Nuodeme

Nuokku
 
PääsivuPääsivu  FAQFAQ  HakuHaku  KäyttäjäryhmätKäyttäjäryhmät  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 Saapuminen Cehnennemiin

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Lotengo
Ylidemoni
Ylidemoni
avatar

Viestien lukumäärä : 431
Ikä : 24
Nainen
Paikkakunta : Korvessa
Huumori : Likainen
Rekisteröitynyt : 10.08.2008

ViestiAihe: Saapuminen Cehnennemiin   Pe Syys 19, 2008 9:18 pm

sir Kai ihanaisesti kirjoitteli tällaisen jutun tänne ^^ Kiitos kovasti <3

A/N: Tämä on taas näitä mielenkiintoisia, nopeasti väkästettyjä kirjoitelmia. Liittyy etäisesti Zephaniah Brazenin menneisyyteen, ja tarkemmin Aodred Ezebelin ja Armand Lissauerin vaiheisiin... Molemmat ovat melkein-hahmojani. Ja, Aodred eli pikku Dem on siis vankienkuljetuslaivan vartijajoukon komentaja.

SE KEN EI VÄKIVALTAA SIEDÄ, ÄLKÖÖN LUKEKO TÄTÄ.

Aavikko ei tunne armoa


Airojen kirskunta ja hiljaiset molskahdukset olivat ainoita ääniä, jotka tavoittivat korvat. Painostava hiljaisuus sai hauraan hengityksen kuulostamaan satakertaiselta, ja joka ikinen pieni ääni sattui korviin, ja sitä enemmän äärimmilleen kiristyneeseen mieleen.

Sotilaita oli viisi. Kaksi airoissa, komentaja veneen keulassa, yksi pitämässä vankeja silmällä, ja viimeisenä, perässä istuva, oli maagi. Kaikkien kasvoja koristivat synkät ilmeet, ja he pitivät katseensa poissa rannasta, tuijottaen alaspäin ja välillä vankeihin, kuin säälien.
Maagi, tuo pitkätukkainen ja joukon nuorin, mumisi koko ajan itsekseen kädet rukousasentoon painettuina. Hän oli ainoa, joka vilkuili tuskallisen kirkkaalle taivaalle, tähyten korkealla liitäviä valtavia liskomaisia otuksia. Ne näyttivät öisten painajaisten olennoilta, ja eksyneiltä kuumassa päivässä.
Yksikään niistä ei kuitenkaan laskeutunut liian alas, ja vene raahautui kuollutta rantaa kohti auringossa kimaltavaa vettä pitkin.

”Se… oli hauskaa.”
Vankijoukon keskellä oleva, sini-ihoinen InnaMensi kierrätti katsettaan kolmessa muussa. Komentaja kääntyi katsomaan häneen, saaden kaikki hätkähtämään, mutta hän huokaisi ja alkoi tähytä aivan liian nopeasti lähestyvää rantaa. Hänellä ei ollut mitään syytä kieltää noita puhumasta, ei näin viimeisillä hetkillä.
”Aysu, älä puhu kuin kuolisit kohta.” Lyhyet, vaaleanruskeat hiukset omistava mies pudisteli päätään naiselle, ja hymyili rohkaisevasti. Hän olisi hieraissut lyhyen parran peittämää leukaansa, mutta kahlehditut kädet estivät tavan toteuttamisen.
”Mutta siellä on kuuma. Olen jo nyt haihtunut kohtuuttomasti.” Tosiaan, hän alkoi olla läpikuultava. Nyt kaikki panivat tämän merkille, ja mustahiuksinen nuori haltia niiskaisi. Parrakkaan vieressä istuva, pieni ja hentoinen punatukkainen nainen nojasi tähän lohduttavasti. He olivat olleet niin pitkään yhdessä, että tunsivat InnaMensin heikkoudet. Jokainen aavisti mistä tämän huoli tuli, muttei halunnut myöntää sitä.

”Meilin, Alexander ja Elya kuolivat jo vastustellessaan pidätystä. Lyra ja Zephaniahkin ovat varmaan kuolleita… mutta saan sentään hyvästellä teidät.” Sini-ihoinen painoi päänsä, ja haltianuorukainen yritti pidätellä pelon ja surun kyyneliä. Kuolleista puhuminen nostatti syvälle lukitun hädän taas esille, ja kuningatarta vastaan kapinoineen joukon viimeiset liikahtelivat levottomina. Mutta katse pysyi tiukasti veneen sisällä, kaukana rannasta.

”Olemme tarpeeksi lähellä.” Maagi tokaisi yhtäkkiä, ja kaikki sotilaat katsahtivat Cehnennemin auringossa hohtavaa hiekkalakeutta kohti. Kaikki silmät kuitenkin kääntyivät vankeihin, noihin neljään onnettomaan jotka olivat toimineet kuningatarta vastaan. Se oli vähäisempi määrä tuotavia kuin yleensä, mutta yhtä kaikki erämaa saisi uusia uhreja.
Komentaja, isokokoinen ja jäyheä mies huokaisi taas.
”Puhukaa nyt loppuun.”

Aysu veti syvään henkeä, ja nyökkäsi kolmelle muulle, kullekin vuorollaan.
”Kiitos. En tiedä miten olisin elänyt ilman teitä, Armand, Lakeshia. Ja oli ihana tutustua sinuun, Dima. Minä... kerron terveisiä muille.”
Siinä olivat heidän hyvästinsä, pelkkiä kuivia kyyneleitä silmäterissä muutaman sanasen saattelemana.
Kahleet naksahtivat auki maagin sanasta, ja hiljaisen loitsinnan tuloksena nelikko alkoi kohota istumapaikoiltaan ilmaan. Harmaat kaapumaiset vaatteet, joihin heidät oli puettu, lepattivat kuivassa ja kuumassa aavikkotuulessa.

Nyt he tosiaan joutuivat katsomaan tulevaa vankilaansa ja mestauslavaansa. Ikuisuuksiin jatkuvat dyynit tervehtivät silmiä, ja herkkä Dima vaikeni, vinkaisten lopulta samalla kun huomasi hahmoja kauempana rannasta.
Resuinen, mutta tunnistettava joukko rikollisia seisoi hieman sivummalla. Pieni epävarma toivonkipinä sai nuorimman naurahtamaan, mutta Aysu katsahti ystäviinsä surullisena.
Nyt he leijuivat kuivan hiekan yllä, ja sen kuumuus sai paljaat jalat kipristelemään. Armand ojensi kätensä, puristaen vaimonsa oman sen sisälle. Tuntui kuin aika olisi pysähtynyt, ja he roikkuisivat siinä koko loppuelämänsä…

Levoton epätoivo sai sielun kirkumaan ruumiin sisällä. Nuo etäisesti saaristolaisten näköiset, nukkavierut miehet ja naiset kulkivat hitaasti, epätasaisella kävelyrytmillä lähemmäs. Halusivatko he auttaa vai tappaa? Sitä ei tiennyt. Vielä vähemmän tiesi, mitä pitkät, pikimustat tai tummanruskeat ja rotevat ihmisenkaltaiset hahmot halusivat. Jossain lähistöllä vilahti koirantapainen eläin, mutta toinen viiden joukko noita mustaihoisia tappoi sen nopeasti. Valtaisat lentoliskot alkoivat kaarrella alempana ja alempana, ja hiekassa näkyi vilisevä väre…
Mutta kaikki ne odottivat, kukaan ei tullut liian lähelle noita uusia tulokkaita – tovereita, riistaa – kohti. Kuin ne odottaisivat aavikon merkitsevän heidät omikseen, odottaisivat vielä viimeisten tulevan näytännön osallistujien saapuvan.

Armand sulki silmänsä, ja avasi ne taas. Hän järjesteli faktat mielessään, mietti järkevintä vaihtoehtoa ja suunnitteli miten välttää nuo hurjat aavikkolaiset, miten päästä kaltaistensa luo mahdolliseen turvaan.

Mutta kun maaginen tuki katosikin yhtäkkiä, ja he tumpsahtivat suorin jaloin tulikuumaan hiekkaan, joka poltti jalkapohjat mustiksi ja koviksi, suunnitelma mureni kappaleiksi. Lysähtäessään maahan kivunhuuto huulillaan mies näki, kuinka Aysu höyrysi ja sihisi, haihtuen pieneksi usvapilveksi joka hajosi tuulen mukana – jättämättä mitään muuta jälkeä kuin harmahtavan vaatteen naisen olemassaolosta. Se sattui vähintään yhtä paljon kuin kaikki aikaisemmat kuolemat yhteensä, mutta Armand puri hampaansa yhteen, nappasi kaavun käteensä ja nousi pystyyn.

”Juoskaa! Meidän luo, meidän luo ja pois niiden ulottuvilta!”
Kaikki nuo resuiset rikolliset alkoivat huutaa, ja joukosta erkaantui kaksi yliluonnollista vauhtia juoksevaa hahmoa heitä kohti. Kauaa pystyyn kivuliaasti kömpivä kolmikko ei saanut katsella heitä rauhassa, odottaa pelastustaan.

Hiekkaiseen maahan kohosi kumpuja, seitsemän kappaletta yhteensä. Mustaihoiset aavikkolaiset puhkesivat raivokkaaseen, laulunomaiseen huutoon kun hiekka räjähti suunnattomina ryöppyinä ilmaan, sokaisten varomattomat.
Valtava meteli kaikkien niiden painajaismaisten eläinten kirkuessa ja rääkyessä löi korvat lukkoon, ja heti nähdessään viisimetrisen otuksen, jonka etuosaan avautui jalkaa pidempien hammasrivistöjen täyttämäksi suuksi, Armand tiesi että koko Cehnennem oli hyvin huono vitsi ja vielä julmempi kuin kuolemanrangaistus. Vajaan kolmen sekunnin aikana kuoli ainakin kaksikymmentä matojen suusta roiskuvaan, ilmeisen syövyttävään sylkeen tai aavikkolaisten raskaisiin keihäisiin.

”TÄNNE!”

Se oli etäisesti tutun kuuloinen ääni, ja sai kauhusta jähmettyneet juoksemaan itseään kohti, läpi maan pinnalle purskahtaneen helvetin. Jalkojen kipu katosi mielestä pakon piiskatessa ruumiin liikkeelle, ja he pystyivät kulkemaan vain muutaman metrin ennen kuin pedot saavuttivat.
Lakeshian kädestä yhä pitäen Armand tunsi kuinka tämä hidasti, ja katsoi silloin itsekin taakseen vain nähdäkseen puolet Diman päästä valumassa syöpyneenä aavikolle samalla kun nuo valkosilmäiset koiramaiset liskot repivät pojan vatsaa auki. Iloisen, hieman kömpelön ja suunnattoman suloisesti kaikista välittävän haltian kasvoille jäi itkuinen, pelästynyt ilme, joka sekin katosi nopeasti lihansyöjien suihin, ja edelleen alas koukkaavan lentoliskon kynsiin.

Lakeshia ulvoi, ja syöksähti itkemään miestään vasten. Vain hyvän tuurin takia he kaksi eivät joutuneet aavikkolaisten tappaman madon suusta roiskuneen kuolan tielle – mikään muu ei vaikuttanut sillä hetkellä kuin sattuma, kun kaikki saalistivat kaikkea.

Karuun elämään sopeutuneita sisälmyksiä paljastui kuuman auringon silmille, ja ilmassa löyhkäsi sanoinkuvaamaton makea mätä. Miksi ihmeessä nuo kaikki kerääntyivät odottamaan kerran kahdessa kuukaudessa tulevaa vankilaivaa, joku kysyisi. Koska helppo saalis houkutti aluksi muutaman paikalle, ja sitten nuo muutamat houkuttivat toisia ja niin joka vuosi määrä lisääntyi.

Sitten huolellisesti itsensä verhonnut vampyyri, jonka kasvot olivat kuivettuneet rypylle ja silmät värjäytyneet kokonaan punaisiksi, ilmestyi metrin päähän kahdesta jäljellä olevasta. Hän vain heilautti kättään, kutsuen noita luokseen, hymyillen kuin verenhukasta ylös paenneilla huulillaan paljastaen tahtomattaan pitkät hampaansa. Jokin tämän katseessa kertoi, että hänen luonaan he olisivat edes jotenkuten turvassa, ja että siinä pysyminen tietäisi tuhoa.
Ehkä sen kuitenkin kertoi selvemmin Armandille kovaa kyytiä hiekassa lähestyvä väre, joka oli muusta kaaoksesta poiketen huomannut heidät.

Vaikerrukseen ja shokkiin vaipunut Lakeshia tunsi, kuinka hänen vahva miehensä osittain heitti ja osittain tyrkkäsi hänet kuihtuneiden vampyyrinkäsien huomaan. Kirkuen ja käsiään rakastaan kohti ojentaen hän yritti tavoittaa tuon paikoilleen jääneen, joka oli tajunnut etteivät he ehtisi yhdessä.
Tuskastuttavan hitaan sekunnin aikana hiekasta syöksähti ylöspäin valkoinen, solakka vartalo. Valkoiset kädet painuivat ruskeatukan suulle ja pään päälle, muita käsipareja nousi tarttumaan kiinni jaloista, käsistä ja vartalosta, ja hiljaisen, naurettavan suhahduksen myötä mies katosi hiekkaan pienen pöllähdyksen saattelemana.

Lakeshiaa kohti juosseet drieulvit kaarsivat sivuun kuullessaan hennon naisen tuskanhuudon ja raivokkaan taistelun päästä häntä toiseen suuntaan retuuttavan vampyyrin otteesta. Kädet haroivat kohti sitä pientä painaumaa hiekassa, jossa äsken oli ollut jalanjäljet hänen rakkaalleen, tukipilarilleen ja ainoalle elämänsä jakajalle.

Mutta pian Ceh-Braith kaatoi täysikasvuisen chlpartan sille samaiselle kohdalle, ja avohaavoista tursuavan valkoisen tahnan haju vei hennolta ja tuskaiselta naiselta viimein tajun.

Oli siinäkin tapa viettää kolmattakymmenettä hääpäivää…

_________________
Oh I love you, maybe
And I hope it goes away
Oh, how I want you daily
I know it's gonna stay
Haluatko vampyyriksi?
Takaisin alkuun Siirry alas
http://www.freewebs.com/begeerte
 
Saapuminen Cehnennemiin
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
Nuodeme :: Väliaikaiset kotisivut :: Cehnennem-
Siirry: