Pakkolasku

Kunon kääntäessä katseensa pelastuspartiota kohti kaikki kykenivät näkemään tämän veriset kasvot ja niiltä kuvastuvan pelon. Rakesh karjahti raivosta ei rauhallisille tavoilleen uskollisena ja karkasi Ravanan kurkkuun kiinni Ohan kannoillaan. Kaksikko onnistui tiputtamaan vampyyrin lattialle ja kolmikon painiessa keskenään Luc juoksi Kunon luo.
”Poikaparka”, hän sanoi ja ojensi kättään demonille auttaakseen tämän ylös. Muutama vampyyri oli liittynyt lattialla käytävään tappeluun ja maassa näkyi muutama läikkä verta, kenen se oli, sitä ei tainnut kukaan tietää.
”Rakesh!” huusi eräs Kunon viereen tullut, platinablondit puoleen selkään pitkät hiukset omistava naisvampyyri. Parantaja onnistui kuin onnistuikin erkaantumaan tappelevasta joukosta ja kiiruhti huuli verta tippuen oppilaansa viereen.
”Begeerten nimeen minä tapan tuon elukan kunhan saan siihen tilaisuuden”, hän jupisi vilkaisten yhä tappelevan Ravanan suuntaan.
”Shh, kaikki on hyvin nyt. Sinä et ole enää hänen armoillaan. Minä teen tuohon poskeesi jonkin tilapäisen parannuksen ja teen sen kotona sitten paremmin. Tämä saattaa hieman kirveltää, anteeksi”, Rakesh sanoi ja painoi etu- ja keskisormensa varovaisesti Kunon haavan päälle. Sormet hohtivat valkoista valoa ja kohta haava oli parantunut sen verran ettei repeäisi enää lisää eikä myöskään vuotanut. Tappelun äänet vaimenivat ja Rakesh kääntyi ympäri juuri parahiksi nähdäkseen Ravanan katoavan vaimeasti poksahtaen.
”Hän ei tule piileskelemään kauaa. Minä kostan tämän vielä hänelle”, Ohan raivosi ja kääntyi sitten Kunon puoleen.
”Oletko kunnossa?” hän kysyi kasvot huolta täynnä.

Kuno puristi silmänsä kiinni kuullessaan Rakeshin huutamassa verenhimoisesti, ja ähkäisi tuntiessaan pari tömähdystä ja sitten Ravanan painon nousevan päältään.

”Poikaparka”
Demoni avasi silmänsä, nähden ensiksi itseään kohti ojentuneen auttavan käden. Hän ojensi omansa haparoiden sitä kohti, yhä paniikinomaisesti tiuhaan hengittäen ja vapisten. Juuri kun hänen sormensa koskivat toisen omia, hän sattui katsahtamaan miestä kasvoihin. Korkea kiljaisu kajahti ilmaan itkuista sumeiden silmien erehtyessä pitämään etäisesti Ravanaa muistuttavaa vampyyria kiusaajanaan. Hän sai vihdoinkin riuhtaistua itsensä liikkeelle, istumaan ja siitä eteenpäin seisomaan. Jalat kantoivat vain pari juoksuaskelta kunnes demonin polvet pettivät, ja hän vajosi vaaleatukkaisen naisen jalkojen juureen, hokien ”mene pois mene pois” samaan aikaan kun puristi kiljaisusta vielä lisää kärsinyttä poskeaan.

Rakeshin hyssyttely ja lempeä ääni saivat yhä kauhuissaan olevan punapään rauhoittumaan hieman, kohottamaan kasvonsa tämän nähtäville ja puremaan hammasta kun parannustaika kirveli poskella.
Tappelun äänetkin rauhoittuivat.
Kuno piti hetken silmiään kiinni, niiskuttaen ja täristen, mutta alkoi sitten nousta seisomaan lattialta. Vaikutti vähän siltä, että poika vain kaatuisi heti takaisin maahan, mutta hän pysyi kuin pysyikin pystyssä, hieraisi silmiään ja katsoi kiukusta kiehuvaan, huolehtivaiseen Ohaniin samanlainen ilme kasvoillaan kuin pienellä lapsella joka oli purskahtaa itkuun.

Poskea kirveli ja aristi, mustaa lepakkoa jomotti, ja hänen siipensä huusivat kivusta yhä pienessä luonnottomassa mytyssä hänen selkäänsä vasten.
”Miun siivet on krampissa…”
Hartiat painuivat lannistuneesti lysyyn, ja punapää peitti silmänsä hieroessaan kyyneliä pois poskiltaan. Häneltä unohtui täysin, että paikalla oli uppo-outoakin väkeä, ja että kovan pojan ulkokuori menisi seuraavasta itkunpuuskan aloittavasta nyyhkäyksestä.
”Mie… olin nii peloissani…!”

”Miun siivet on krampissa…”
Rakesh henkäisi ja kiirehti pojan taakse ottaen varovaisesti oikeasta siivestä kiinni.
”Hoidetaan nämä kotona kuntoon. Minä tarvitsen joitain liemiä sinulle ennen sitä”, hän sanoi ja kiersi jälleen pojan eteen.
”Mie… olin nii peloissani…!”
”Poikakulta”, ruskeahiuksinen haltia sanoi ja kietoi kätensä Kunon ympärille tarjoten edes jonkinlaista lohdutusta.
”Kaikki on nyt hyvin, katso, täällä ei ole ketään kuka haluaisi vahingoittaa sinua”, hän irrotti otteensa Kunosta ja viittasi huoneessa oleviin henkilöihin.
”Hän taisi kylläkin pelästyä minua”, Luc mutisi jokseenkin pettyneen oloisena ja katsoi Kunoa ystävällisesti. Rakesh silitteli pojan hiuksia Ohanin pitäessä kättään demonin hartialla.

Kuno vinkaisi hiljaa – hän oli pitänyt sitä ääntä huolestuttavan paljon viime aikoina – Rakeshin tarttuessa hänen oikeaan siipeensä. Se oli kokonaan jumissa, kieltäytyen taipumasta yhtään mihinkään suuntaan runsaan kipuaallon avulla. Ja hänen pitäisi ehdottomasti tehdä jotain epäjärjestykseen joutuneille, katkeilluille höyhenilleen.

Tuntiessaan Rakeshin kädet ympärillään Kuno painoi päänsä tämän olkapäätä vasten ja itki hetken huomattavasti kehittävämpää itkua. Nyt polttelevat kyyneleet tuottivat tietynlaista haikeaa helpotuksen tunnetta, pelon solmu alkoi liueta.
Sitten tuo päästikin irti, muttei kokonaan. Rakeshin käden hiuksissaan ja Ohanin olallaan tuntien demoni katseli huoneessa olijoita läpi, yhä vähän hermoheikko ilma kasvoillaan – ja kun kohdisti katseensa puhuvaan vampyyriin, hän huudahti taas kuin olisi nähnyt aaveen ja kiepahti Ohanin selän taakse. Hän joutui roikkumaan tämän takissa, ettei olisi lentänyt rähmälleen lattialle, ja hengitys vinkui paniikin noustessa taas vellomaan järkyttyneessä mielessä.

Luc näytti yhä aivan liikaa Ravanalta hänen silmiinsä. Hän tiesi, ettei tämä ollut punasilmäinen, muttei mahtanut sille mitään, ei edes yrittäessään vilkuilla tätä sinitukan selän takaa. Poika inahti hiljaa, rutistaen silmänsä kiinni ja painautui tiukasti vasten Ohanin selkää, vaikertaen hiljaa.

Rakesh huokaisi Kunon säikähtäessä Lucia.
”Luc, olen pahoillani, mutta minun täytyy pyytää sinua poistumaan. Selitämme sinut hänelle sitten, kun hän on rauhoittunut”, mies sanoi ja Luc nyökkäsi.
”Toivottavasti et kehitä nyt kammoa minua kohtaan”, hän sanoi Kunolle ja viittasi laumalaisilleen, jolloin kaikki katosivat poksahtaen.
”Minun on pakko palata nyt Dalyan luo. Hän on aivan yksin kotona ja en haluaisi olla pitkään poissa”, Ohan sanoi ja Rakesh nyökkäsi sinihiuksisenkin kadotessa.
”Mennään mekin kotiin”, hän sanoi Kunolle ja kietoi kätensä jälleen tämän ympärille. Kaksikko katosi valon välähdyksessä.

Ei kulunut aikaakaan, kun vastikään kadonnut kaksikko ilmestyi Rakeshin asuntoon.
”Oletko kunnossa? Laitetaan heti erästä lientä noihin sinun siipiisi”, parantaja sanoi ja kiirehti keittiöön. Hän kaivoi korkeasta lääkekaapistaan pullollisen väritöntä nestettä. Hän ravisti pulloa voimakkaasti ja neste muuttui syvänpunaiseksi. Korkin avautuessa huoneeseen levisi rauhoittava, kevyesti marjainen tuoksu. Rakesh otti yllättävän lämmintä voidetta käsiinsä ja levitteli sitä pitkin Kunon siipiä. Kun hän oli saanut siivet suunnilleen peitettyä voiteella hän kävi pesemässä kätensä ja käveli sitten takaisin pojan luo.
”Tuon pitäisi rentouttaa siipiäsi ja uskon, että ne avautuvat ja toimivat kuin ennenkin puolen tunnin sisällä. Mutta jaksatko kertoa minulle mitä siellä tapahtui?” hän kysyi Kunolta ja ohjasi tämän suurelle ja pehmeälle tyynylle istumaan istuen itse tämän viereen.

Kuno rauhoittui vain hieman hermostuneeksi päästessään Rakeshin asunnolle. Hän jäi seisomaan vähän orpona keskelle olohuonetta, ja pyyhki verta suupielestään samalla kun viimeiset kyyneleet tippuivat poskille. Teki mieli vain käpertyä pienelle kerälle ja leikkiä ettei mitään tapahtunut, että hän oli vain väsynyt.

Rakeshin sormet hieromassa marjaiselta tuoksuvaa, lämmintä voidetta hänen sulkiensa sekaan lievensivät jo niiden kipua, ja poika istahti kuuliaisesti tyynylle. Hän nyökkäili haltialle, ja katsahti olkansa ylitse. Näytti aivan siltä kuin siivet olisivat veressä… Lisäksi hänen selkänsä oli myös kipeä, ihan niiden lentimien takia. Niinpä demoni asettui makuulleen tyynyn päälle, mahdollisimman rentoon asentoon. Ei hänen parannuskykynsä ihan kaikkeen pystynyt, tuollainen jumitus oli sen ulottumattomissa.

Hetkisen ajan hän nieleskeli, miettien kaoottiselta ja katkonaiselta, valtavan pelottavalta tuntuvaa tuoretta muistovyyhtiä. Hän kosketti poskeaan, vilkaisten ruskeatukkaa josko tämä auttaisi sen paremmassa korjailussa.

”Mie olin eksyny, ja sitten alko sataa niin tein pakkolaskun hänen …lampeensa. Sitten hää tuli sinne, ja puhu kaikkee kummaa ja miult tippu se miun ase sinne pihalle. Mutta siis. Sit R… hää alko olee kiva, sano et tuntee siut ja vaik mitä, tarjos sateensuojaa, ja sit ku mie menin sisälle ja vaihoin vaatteet hää kävikin päälle ja kaivo sen veitsen esiin ja teki ton lepakon ja… ja mie luulin et hää oikeesti viiltäis miun posket taas auki!” Sen selvemmin Kuno ei saanut puhuttua, eikä Ravanan nimi suostunut tulemaan hänen huuliltaan. Mutta hän ei alkanut enää itkeä, vaan katsahti Rakeshia vähän ujona.
”Mie en tajuu miten sain hänet suuttumaan niin…”

Rakesh kuunteli Kunon selityksen tapahtuneista ja silitti sitten tämän hiuksia myötätuntoisesti.
”Odota hetki. Käyn hakemassa voidetta poskeesi”, hän sanoi ja käveli jälleen lääkekaapille kaivaen sieltä pienen purkillisen rusehtavaa, melko makealle tuoksuvaa voidetta. Hän siveli sitä varovaisesti Kunon poskeen ja antoi sitten purkin pojalle.
”Suosittelisin sivelemään sitä haavaan noin tunnin välein”, hän sanoi ja hymyili.
”Ja pahoittelen, mutta en voi tehdä tuolle lepakolle mitään. Sillä on hänelle varmaan jokin symbolinen merkitys, sillä lepakko ilman rastia on hänen laumatunnuksensa”, haltia sanoi ja otti paremman asennon lattialla.
”Mie en tajuu miten sain hänet suuttumaan niin…”
Rakesh päästi suustaan jokseenkin vaivautuneen äännähdyksen.
”Tuota… Sinä et suututtanut häntä. Sen miehen luonne on kieroutunut ja hän yksinkertaisesti nauttii toisten saattamisesta paniikin valtaan. Hän pystyy tutkimaan muiden muistoja, ajatuksia ja tunteita ja hän rakastaa käyttää niitä aseinaan. Nyt hän ilmeisesti pääsi innostumaan todella”, parantaja selitti ja suuntasi pienen loitsun hellaa kohti, jolloin siellä ollut kattila täyttyi maidolla ja ryhtyi keittämään kaakaota.

Kuno huokaisi raskaasti, ja antoi päänsä upota pehmeään tyynyyn. Erikoisen, punaisen voiteen tuottama lämpö tunkeutui pikkuhiljaa hänen siipiinsä, ja ne alkoivat rentoutua. Sen näki hitaasta oikenemisesta tuosta lähes luonnottomasta kulmasta, leviämisestä sivuille kuin peitoksi demonin päälle. Hän alkoi rauhoittua, ja mieli suostui kuuntelemaan ja sisäistämään Rakeshin puheet. Joutuisiko hän kantamaan lepakkoa loppuikänsä muistutuksena kauhunhetkestään? Toisaalta, sekin johtui vain aikaisemmasta pelosta…

Punapää olisi halunnut unohtaa tai päästä yli perinpohjaisesta säikähtämisestään, mutta joutui luovuttamaan turhautuneena. Paniikki lientyi pois, samoin suurin terä sen hetkiseltä pahalta mieleltä, mutta pieni kaiku mielen perukoilla kieli että hän tulisi viettämään monia unettomia öitä.

Hetkeksi silmänsä jo sulkenut aukaisi ne, ja katsahti kiharapäiseen haltiaan.
”Mie… en siis tehny mitään pahaa.”
Kuno olisi saattanut hymyillä, mutta sattuneesta syystä pystyi siihen vielä huonommin kuin yleensä. Parantajan sivelemä voide oli saanut suupielen kivun heikkenemään, mutta sitä aristi yhä sietämättömästi, vähän sattuikin jos meni liikaa suutaan aukomaan.
Hän tunsi ison lohkareen nimeämättömästä solmusta, joksi Ravanan herättämät tuntemukset olivat rutistuneet, murenevan pois kuullessaan ettei vika ollut mitenkään hänessä.
”Hienoo. Mie en sit tehnykää mitään väärin.”

Makoillessaan kaikessa rauhassa sillä valtavalla tyynyllä Kuno kuitenkin tajusi ajatella vähän muidenkin mietteitä aiheesta – ja ihmetellä kuinka hänet oli ehditty tulemaan pelastamaan, ennen kuin Ravana oli ehtinyt viiltää arvet kokonaan auki.
”Mie oon pahoillani… Ja kiitos ku autoit. Miun pitää keksii joku keino mil korvata tää muilleki.”

”Hienoo. Mie en sit tehnykää mitään väärin.”
”Et, et tehnyt. Jos totta puhutaan niin häntä on perin vaikea saada edes suuttumaan”, Rakesh sanoi ja nousi ylös kävellen sitten hellan luo. Mies kaatoi kaakaota kahteen kuppiin ja käveli ne käsissään takaisin olohuoneeseen.
”Juo se, se rauhoittaa”, hän sanoi ojentaen kuppia Kunolle.
”Mie oon pahoillani… Ja kiitos ku autoit. Miun pitää keksii joku keino mil korvata tää muilleki.”
”Ei sinun tarvitse olla pahoillasi. Ravana sen sijaan tulee olemaan pahoillaan, kun Kim kuulee tästä”, haltia sanoi ja hörppäsi kaakaotaan.
”Ja oikeastaan sinun tulisi kiittää Lucia. Hän on hyvin pahoillaan siitä, että säikäytti sinut, mutta on hänen ansiotaan, että keksimme tulla etsimään sinua Ravanan luota. Hänellä on nimittäin aina joku vartioimassa Ravanan taloa, kuten Ravanallakin on joku vartioimassa hänen taloaan. Vartijan tarkkaavaisuus herpaantui hetkeksi ja siksi hän ei huomannut sinua jo ulkona. Hän havaitsi myöhemmin, että sisällä oli jotain tekeillä, katsoi ikkunasta ja hälytti meidät”, Rakesh hymyili ystävällisesti.

Kuno mönki parempaan asentoon, jotta sai otettua ojennetun kaakaomukillisen käsiinsä. Hän nuuhkaisi lämmintä suklaajuomaa, ja hörppäsi sitä varovasti. Kerrankin hänen kielensä säästyi palovammoilta, mutta poskea kirvelsi sietämättömästi hetken ajan, ja punapää irvisti. Toisen siemauksen hän joikin vähän hassusti, yrittäen suojella toista poskeaan mahdollisimman hyvin.

Hän kuunteli haltian puheita rauhallisena, nyökäten kevyesti.
”Nii pitääkin, näköjään. Kuka Luc siis oli siitä porukasta…?”

”Nii pitääkin, näköjään. Kuka Luc siis oli siitä porukasta…?”
”Hän on se, jota sinä pelästyit. Vampyyri, jolla on olkapäille ulottuvat mustat hiukset ja mustat silmät. Hän tuli ensimmäisenä sinun luoksesi, kun olimme ilmestyneet Ravanan taloon”, Rakesh sanoi ja hymyili hieman. Hän laski kuppinsa lattialle ja nappasi lähellä olevalta pöydältä piirustuslehtiönsä ryhtyen sutimaan siihen viivoja kynällä, joka oli sattunut hänen käteensä.
”Sinä varmaan luulit häntä Ravanaksi tai jotain, kun säikähdit häntä niin paljon. Hänellä on muuten suurin piirtein sinun ikäisesi tytär”, mies totesi Kunon piirteiden hahmottuessa paperille.

Hyvin omituinen, likaisenharmaa sävy ilmestyi Kunon poskille, ja tämän katse nyökähti alas kaakaokupin sisuksiin. Oli vaikeaa koota aikaisempien tapahtumien yksityiskohtia mieleen, mutta hän pystyi tuomaan Lucin kasvot mieleensä – ja muistamaan kuinka pettyneeltä tämä oli kuulostanut.

”Onko vai?”
Punapää kiinnostui heti kun alettiin puhua ikäisestä seurasta. Hän piti kaikkien noiden vanhempien seurasta, mutta olihan se välillä kivaa tuntea olonsa… vähemmän nuoreksi.
”Pitää sit joskus käydä kiittämässä häntä, näkis sitte millane tyttö hänellä on.”
Kuno hymyili itsekseen, ja kohensi huomaamattaan siipiensä asentoa. Kohta aivoissa alkoi raksuttaa, ja demoni huudahti ilahtuneesti, leväyttäen tuhkanharmaat siipensä kunnolla auki. Nousten istumaan hän kokeili muutamia ääriasentoja – ne tuntuivat vielä vähän hankalilta, mutta raajat alkoivat vetristyä – ja venytteli hieman.
”Oh, mömmö toimii!”

”Pitää sit joskus käydä kiittämässä häntä, näkis sitte millane tyttö hänellä on.”
”Sitä minäkin suosittelen”, Rakesh sanoi hymyillen ystävällisesti.

”Oh, mömmö toimii!”
”Totta kai se toimii”, parantaja virnisti ja katsoi Kunon siipien liikkeitä.
”Sen täytyisi karista aamuun mennessä kokonaan pois. Siipiä ei siis tarvitse pestä”, hän sanoi väritellen varjostuksia piirtämiinsä kasvoihin ja siirtyen sitten varjostamaan vartaloa ja siipiä.
”Kuinka pitkän ajan kuvittelisit tarvitsevasi toipumiseen ennen kuin voit mennä tapaamaan Lucia?” mies kysyi vetäen muutaman viimeisen viivan paperille. Hän kirjoitti vielä nimensä ja päivämäärän paperin alalaitaan ja ojensi sen sitten Kunolle.
”Ole hyvä”, mies virnisti.

Hetkisen ajan pikkuhiljaa toipuneita siipiään kokeiltuaan Kuno istahti takaisin maahan. Hänellä oli hyvä olo, mutta se tuntui jotenkin hataralta, kuin hän olisi valmis säikähtämään minä hetkenä hyvänsä. Tai sitten että hänen pitäisi tuntea olonsa vielä kamalaksi. Punapää sipaisi suupieltään ja huokaisi hiljaa. Kuvitella että muisto oli saanut hänet niin paniikkiin – mutta se muisto olikin täynnä paniikkia, eikä yleensä tullut mieleen kuin painajaisissa. Mutta nyt hänen pitäisi vain yrittää piristyä, toipua ja yrittää olla saamatta muita huolestumaan.

Demoni katsahti haltiaan, ja nyökäytti hieman päätään. Hyvä, siipien peseminen oli yhtä tuskaa ja kuivaaminen aina vain kamalampaa. Sen takia hän kävikin ehkä melkein liian harvoin suihkussa tai kylvyssä…
”En mie tiiä… Kyl mie voin vaikka… vaikka huomen. Luulisin nii. Ku kuitenki oon ihan hyväs kunnossa ja sie hoidit miut ja no…” pojan ääni vaipui muminaksi, ja tuo rapsutti vähän päätään. Ei hän kaiketi saisi enää kohtausta vampyyrin nähdessään, nyt kun oli rauhoittunut jo huomattavasti.
Ruskeatukan ojentaessa paperia punatukka otti sen vastaan hieman kummastuneena, mutta päästi hämmentyneen äänen nähdessään siinä vähän liiankin näköisen kuvan itsestään.
”Vau. Kiitti” hän sai sanottua, vaikka olikin lähes mykistynyt siitä, kuinka hyvin toinen osasi piirtää.