Nuodeme

Nuokku
 
PääsivuPääsivu  FAQFAQ  HakuHaku  KäyttäjäryhmätKäyttäjäryhmät  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 Sitä ihteään.

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
KirjoittajaViesti
sir Kai
Puruluu
Puruluu
avatar

Viestien lukumäärä : 366
Huumori : Hyvin... hyvin...
Rekisteröitynyt : 10.08.2008

ViestiAihe: Sitä ihteään.   Su Elo 17, 2008 9:54 am

Eli, tässä on sitten minun väkerryksiäni. Saatan laittaa kirjallista juttua, mutta näin aluksi ihan vain piiroksiani.
Haluaisin niin kuulla kommenttia, muutakin kuin että hiano. Sekin kyllä kelpaa. Ja saa sanoa että nyt anatomia tai perspektiivi meni ihan päin mäntyä, tai sitten vaikka että ei tykkää tyylistäni tai miten hahmojen suunnittelu ja värimaailma kusee. Kunhan kerrotte mielipiteenne, mieluusti perustellusti.



Aluksi pari täkälaista söhryä.

Haltia
Näyttääkö tutulta? Nuokun sivuilta rotukuva haltiasta. Hän on siis tulielementalisti ja hieman iivilimpi kuin normisuippokorva, mutta that's my style. Tussatut ääriviivat ja punaiset osuudet, muut on säädetty puukynillä.
Pidän... asennosta ja liikkeestä.

Kunomume Zuzen
Demonipoikani. Sama tekniikka kuin ylemmässä.
Tykkäsin siipien vääntämisestä todella paljon, ja Glasgown hymyn ja muiden pikkuväkerrysten kanssa olin myös aivan taivaassa.

Jumalisto
Eli meidän demonijumalat. Oikealta vasemmalle Invidia, Gier, Faul, Begeerte, Ragauti, Zorn ja Pýcha. Iso työ oli tämän vääntämisessä mutta kyllä se kannatti.

Sitten muihin aiheisiin.

Enkeli
Siinä on riparilla suhrattu työ.

Nía ja Zephaniah
Eräältä toiselta ropefoorumilta, eräästä pelistä oleva kaksikko. Laitoin tänne esille koska olen ylpeä taustoista ja värityksestä ja puvuista.
Takaisin alkuun Siirry alas
sir Kai
Puruluu
Puruluu
avatar

Viestien lukumäärä : 366
Huumori : Hyvin... hyvin...
Rekisteröitynyt : 10.08.2008

ViestiAihe: Vs: Sitä ihteään.   Su Elo 17, 2008 3:57 pm

A/N:Hahaa, kirjoitussörsseli. Olempa luovalla päällä tänään. Mutta siis, päähenkilö on Bijou Sarago, jos jää tajuamatta.



Kehtolaulu



”Kehtaatkin yrittää saastuttaa hänet! On jo tarpeeksi paha asia että pikkuisessani on edes puolet likaisesta verestäsi, sinä –”
”Hiljaa! Sinähän sanoit rakastavasi minua, sanoit että halusit lapsen juuri minun –”
”Ei! En tiennyt kuinka, kuinka kamala siitä tulisi! Minun kultaseni, minun pikkuiseni on aivan pilalla, sinun takiasi!”
”Ei hänessä ole mitään vialla, hullu nainen!”
”Itse olet hullu kun pakotit minut melkein kuolemaan levittääksesi kirottua vertasi, vampyyri! Painu takaisin sen kiven alle, matojen sekaan, mistä tulitkin!”


Riita ei loppunut siihen, vaan jatkui vielä puoli tuntia lisää, ja vielä puolikkaan siitä. Vihaiset, raivokkaat, epätoivoiset äänet ja huudot kantautuivat lattian läpi, seinien läpi, pieniin korviin ja pieniin uniin. Lopulta jokin räsähti sirpaleiksi, ja tulistunut naisenääni sai tuon lempeämmän ja vahvemman miehenäänen perääntymään. Raskaat askeleet kopisivat portaissa, ja huuto ”Kehtaatkin koskea häneen!” sai vastauksekseen huudon ”Hän on myös minun poikani!”

Sitten tuli aivan hiljaista. Tummanruskealla sisutetun lastenhuoneen ovi avautui ääneti, ja valokiila lakaisi lattiaa, jolla oli muutama lelu. Äänettömät ja kevyet askeleet pujottelivat niiden ohi, ja pitkäkyntiset kädet keräilivät ne laatikkoonsa, ojensivat pienelle tuolille viikattuja vaatteita, ja pysähtyivät sitten sängyn vierelle.
Suuret, mustat lapsensilmät tuijottivat avonaisina, säikähtäneinä tulijaa, ja paksu nallekuvioinen peitto oli vedetty huolella peittämään pieni keho alaleukaan asti.
”Kuinka sinä olet vieläkin hereillä, isän hassu pikku poika…”
Huokaisten raskaasti mies istahti sängynreunalle, ja silitteli mustaa hiuspehkoa, jonka pehmeys oli pojan äidiltä peräisin. Muuten tuo lapsi oli kuulemma hänen näköisensä, ja siitä hän oli onnellinen.
”Kun siellä oli meteliä.”
”Anteeksi.”
”Heittikö äiti taas tavaroita?”
”Kyllä, mutta isä oli saanut hänet taas suuttumaan.”
Totinen pikkupoika kääntyi kyljelleen, puristaen pörröistä ja hyvin rakastetunnäköistä nallea kainalossaan, käpertyen ihan isänsä viereen. Suu meni mutrulle, ja hän kohotti silmiensä katseen taas isäänsä.
”Teidän ei pitäisi riidellä.”
”Ei niin.”
”Eihän äiti heitä sinua oikeasti pihalle?”
”Sitä sinun pitää kysyä äidiltäsi.”
”Mutta kun hän ei vastaa. Hän ei ikinä vastaa, toisin kuin sinä. Äiti vain sanoo aina että olen liian pieni.” Mustatukka kurtisti kulmiaan, ja taputti isänsä kättä, joka paijasi yhä suloisen lapsen hiuksia.
”Miksi minä en kasva samaa vauhtia kuin Axell? Hän on jo puolet pidempi.”
”Isä on selittänyt tämän jo moneen kertaan.”
”Selitä uudestaan.”
”No, koska isä on vampyyri, eikä vanhene ollenkaan. Sinä et ole vielä aikuinen, joten sinun on pakko kasvaa, mutta se käy hitaammin kuin muilla. Mutta sitten isona et muutu vanhukseksi, ja elät todella pitkään.” Ruskeatukka huokaisi, ja painoi hellän suukon pojan otsalle.
”Eli se on hyvä juttu.”
”Juuri niin.”
”Sitten kun olen iso minä haluan… auttaa äitiä.”

Mies katsoi hyvin vakavaa lastaan yllättyneenä.
”Mistä sinä tuon keksit…?”
”Isä aina sanoo että haluaa auttaa äitiä ja sitten äiti suuttuu. Ja sinä itkit silloin siellä puutarhassa ja sanoit että haluat auttaa ja haluaisit pystyä auttamaan. Joten, kun minä olen iso minä autan äitiä. Ja sitten kaikki on hyvin. Eikä hän enää visko tavaroita ja riko minun lautastani.”
Pikkupoika nousi istumaan, ja kipusi hämmentyneen isänsä syliin. Tuo kolmevuotiaan keho sisälsi ehkä viisivuotiaan mielen, ja ruskeatukka epäili että joskus mieli olisi vieläkin kehoa vanhempi.
Hän ei sanonut mitään siitä, ettei pojan olisi pitänyt salakuunnella kun hän itki, tai että tämän pitäisi unohtaa päätöksensä ja käydä nukkumaan. Se ei toimisi, sen verran hän oli ehtinyt tajuta elämänsä aikana.
”Miksi äitiä pitää auttaa?”
”Äitisi on kipeä. Siksi hän on niin usein vihainen tai itkee tai käyttäytyy kummasti. Mutta kyllä hän vielä paranee, ennemmin tai myöhemmin.”

He istuivat siinä pitkän tovin, he kaksi hiljaisina sylikkäin, isä ja poika toisiaan lohduttaen. Mustatukka taputti isänsä poskea totisena, katsellen tämän komeita ja rakastavia kasvoja ennen kuin käpertyi pieneksi palloksi tämän vahvojen käsien väliin.
”Äiti ei saa heittää sinua pihalle.”
Vampyyri huokaisi raskaasti, ja alkoi keinuttaa lastaan rauhallisesti, silitellen tämän hiuksia. Hänen silmänsä eivät kuitenkaan katsoneet tähän, sillä niissä oli liikaa kipua näytettäväksi lapselle nukkumaanmenoaikaan.
”Ei saisi, mutta hän saattaa tehdä sen silti.”
”Et saa jättää minua kahden hänen kanssaan! En ole vielä tarpeeksi iso.” Epätoivoinen parahdus nosti yksinäisen, pullean kyyneleen silmäkulmaan, ja poika niiskautti sen nopeasti takaisin. Rauhallinen hyssyttely sai hänet painamaan päänsä takaisin alas, mutta isä ei ikinä vastannut mitään.

Hän alkoi vain laulaa hiljaa, lempeällä äänellä sitä kehtolaulua jota oli laulanut aina, joka ilta.

On aika jättää hyvästi aamulle,
Jättää hyvästi illalle.
Kuljetaan kohti päivää,
Kohti yötä
Kohti ikuista tähtihuntua

Annetaan sen peittää meidät
Täyttää lämmöllä
Täyttää rakkaudella
Täyttää kaikella mitä kaipaamme.



Hiljainen niiskutus vaimentui hetki hetkeltä, ja laihat kädet pyyhkivät viimeisiä kyyneleitä poskilta. Pari värisevää hengenvetoa ja nikotusta niin tuo lattialla istuja rauhoittui, kömpien istumaan tyynylle jonka oli tuonut pikkuiseen komeroon vastaisen varalta. Pikainen tarkastus kertoi kyynärpään ruhjoutuneen, mutta muun olevan kunnossa. Pikkuinen veripisara sai pojan hermostuneeksi, ja hän pyyhki sen käteensä, ja katse tiukasti kiinni olevaan oveen suunnattuna nuolaisi sen pois.

Seurasi jähmettynyt hetki, kun mustatukka tarkkaili ovea, josko äiti pamahtaisi paikalle huutamaan siitä miten hänen ei pitäisi juoda verta, ei edes maistaa omaansa tai laittaa sormeaan suuhun jos oli leikannut sitä vahingossa.
Hän ei ollut ikinä käsittänyt miksi tuo kolkon kaunis nainen hermostui asiasta niin kovin. Ei hän ketään tyhjiin joisi, eivätkä hänen hampaansa olleet vielä kasvaneet kunnollisiksi. Axell, joka oli nyt jo aikuinen ja asui omillaan mutta tuli silti silloin tällöin leikkimään entisen naapurinsa kanssa - jos tämän äiti nyt päästi lapsensa, oli sanonut että oli ihan okei olla puolivampyyri. Mitään pahaa. Sitä vain välillä teki mieli maistaa verta jos joku toinen oli satuttanut itsensä.

”Ei se ole yhtään iso juttu…” Hän totesi tyhjille seinille ja katosta roikkuvalle öljylampulle. Sen metalli heijasti kuvan kalpeista kasvoista, mustista silmistä ja leveästä suusta.
Ne kasvot kuulemma näyttivät aivan liian paljon mieheltä, jota äiti vihasi.

Mieleen palautuivat huudetut, hysteeriset sanat joiden jälkeen tuo mustatukkainen kaunotar oli viskannut poikansa pikkuiseen komeroon ja lukinnut oven.

”Sinä et saa katsoa minua noin! Älä katso minua kuin näkisit lävitseni! Se saastainen hirviö jota isäksesi kutsutaan teki aivan samaa, aina! Hän, hän teki minut hulluksi! Lopeta! Tottele äitiäsi! Mik, tämä on viimeinen varoitus. No niin, nyt riitti. Minä en katsele tuota enää yhtään!”

Tunnit kuluivat, ja komeron seinät olivat kaatua tuon hentoisen pojan päälle, kun hän käpertyi nurkkaan ja istui siinä jähmettyneenä, miettien mitä oli tehnyt väärin ja nyyhkyttäen aina välillä.
Sitten ovi oli avautunut, ja äiti oli halannut häntä supisten hiljaa siitä miten rakasti lastaan ja miten tämä kuului vain ja ainoastaan hänelle, ei kenellekään muulle. Ja miten äidin uusi ystävä tulisi ylihuomenna käymään ja poika saisi leipoa jos lupaisi olla kiltisti eikä sanoisi yhtään mitään tästä.


Jätetään hyvästit kodeille
Hyvästit kaikille rakkaille
Kannetaan heitä sydämissämme
Aina, iäti
Hyvästeltyinä ja läsnä

Annetaan heidän peittää meidät
Täyttää lämmöllä
Täyttää rakkaudella
Täyttää kaikella mitä kaipaamme.



Soittotunti alkoi aina samalla rituaalilla. Aina, joka ikinen kerta. Nimen kysyminen tuntui tyhmältä, mutta minkäs sille mahtoi.

”Mikä nimesi on?”
”Mikh –”
”Väärin.”
”B- Bijou.”
”Varmemmin.”
”Bijou Sarago.”
”Hienoa. Mutta unohdit ettet saa puhua!”
Siroluinen käsi kohosi viittomaan nimen, ja sitten tuo vanha silmälasipäinen nainen nyökkäsi, taputtaen puolipitkien hiusten peittämää päätä, ja asteli pöydälleen, tönäisten sitten nuottivihon aran pojan käteen.
”Noin. Soita sitten läksysi. Kummallista, olet kehittynyt huikeaa vauhtia kaikessa muussa. Mitä vaikeaa uudessa nimessä on? Minä olen vaihtanut omaani satoja kertoja.” Hän tuhahti kireästi, kireämmin kuin harmaa nutturansa.
”No, ala soittaa!”
”Kyllä neiti Fenwyll.”

Kireä nainen sulki harmaat silmänsä, ja nyökkäili pienesti kuunnellessaan harpunsoittoa. Tuo hyvää vauhtia aikuistuva poika osasi soittaa, ja väräjävä sointi oli koskettaa hänenkin sydäntään. Tätä paljon pidempään Belitan toimissa ollut Asuko, joka oli Fenwyllin suosikki, kalpenisi pian vertailussa.

”Keskikohdilla oli tarpeetonta epäröintiä, ja lopetuksesi oli kuin sydänkohtauksen saanut. Harjoittelisit oikeasti! Ole kiitollinen jumalille etten kuullut yhtään väärää nuottia.” Hän totesi napakasti, ja tuo säikähtäneen näköinen poika painoi päänsä, tuijotellen kenkiensä kärkiä jotka pilkottivat hameenhelman alta. Hän mumisi kiitoksen oppitunnista, ja sai lähtiessään huoneesta peräänsä nivaskan haukkuja siitä miten hänen pitäisi oppia kävelemään naisellisemmin ja miten pojan olemus oli muutenkin aivan liian suttuinen.

Oven sulkeutuessa tämän perässä Fenwyll huoahti, ja silitti kaunista vanhaa harppuaan, istahtaen sen viereen penkille.
Oli siinäkin työ. Opettaa soittoa ja tapoja nuorille, jotka eivät sitä pyytäneet. Jotka pakotettiin siihen. Ties miten tuotakin poikaa uhkailtiin ja rangaistiin jos tämä uskaltautuisi väittämään vastaan, sanomaan ettei hänen kuulunut pukeutua mekkoon ja leikkiä naista ja koriste-esinettä.
Mielessään kireä nainen alkoi sättiä onnettoman lapsen vanhempia, jotka olivat myyneet tämän pois. Hyvänen aika, oli täysin sattuman ja onnen varassa ettei tämä joutunut eteenpäin, tai sitten Belitan huoraksi.

Mietteissään hän väräytti harpunkielestä yhden soinnun, pysäyttäen sen sitten. Poika kyllä soittaessaan näytti niin hauraalta ja tyyneltä, kuin olisi paennut jonnekin kauas, kaikkien haukkujen ja kivun ja pelon kantamattomiin.

”Jotain hyvää tästäkin. Minkä lahjakkuuden maailma olisikaan menettänyt, ellei olisi tönäissyt häntä luokseni.”


Hyvästellään ohikulkijat
Lepopaikat ja turva.
Astellaan pimeyteen
Ja sen läpi
Kunnes kohtaamme ikuisuutemme.

Annetaan sen peittää meidät
Täyttää lämmöllä
Täyttää rakkaudella
Täyttää kaikella mitä kaipaamme.



Mustissa kiharoissa oli aavistus sinistä, ja hyvin lyhyen tytön vartalo tuntui hehkuvan sisältäpäin. Hänellä oli hyvin sievät, sudenkorentomaiset siivet.
Ja hän hymyili ja nauroi, kolmen itseään pidemmän ystävän kanssa. Kaikilla oli yllään samanlaiset, siniset mekot ja he joivat kahvia samassa pöydässä. Kahvitauolla. He nauroivat todella paljon, ja vaaleatukkainen haltia näytti muille kuvia lapsesta, ja hänen nimettömässään kimalsi sormus.

He ihastelivat pyöreäposkista pikkuista, ja ihastelivat kiharapäistä haltiamiestä joka oli jäänyt kotiin hoitamaan lasta. Tietysti, tämähän oli kirjailija joten oli muutenkin aina kotona.
Vanessa huokaili ihastuneesti nähdessään vauvan istumassa hassu myssy päässään. Että osasi olla suloinen, niin he kaikki hokivat. He ystävykset.

Kohta Vanessa alkoi vilkuilla ympärilleen, ja heti kysyttiin mikä oli.
”Aivan kuin joku katselisi.”
Naisjoukko alkoi vilkuilla ympärilleen, tutkaillen aurinkoisen aukean väkeä. Olisikohan se tuo komistus, katseliko hän Vanessaa? Ei. Entä tuo pikkulapsi, joka kai ihmetteli puolikeijun siipiä? Ei.

Se oli sievän päivänvarjon alla seisova, pitkä ja kaunis mustahiuksinen nainen. Nelikko alkoi heti supista ja ihmetellä miksi tämä tuijotti, ja kohta Vanessa sai kuulla kiusoittelua siitä miten tämä olisi ihastunut häneen ja miten kaikki naiset pitäisivät poikamaisesta keijusta, kun tämä piti hiuksiaan niin lyhyinä.
Kaikki kuitattiin remakalla naurulla, ja sen päätteeksi pyyhittyään ilon kyyneleet silmistään Vanessa etsi tuota tummanpuhuvaa, kalpeahipiäistä naista aukealta katseellaan.
Mutta tämä oli kadonnut, eikä hän nähnyt tämän pientä ja arvoituksellista, surullista hymyä enää koskaan.


Hyvästely riittää aikanaan
Samoin kulkeminen
Tähdet saavutetaan
Ja ennemmin tai myöhemmin
Löydämme sen mitä etsimme

Annetaan sen peittää meidät
Täyttää lämmöllä
Täyttää rakkaudella
Täyttää kaikella mitä kaipaamme.

Ja peitellään rakkaamme
Tuuditetaan uneen
Annetaan se lämpö ja rakkaus
jonka menetimme

Löydetään se mitä kaipaamme
toistemme unien hengityksestä.



Bijou säpsähti hereille, tajuten nousseensa istumaan ja itkevänsä hiljaa, täristen pehmeällä sängyllään ikkunasta kajastavassa kuunvalossa. Hän lysähti takaisin peitteisiinsä, huoahtaen raskaasti ja pyyhkien kasvonsa kynsiään varoen.

Hän oli ilmeisesti nähnyt sitä samaa, sotkuista painajaisenkaltaista unta, jota näki aina. Sellaisina hetkinä, noina lohduttomina aamuyön tunteina, hän todellakin kaipasi jotakuta viereensä. Tunteakseen lohdullisen läsnäolon lämmön, kuullakseen huolestuneita sanoja ja sitten lempeitä rauhoitteluja, ja nukahtaakseen lopulta suloiseen uneen rakkaansa syliin.

Tietysti sitä ei tullut tapahtumaan. Hän oli luovuttanut aikaa sitten. Kukaan tässä maailmassa ei tiedä hänen painajaisistaan, hänen peloistaan ja hänen sielussaan kytevästä apeudesta, vihasta jopa.
Hän oli kertonut Kimille osasta, avannut sydäntään. Mutta nyt tuo punatukka oli toisaalla. Ohan varmasti kuuntelisi, mutta ei hän kehdannut häiritä haltiaa yhtään enempää kuin oli pakko.
Muut… Heihin hän ei ollut vielä tutustunut tarpeeksi hyvin.

Sellaisina hetkinä hän tosiaan toivoi, että pystyisi puhumaan itsekkäästi itsestään muiden edessä, tuntematta että häiritsi heitä. Silloin voisi olla joku, joka voi vain silittää hänen hiuksiaan ja rauhoitella ääneti, sanojen ollessa tarpeettomia…

Kohta hän kuitenkin nukahti uudestaan, käsi tyynyn alla ja pitkät, mustat hiukset sekaisin tyynyllä.
Juuri ennen vaipumistaan uneen Bijou kuvitteli, tunsi tai uneksi jonkun vierelleen, pitelemään häntä. Jonkun jolla oli ruskeat kiharat, jotka tuoksuivat samalle kuin niitty sateen jälkeen…


Nuku.
Yö pitää sinusta huolen.
Nuku.
Minä pitelen sinua.
Nuku…
Me kaikki näemme samaa valveunta,
Kuunnellen samoja hyvästejä ja tervehdyksiä.



A/N2: Kommentointi suotavaa, "laulu" on sitten itsesepittämäni, säveltämätön runo...
Takaisin alkuun Siirry alas
Lotengo
Ylidemoni
Ylidemoni
avatar

Viestien lukumäärä : 431
Ikä : 24
Nainen
Paikkakunta : Korvessa
Huumori : Likainen
Rekisteröitynyt : 10.08.2008

ViestiAihe: Vs: Sitä ihteään.   To Elo 21, 2008 12:23 pm

Hei wau! Mie en saanu aikasemmin luettua tätä juttua, mut nyt sit luin, kun oli aikaa. Tää on tosi upeeta tekstiä. Kaikkein eniten mie yllätyin siitä, että olit kirjottanu nuo runopätkät ite. Mie en oo tienny et sie osaat kirjottaa runojakin. Huhhuh, kunnon lahjakkuus. Miulle tuli sellanen olo et haluisin lukee Bijoun elämästä lisääkin. Erityisesti sen ajatuksista viimeaikaisten tapahtumien valossa. Ja awww, tuo viiminen lause ennen tuota viimistä runopätkää <3 Liian aww. Tosi kivaa tekstiä. Rakentava lenteli ikkunasta ulos ostamaan antibiootteja...

_________________
Oh I love you, maybe
And I hope it goes away
Oh, how I want you daily
I know it's gonna stay
Haluatko vampyyriksi?
Takaisin alkuun Siirry alas
http://www.freewebs.com/begeerte
sir Kai
Puruluu
Puruluu
avatar

Viestien lukumäärä : 366
Huumori : Hyvin... hyvin...
Rekisteröitynyt : 10.08.2008

ViestiAihe: Vs: Sitä ihteään.   To Elo 21, 2008 3:45 pm

*hee hee hee* Innostuin pikku Bijouni elämäntarinasta kun käsitin millaisia syvyyksiä siinä piilee, menneisyyskuvauksen ulkopuolelle jääneenä.... Hienoa että sinua alkoi kiinnostaa ^^

Kyllä, minä osaan repiä runosuoneni tarpeen tullen auki. Epäilin vain pitkään kelpaavatko nuo säkeet ollenkaan... Kun yritin hymistä jotain säveltä sitten jälkeenpäin *köhköh* se ei oikein toiminut.

*hee hee hee* Viimeisin ei-runolause. Mmm. Kertoo selvästi kenelle soisin Bijoun paritettavaksi. Kiva että pidit, ja popsi ne antibioottisi huolella.

_________________
Miulla on Kisakin nenä.

*haukkaa siusta palan*
Takaisin alkuun Siirry alas
sir Kai
Puruluu
Puruluu
avatar

Viestien lukumäärä : 366
Huumori : Hyvin... hyvin...
Rekisteröitynyt : 10.08.2008

ViestiAihe: Vs: Sitä ihteään.   Su Syys 14, 2008 3:25 pm

A/N: Tämä on taas näitä mielenkiintoisia, nopeasti väkästettyjä kirjoitelmia. Liittyy etäisesti Zephaniah Brazenin menneisyyteen, ja tarkemmin Aodred Ezebelin ja Armand Lissauerin vaiheisiin... Molemmat ovat melkein-hahmojani. Ja, Aodred eli pikku Dem on siis vankienkuljetuslaivan vartijajoukon komentaja.

SE KEN EI VÄKIVALTAA SIEDÄ, ÄLKÖÖN LUKEKO TÄTÄ.

Aavikko ei tunne armoa


Airojen kirskunta ja hiljaiset molskahdukset olivat ainoita ääniä, jotka tavoittivat korvat. Painostava hiljaisuus sai hauraan hengityksen kuulostamaan satakertaiselta, ja joka ikinen pieni ääni sattui korviin, ja sitä enemmän äärimmilleen kiristyneeseen mieleen.

Sotilaita oli viisi. Kaksi airoissa, komentaja veneen keulassa, yksi pitämässä vankeja silmällä, ja viimeisenä, perässä istuva, oli maagi. Kaikkien kasvoja koristivat synkät ilmeet, ja he pitivät katseensa poissa rannasta, tuijottaen alaspäin ja välillä vankeihin, kuin säälien.
Maagi, tuo pitkätukkainen ja joukon nuorin, mumisi koko ajan itsekseen kädet rukousasentoon painettuina. Hän oli ainoa, joka vilkuili tuskallisen kirkkaalle taivaalle, tähyten korkealla liitäviä valtavia liskomaisia otuksia. Ne näyttivät öisten painajaisten olennoilta, ja eksyneiltä kuumassa päivässä.
Yksikään niistä ei kuitenkaan laskeutunut liian alas, ja vene raahautui kuollutta rantaa kohti auringossa kimaltavaa vettä pitkin.

”Se… oli hauskaa.”
Vankijoukon keskellä oleva, sini-ihoinen InnaMensi kierrätti katsettaan kolmessa muussa. Komentaja kääntyi katsomaan häneen, saaden kaikki hätkähtämään, mutta hän huokaisi ja alkoi tähytä aivan liian nopeasti lähestyvää rantaa. Hänellä ei ollut mitään syytä kieltää noita puhumasta, ei näin viimeisillä hetkillä.
”Aysu, älä puhu kuin kuolisit kohta.” Lyhyet, vaaleanruskeat hiukset omistava mies pudisteli päätään naiselle, ja hymyili rohkaisevasti. Hän olisi hieraissut lyhyen parran peittämää leukaansa, mutta kahlehditut kädet estivät tavan toteuttamisen.
”Mutta siellä on kuuma. Olen jo nyt haihtunut kohtuuttomasti.” Tosiaan, hän alkoi olla läpikuultava. Nyt kaikki panivat tämän merkille, ja mustahiuksinen nuori haltia niiskaisi. Parrakkaan vieressä istuva, pieni ja hentoinen punatukkainen nainen nojasi tähän lohduttavasti. He olivat olleet niin pitkään yhdessä, että tunsivat InnaMensin heikkoudet. Jokainen aavisti mistä tämän huoli tuli, muttei halunnut myöntää sitä.

”Meilin, Alexander ja Elya kuolivat jo vastustellessaan pidätystä. Lyra ja Zephaniahkin ovat varmaan kuolleita… mutta saan sentään hyvästellä teidät.” Sini-ihoinen painoi päänsä, ja haltianuorukainen yritti pidätellä pelon ja surun kyyneliä. Kuolleista puhuminen nostatti syvälle lukitun hädän taas esille, ja kuningatarta vastaan kapinoineen joukon viimeiset liikahtelivat levottomina. Mutta katse pysyi tiukasti veneen sisällä, kaukana rannasta.

”Olemme tarpeeksi lähellä.” Maagi tokaisi yhtäkkiä, ja kaikki sotilaat katsahtivat Cehnennemin auringossa hohtavaa hiekkalakeutta kohti. Kaikki silmät kuitenkin kääntyivät vankeihin, noihin neljään onnettomaan jotka olivat toimineet kuningatarta vastaan. Se oli vähäisempi määrä tuotavia kuin yleensä, mutta yhtä kaikki erämaa saisi uusia uhreja.
Komentaja, isokokoinen ja jäyheä mies huokaisi taas.
”Puhukaa nyt loppuun.”

Aysu veti syvään henkeä, ja nyökkäsi kolmelle muulle, kullekin vuorollaan.
”Kiitos. En tiedä miten olisin elänyt ilman teitä, Armand, Lakeshia. Ja oli ihana tutustua sinuun, Dima. Minä... kerron terveisiä muille.”
Siinä olivat heidän hyvästinsä, pelkkiä kuivia kyyneleitä silmäterissä muutaman sanasen saattelemana.
Kahleet naksahtivat auki maagin sanasta, ja hiljaisen loitsinnan tuloksena nelikko alkoi kohota istumapaikoiltaan ilmaan. Harmaat kaapumaiset vaatteet, joihin heidät oli puettu, lepattivat kuivassa ja kuumassa aavikkotuulessa.

Nyt he tosiaan joutuivat katsomaan tulevaa vankilaansa ja mestauslavaansa. Ikuisuuksiin jatkuvat dyynit tervehtivät silmiä, ja herkkä Dima vaikeni, vinkaisten lopulta samalla kun huomasi hahmoja kauempana rannasta.
Resuinen, mutta tunnistettava joukko rikollisia seisoi hieman sivummalla. Pieni epävarma toivonkipinä sai nuorimman naurahtamaan, mutta Aysu katsahti ystäviinsä surullisena.
Nyt he leijuivat kuivan hiekan yllä, ja sen kuumuus sai paljaat jalat kipristelemään. Armand ojensi kätensä, puristaen vaimonsa oman sen sisälle. Tuntui kuin aika olisi pysähtynyt, ja he roikkuisivat siinä koko loppuelämänsä…

Levoton epätoivo sai sielun kirkumaan ruumiin sisällä. Nuo etäisesti saaristolaisten näköiset, nukkavierut miehet ja naiset kulkivat hitaasti, epätasaisella kävelyrytmillä lähemmäs. Halusivatko he auttaa vai tappaa? Sitä ei tiennyt. Vielä vähemmän tiesi, mitä pitkät, pikimustat tai tummanruskeat ja rotevat ihmisenkaltaiset hahmot halusivat. Jossain lähistöllä vilahti koirantapainen eläin, mutta toinen viiden joukko noita mustaihoisia tappoi sen nopeasti. Valtaisat lentoliskot alkoivat kaarrella alempana ja alempana, ja hiekassa näkyi vilisevä väre…
Mutta kaikki ne odottivat, kukaan ei tullut liian lähelle noita uusia tulokkaita – tovereita, riistaa – kohti. Kuin ne odottaisivat aavikon merkitsevän heidät omikseen, odottaisivat vielä viimeisten tulevan näytännön osallistujien saapuvan.

Armand sulki silmänsä, ja avasi ne taas. Hän järjesteli faktat mielessään, mietti järkevintä vaihtoehtoa ja suunnitteli miten välttää nuo hurjat aavikkolaiset, miten päästä kaltaistensa luo mahdolliseen turvaan.

Mutta kun maaginen tuki katosikin yhtäkkiä, ja he tumpsahtivat suorin jaloin tulikuumaan hiekkaan, joka poltti jalkapohjat mustiksi ja koviksi, suunnitelma mureni kappaleiksi. Lysähtäessään maahan kivunhuuto huulillaan mies näki, kuinka Aysu höyrysi ja sihisi, haihtuen pieneksi usvapilveksi joka hajosi tuulen mukana – jättämättä mitään muuta jälkeä kuin harmahtavan vaatteen naisen olemassaolosta. Se sattui vähintään yhtä paljon kuin kaikki aikaisemmat kuolemat yhteensä, mutta Armand puri hampaansa yhteen, nappasi kaavun käteensä ja nousi pystyyn.

”Juoskaa! Meidän luo, meidän luo ja pois niiden ulottuvilta!”
Kaikki nuo resuiset rikolliset alkoivat huutaa, ja joukosta erkaantui kaksi yliluonnollista vauhtia juoksevaa hahmoa heitä kohti. Kauaa pystyyn kivuliaasti kömpivä kolmikko ei saanut katsella heitä rauhassa, odottaa pelastustaan.

Hiekkaiseen maahan kohosi kumpuja, seitsemän kappaletta yhteensä. Mustaihoiset aavikkolaiset puhkesivat raivokkaaseen, laulunomaiseen huutoon kun hiekka räjähti suunnattomina ryöppyinä ilmaan, sokaisten varomattomat.
Valtava meteli kaikkien niiden painajaismaisten eläinten kirkuessa ja rääkyessä löi korvat lukkoon, ja heti nähdessään viisimetrisen otuksen, jonka etuosaan avautui jalkaa pidempien hammasrivistöjen täyttämäksi suuksi, Armand tiesi että koko Cehnennem oli hyvin huono vitsi ja vielä julmempi kuin kuolemanrangaistus. Vajaan kolmen sekunnin aikana kuoli ainakin kaksikymmentä matojen suusta roiskuvaan, ilmeisen syövyttävään sylkeen tai aavikkolaisten raskaisiin keihäisiin.

”TÄNNE!”

Se oli etäisesti tutun kuuloinen ääni, ja sai kauhusta jähmettyneet juoksemaan itseään kohti, läpi maan pinnalle purskahtaneen helvetin. Jalkojen kipu katosi mielestä pakon piiskatessa ruumiin liikkeelle, ja he pystyivät kulkemaan vain muutaman metrin ennen kuin pedot saavuttivat.
Lakeshian kädestä yhä pitäen Armand tunsi kuinka tämä hidasti, ja katsoi silloin itsekin taakseen vain nähdäkseen puolet Diman päästä valumassa syöpyneenä aavikolle samalla kun nuo valkosilmäiset koiramaiset liskot repivät pojan vatsaa auki. Iloisen, hieman kömpelön ja suunnattoman suloisesti kaikista välittävän haltian kasvoille jäi itkuinen, pelästynyt ilme, joka sekin katosi nopeasti lihansyöjien suihin, ja edelleen alas koukkaavan lentoliskon kynsiin.

Lakeshia ulvoi, ja syöksähti itkemään miestään vasten. Vain hyvän tuurin takia he kaksi eivät joutuneet aavikkolaisten tappaman madon suusta roiskuneen kuolan tielle – mikään muu ei vaikuttanut sillä hetkellä kuin sattuma, kun kaikki saalistivat kaikkea.

Karuun elämään sopeutuneita sisälmyksiä paljastui kuuman auringon silmille, ja ilmassa löyhkäsi sanoinkuvaamaton makea mätä. Miksi ihmeessä nuo kaikki kerääntyivät odottamaan kerran kahdessa kuukaudessa tulevaa vankilaivaa, joku kysyisi. Koska helppo saalis houkutti aluksi muutaman paikalle, ja sitten nuo muutamat houkuttivat toisia ja niin joka vuosi määrä lisääntyi.

Sitten huolellisesti itsensä verhonnut vampyyri, jonka kasvot olivat kuivettuneet rypylle ja silmät värjäytyneet kokonaan punaisiksi, ilmestyi metrin päähän kahdesta jäljellä olevasta. Hän vain heilautti kättään, kutsuen noita luokseen, hymyillen kuin verenhukasta ylös paenneilla huulillaan paljastaen tahtomattaan pitkät hampaansa. Jokin tämän katseessa kertoi, että hänen luonaan he olisivat edes jotenkuten turvassa, ja että siinä pysyminen tietäisi tuhoa.
Ehkä sen kuitenkin kertoi selvemmin Armandille kovaa kyytiä hiekassa lähestyvä väre, joka oli muusta kaaoksesta poiketen huomannut heidät.

Vaikerrukseen ja shokkiin vaipunut Lakeshia tunsi, kuinka hänen vahva miehensä osittain heitti ja osittain tyrkkäsi hänet kuihtuneiden vampyyrinkäsien huomaan. Kirkuen ja käsiään rakastaan kohti ojentaen hän yritti tavoittaa tuon paikoilleen jääneen, joka oli tajunnut etteivät he ehtisi yhdessä.
Tuskastuttavan hitaan sekunnin aikana hiekasta syöksähti ylöspäin valkoinen, solakka vartalo. Valkoiset kädet painuivat ruskeatukan suulle ja pään päälle, muita käsipareja nousi tarttumaan kiinni jaloista, käsistä ja vartalosta, ja hiljaisen, naurettavan suhahduksen myötä mies katosi hiekkaan pienen pöllähdyksen saattelemana.

Lakeshiaa kohti juosseet drieulvit kaarsivat sivuun kuullessaan hennon naisen tuskanhuudon ja raivokkaan taistelun päästä häntä toiseen suuntaan retuuttavan vampyyrin otteesta. Kädet haroivat kohti sitä pientä painaumaa hiekassa, jossa äsken oli ollut jalanjäljet hänen rakkaalleen, tukipilarilleen ja ainoalle elämänsä jakajalle.

Mutta pian Ceh-Braith kaatoi täysikasvuisen chlpartan sille samaiselle kohdalle, ja avohaavoista tursuavan valkoisen tahnan haju vei hennolta ja tuskaiselta naiselta viimein tajun.

Oli siinäkin tapa viettää kolmattakymmenettä hääpäivää…


A/N2: Kyllä, Cehnennem on julma paikka. Noin. Että, kommentoikaa ja kertokaa mitä piditte aavikkomme kauhuista ^^

_________________
Miulla on Kisakin nenä.

*haukkaa siusta palan*


Viimeinen muokkaaja, sir Kai pvm Ti Syys 16, 2008 6:08 pm, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Lotengo
Ylidemoni
Ylidemoni
avatar

Viestien lukumäärä : 431
Ikä : 24
Nainen
Paikkakunta : Korvessa
Huumori : Likainen
Rekisteröitynyt : 10.08.2008

ViestiAihe: Vs: Sitä ihteään.   Su Syys 14, 2008 5:09 pm

OOOO~ Toi oli hienoo! Just tollasena mie näin sen koko homman sillon kun juteltiin aiheesta. Oliko se eilen vai tänään? Joskus yöllä se oli kuitenkin... Mut tosi hienoo. Kuule, saanko mie laittaa ton kotisivuille? Et ihmiset tietää millasta siellä on, kun sinne menee? Tai siis nii... Sitten ens viikonloppuna siis kun päivittelen.

_________________
Oh I love you, maybe
And I hope it goes away
Oh, how I want you daily
I know it's gonna stay
Haluatko vampyyriksi?
Takaisin alkuun Siirry alas
http://www.freewebs.com/begeerte
sir Kai
Puruluu
Puruluu
avatar

Viestien lukumäärä : 366
Huumori : Hyvin... hyvin...
Rekisteröitynyt : 10.08.2008

ViestiAihe: Vs: Sitä ihteään.   Su Syys 14, 2008 5:15 pm

Siitä vain, heitä vaan sinne vaik Cehnennemin osioon. Miulla oli tosi hauskaa ku kirjotin tota, ja keksin niitä Lissauereitten kamuja ja näin~

Hmm, ja mieluusti toi eka A/N siihen mukaan jossain muodossa. Että näin ^^


Ja tänään se oli, viime yönä aamuyön tunteina...

_________________
Miulla on Kisakin nenä.

*haukkaa siusta palan*
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: Sitä ihteään.   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
Sitä ihteään.
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
Nuodeme :: Pelin ulkopuolelta :: Art-
Siirry: