealle poninhännälle ja ne valuivat silkkisinä selkää pitkin alas. Hiilenmustat silmät katselivat tutkivasti ympärilleen ja kalpea iho näytti silkkisen pehmeältä. Ohan käveli tiskille ajattelematta tekemisiään ja tilasi samaa kuin aina ennenkin, mustaa kahvia ja palan suklaakakkua. Tarjoilija nyökkäsi tilaukselle ja katosi keittiöön miehen jäädessä tuijottamaan upeaa ilmestystä, joka koristi nurkkapöytää paremmin kuin mikään kukka-asetelma. Mies pöydässä hätkähti hieman ja käännähti sinihiuksista päin aistiessaan tämän tuijotuksen. Mustat silmät iskostuivat suoraan erivärisiin ja tuntuivat menevän silmistä läpi suoraan sielun syvimpiin syövereihin. Kaikki tuntui katoavan Ohanin ympäriltä, kun hän tuijotti miestä ja astui varovaisen askelen eteenpäin. Hän ei kuullut tarjoilijan kysymystä, kun tämä uteli oliko hän menossa tavallisuudesta poikkeavaan pöytään, hän ei kuullut, kun ikkunapöydän vanha rouva meinasi tukehtua sitruunateehensä, hän ei kuullut mitään eikä nähnyt mitään muuta kuin uuden miehen nurkkapöydässä. Hänen ajatuksensa eivät riittäneet millekään muulle. Mies astui toisen askelen, sitten kolmannen, neljännen ja niin monta kunnes oli toisen miehen edessä. Nurkkapöydän ilmestys nousi seisomaan, painoi nopean suudelman hänen huulilleen ja käveli ulos ovesta kadoten jäljettömiin. Ohan jäi tuijottamaan paikkaa, jossa mies oli seissyt. Hiljaa hän vei sormensa huulilleen ja sulki silmänsä.



Joka viikko Ohan kävi siinä samassa kahvilassa ja meni nurkkapöytään istumaan. Hän tilasi aina suklaakakkua ja kahvia. Aina hän odotti, että se mies tulisi ja suutelisi häntä uudestaan. Hän pystyi vieläkin tuntemaan toisen pehmeät huulet omillaan. Mikään viikko ei kuitenkaan poikennut toisesta. Mies ei tullut. Hän ei käynyt kahvilassa kertaakaan sen vuoden aikana, jolloin Ohan siellä kävi. Hänellä oli joka kerta mukanaan yksi tummanpunainen ruusu, jonka hän oli ostanut siltä kaunisääniseltä mieheltä, joka oli töissä viereisessä kukkakaupassa. Jotenkin haltialle tuli aina omituinen olo kukkakaupassa. Hän oletti sen johtuvan kauppiaasta. Kuin tämä tietäisi jotain mitä hän ei tiennyt. Jotain ratkaisevan tärkeää. Hänestä tuntui kuin jotain mitä hän etsi olisi erittäin lähellä. Ja joka päivä vuoden ajan hän kävi myös kukkakaupassa.



’Tämä on viimeinen päivä. Tämän jälkeen en enää käy täällä. En ajattele enää tätä paikkaa. En ajattele sitä miestä.’ Oli vuoden viimeinen päivä. Sen vuosituhannen viimeinen päivä. Vuosituhat vaihtuisi minuutin kuluttua. Mies oli saanut ruusunsa viimehetkellä ennen kaupan sulkemista aikaisemmin päivällä. Ohan mietti kukkakaupan myyjää. Se outo tunne johtui varmasti kukkia myyneestä miehestä. Eihän kaupassa ollut muita oudon olon aiheuttajia. Hän avasi tutuksi käyneen kahvilan oven ja pysähtyi. Hän tuijotti nurkkapöytään. Silmät laajenivat ja hän haukkoi henkeään. Pöydässä istui mustahiuksinen mies. Sama mies, jonka hän oli nähnyt yli vuosi sitten samassa pöydässä. Hän kiirehti pöydän luo ja tarttui miestä olkapäistä suudellen tätä samalla sekunnilla, kun kello löi puoltayötä ja ihmiset kahvilassa kilistivät lasejaan.
”Sinä… Sinä olet siinä”, Ohan kuiskasi hiljaa ja kosketti miehen kasvoja kädellään.
”Tämä on sinulle”, hän sanoi ääni väristen ja ojensi ruusun miehelle. Mies katsoi ruusua hetken ja laski sen pöydälle.
”Kuusikymmentä”, nurkkapöydän ilmestys sanoi ja osoitti ruusua. Ohan hätkähti. Hän tunnisti tuon äänen. Se oli pehmeä ja soljuva. Ääni oli kuulunut välillä huutavan kukkakaupan myyjälle ohjeita takahuoneesta. Oliko mies ollut aina niin lähellä? Haltia ei voinut uskoa tätä todeksi.
”Sinä olet ostanut kuusikymmentä ruusua minun kaupastani. Olet ostanut yhden ruusun viikossa vuoden ja seitsemän viikon aikana. Se tekee kuusikymmentä ruusua”, mies sanoi vakavana ja kosketti Ohanin hiuksia.
”Miksi sinä et ole sanonut, että olit siellä?” haltia parahti
”Minä halusin tietää jaksaisitko sinä odottaa”, mies sanoi ja kosketti sinihiuksisen huulia.
”Ja minä halusin tietää sinusta mahdollisimman paljon. Siksi odotin niin kauan, en saanut sinusta muuta kuin nimen selville”, hän sanoi ja pudisteli päätään.
”Minä en tiedä sinusta sitäkään”, Ohan valitti ja tarttui toisen käsiin.
”Recusar.”
”Minä sanon sinua Reciksi.”
Rec virnisti.
”Tiedätkö mitä?” hän kysyi.
”No?” haltian ilme oli hämmentynyt.
”Seuraavaksi haluan tietää miltä sinä näytät alasti.”



Kyynelet valuivat Ohanin poskille, hän ei kyennyt enää pidättelemään niitä. Hän mietti Reciä. Mietti miekkaa, jonka tämä oli löytänyt heidän käydessään Vritralla. Mietti Rufarosta poistumista ja miekan kirouksen paljastumista. Mietti sitä kuinka hän oli joutunut tappamaan rakkaansa suojellakseen tytärtään. Mietti Bijouta, joka muistutti Reciä liikaa. Mietteet eivät loppuneet hänen vajotessa painajaisten täyttämään uneen puristaen kädessään kuvaa nauravasta rakkaastaan.

A/N2: Ja lukisin mielelläni kommenttia *virn*

Tooooooosssiii hyvä tarina. Olet super lahjakas.

Kiitos.

*virn* Vai että Rec halusi heti nähdä toisen alasti, ai jai jai...


Tuo on ihana pieni suloinen kliseepallero. Ohanin luonne näkyy selvästi, ja nyt nauran vielä enemmän sille miten ristiriitaisen näköinen hän on!

Tuli ihan surku pikku Ohania. Kun tuollainen tragedia käynyt.
Mikä tietysti tarkoittaa sitä, että olet saanut hommasi hoidettua ja kirjoituksen laatutaso on mainio. Hieman välillä tulee sellaista mekaanisenoloista tekstiä, joka on paheesi vähän kaikessa kirjoittamisessa minkä minä olen nähnyt. Mutta sitä ei ole häiritsevästi.

Muutama ihana kysymys heräsi heti. Jos tuossa oli vuosituhannen vaihde, kuinka kauan siitä on kulunut eli mikä vuosi Nuodemessä on meneillään?! Ja täällä siis vietetään uutta vuotta.... no kyselen lisää asianomaisessa paikassa *heh*

Mutta loppu töksähti. Luettelit vain tapahtumat ja sen että Recusar kuoli. Turhan tunteeton, olisit voinut ainakin kertoa mikä kirous siinä miekassa oli, tuliko Rec lopullisesti hulluksi vai olisiko Ohan voinut pelastaa hänet jotenkin... Ja siitä miten Ohan varmastikin katuu ja epäilee tekoaan olisi voinut kertoa.

Mutta olen hihitellyt hyvin paljon sille miten Bijou muistuttaa Reciä....

Yleisesti ottaen hyvin kirjoitettu, sopivan koskettava ja hahmoa syventävä stoori. Kyllä, minä pidin ^^
Pidin ruusujutusta hyvin paljon, enkä arvannut Recn omistavan kukkapuotia. Saattoi johtua siitä että olin niin väsynyt kun luin tuon, mutta kuitenkin.